Kakashi oli kotonaan istumassa nojatuolissa, ja ajankuluksi hän selaili vanhoja albumeitaan. Kuvien tullessa tämän nuoruusaikoihin, uksi valokuvista tipahti lattialle, ja mies kumartui nostamaan sen, ja samalla katsomaan vanhaa valokuvaa, jossa oli hänen entinen tiiminsä. Hän katsoi kuvaa pitkään ja huokaisi. Mieleen nousi muistot niistä jouluista, jotka hän vietti Obiton, Rinin ja Minaton kanssa. Niistä, jolloin kaikki oli vielä kohdallaan, ja onnellista.

Rin katsoi epäilevästi joulukuusta koristelevaa Obitoa, joka keikkui tikkaiden varassa koristelemassa kuusta nauraen. Minato katseli toisen pojan innostuneisuutta hymyillen, ja katsoi sitten vielä Riniin, joka alkoi myös hymyillä Obitolle. Poika virnisti takaisin, ja onnistui horjahtamaan tikapuillaan niin, että hän joutui tarraamaan kuuseen ja kaatui – kuusen kanssa. Rin juoksi Obiton luokse huolissaan, mutta sai Obitolta vastaukseksi virnistyksen. Minato pudisti päätään ja katsoi vieressään olevaa Kakashia, joka pysyi melkein ilmeettömänä tiimitoverinsa toilailuille.

Mies nousi lattialta ja jätti kuvan nojatuolilleen albumin päälle. Hän käveli eteiseen päin, otti siitä takkinsa ja käveli ulos lumisateeseen. Mies tarpoi hangessa kohti kylän porttia, jossa hän oli luvannut tavata Tsunaden. Nainen oli ilmoittanut, että Kakashin olisi pakko tulla silloin portille, asia oli kuullemma tärkeä.
Mies katsoi ympärilleen turhaan. Missään ei näkynyt Tsunadea tai ketään, kenet tämä olisi voinut lähettää kertomaan asian. Mies ei kuitenkaan vielä lähtenyt, vaikkei tiennyt mitä edes odottaa, hän odotti. Katsoessaan kylään päin, tämä tunsi olkapäillään kädet. Hän käännähti ja näki aina niin iloisen näköisen Rinin.
”Tulinko huonoon aikaan?” Rin kysyi virnistäen.
”Et ollenkaan. Missä olet ollut?” Kakashi kysyi hämmentyneenä.
”Se on pitkä juttu, mutta nyt olen tällä. Vietämmehän yhdessä joulun?” Rin katsoi pyytävästi. ”Niin kuin silloin ennen?”
”Varmasti”, Kakashi sanoi ja hymyili. ”Sitä ennen kyllä kerrot kaiken.”