Mitä minä merkitsen sinulle? Tiedän ettet vastaa, joten vastaan puolestasi.

En mitään. Pelkkää tyhjää, tyhjää vain. Tyhjyys ympäröi minua, muuta en näe.

Tuskin tulen enää näkemäänkään, kun olet minut niin tylysti torjunut, jättänyt yksin.

Jättänyt yksin jo tähän valmiiksi tyhjään ja yksinäiseen maailmaan, elämään.

Kuvittelin ja luulin sinun olevan ihastunut, kenties rakastunutkin minuun.

Elin sen ajatuksen kanssa muutaman täydellisen viikon, elin unelmaani.

Elin unelmaani, tuntematta kipua, tuntematta huolia siitä, mitä tulisi tapahtumaan.

Unohdin syödä, unohdin nukkua, unohdin itseni sanojesi myötä.

Minä luotin sinuun. Luotin sanoihisi. Luotin ettet sinä satuttaisi minua.

Minä luotin. Minä uskoin. Minä toivoin. Turhaan.

Minä olin vain hetken huuma, hetkellinen seikkailu, jossa et halunnut olla liian pitkään.

Eihän minulla ollut väliä. Kunhan vain saisit hupisi, leikkisi.

Silti minä uskoin. Uskoin, että jonain päivänä olisin sinun kokonaan.

Sitä päivää ei tullut.

Sitä ei tule nyt, eikä koskaan. Haluaisin sen silti yhä tulevan.

Mutta sinusta en haluaisi välittää enää. Sinä et ole minun välittämiseni arvoista.

Miksi silti välitän, vasten tahtoani, kaikkien niiden valheiden jälkeen mitä sinä minulle lausuit?

Merkitsit minulle paljon ja enemmän, kuin kukaan kuvitella saattaa.

Annoin sinun viedä minut mukanasi syvyyksiin, joista sinulla oli lupa nousta takaisin pinnalle.

Minulla ei ollut. Miksei?

Mitä tein väärin, etten saisi unohtaa sinua, meidän yhteisiä hetkiä, muistoja, jotka sinä niin tunteettomasti viskasit syrjään?

Mitä tein väärin, että unohdit minut, meidät, yhteiset ajatuksemme, jätit minut yksin ja annoit minun silti haaveilla meistä?

Minä rakastin sinua.

Rakastin kullankeltaisia hiuksiasi, jotka heiluivat tuulen mukana lämpiminä kesäpäivinä ollessamme kävelyllä.

Yhdessä nauroimme sille päivälle.

Se oli minun unelmani. Sinä ja minä, aina yhdessä.

Kunnes sinä yhtäkkiä kävelit pois luotani, jätit minut yksin kävelemään.

Johtuiko se tekemisistäni, sanomisistani, käyttäytymisestäni? Miksi minä en saa koskaan kuulla syytä?

Sinä haluat vain kiduttaa minua olemalla välinpitämätön ja kylmä.

Sellainen sinä nykyään minua kohtaan olet.

Aivan toisenlainen, kuin niinä ihanina kesäpäivinä, jolloin olit hellä ja lämmin.

Miksi sinä et enää ole sellainen?

Ansaitsenko minä tälläisen kohtelun? Näköjään ansaitsen.

Muistatkohan sen illan, kun olin tulossa luoksesi kertomaan ensimmäistä kertaa, että minä rakastin sinua, ja halusin olla kanssasi?

Juuri sinä iltana sinä petit minua.

Vedit minua eri suuntiin, en tiennyt minkä niistä valitsisin, kaikki suunnat pelottivat minua.

Yhden asian tiesin.

Murruin palasiksi. Muutuin palapeliksi.

Jos joku tahtoi minut koota, hän tarvitsisi tuhat vuotta elinaikaa, sekä tarkat ohjeet siitä, miten minut koottaisiin.

Sinä olit ainoa, joka osaisi koota minut muutamalla siirrolla, ilman ohjeita, muutamassa minuutissa.

Palasin luotasi kotiin surullisena. En halunnut itkeä.

Silti itkin. Miksi? Ethän sinä ollut minun kyyneleiden arvoinen, kun satutit minua pahemmin kuin arvasitkaan.

Näköjään olit.

Syytin itseäni. Kerroit minulle, että sinä olit vain sinä. Vain sinä, sinunlaisia olisi maailma täynnä.

Väärin.

Sinä olit ainoaa laatua, juuri sitä laatua, mitä minä niin kiihkeästi olin kaivannut.

Sinunlaistasi en koskaan tulisi löytämään, vaikka etsisin läpi elämän.

En osannut kuin ihmetellä, miten kehtasit sanoa niin. Löin sinua sisäisesti.

Sanoit myös, että saisin paremman. Miten niin?

Sinähän olit paras minulle, sekä sinä että minä tiesimme sen.

Pakotit minut katsomaan itseäsi silmiin. Sinä katsoit minua jäänsinisillä silmilläsi, jotka viestittivät surua.

Valetta. Teeskenneltyä. Miksi?

Miksi silmäsi viestittivät sinun olevan pahoillasi, vaikka sinä et ollut?

Muutama viikko kului, sinä olit löytänyt tyttöystävän, ilmoittamatta siitä minulle.

Olimmehan vielä ystäviä. Olimmehan?

Tyttöystäväsi oli violettihiuksinen, erittäin sievä ja suloinen.

Eipäs.

Hän oli vain tuntematon hirviö, joka astui elämääsi ja vei sinut minulta.

Ei hän tuntenut sinua niinkuin minä. Eikä koskaan tulisi tuntemaankaan.

Miksi hän teki niin minulle, meille?

Minähän rakastin sinua ensin. Hänellä ei ollut oikeutta viedä sinua minulta.

Miksi petit minua? Mikä minussa on vikana? Miksi valitsit hänet minun sijastani?

Mitä hänellä on, mitä minulla ei?

Mitä sellaista hän voi sinulle antaa, mitä minä en voi?

Minähän antaisin sinulle kaiken, minkä olen koskaan omistanut.

Antaisin itseni, elämäni, ruumiini, sydämeni, sieluni.

Antaisin kaiken, jos vain osaisit pyytää. Kunpa osaisit.

Minä en nähnyt valoa tunnelin päässä. Minä en nähnyt toivoa, en tulevaisuutta.

Näin vain tyhjyyttä, joka imaisi minua hiljalleen sisäänsä.

Vielä tänäkin päivänä kysyn itseltäni, miksi. Miksi petit minua.

Sinullahan oli minut, jotain, mitä sanojesi mukaan tarvitsit.

Sinä vain leikit minulla ja minun tunteillani, joita saan edelleen hävetä.

En siltikään ole sinulle vihainen. En osaa, en voi. Se on liian vaikeaa.

Miksi maailma muutti sinua, meitä?

Maailma, joka on minun silmissäni vain illuusio.

Muutti sinua niin, ettet enää pitänyt minusta. Jos koskaan edes piditkään.

Minä pidin sinusta, ihailin sinua, palvoin maata jalkojesi alla, olisin tehnyt mitä vain vuoksesi.

Rakastin sinua.

Rakastan yhä. Miksi? Miten voin rakastaa sinua? En tiedä vastausta.

Miksi en osaa unohtaa sinua?  Siihenkään en tiedä vastausta.

Mutta yhden asian tiedän.

Minä tarvitsen jonkun kokoamaan palaseni takaisin paikoilleen, eikä siihen pysty kuin yksi ihminen.

Minä löydän sinut vielä joku päivä ja palautan sinut entisellesi.

Ansaitsen kunnioituksesi, intohimosi ja rakkautesi uudelleen.

Jollain keinoin. Minun on pakko. Lupaan sen.

Minä löydän sinut.