Tunnelmamusiikkia: C&C Generals Soundtrack - China Battle Theme 1

*****



Luku kaksi
Näkymättömät jäljet


Tällä välin noin kolmen kilometrin päässä suuresta, U-kirjaimen muotoisesta kalliomuodostelmasta ja sen tukkeutuneesta luolasta…

”He menivät tänne.”

Kolmen hengen jäljitystiimi kulki hiekkaisilla lakeuksilla. Heistä kullakin oli suuret kantamukset, ja heidän askelluksensa kertoi, että he olivat ennenkin kulkeneet kantapäät upottavassa hiekassa.

”Osaatko sanoa mitään etäisyydestä, Gaara?” kysyi nuori nainen, jonka hiukset oli sidottu neljälle törröttävälle ponihännälle ja joka kuljetti suurta, taitettua viuhkaa muistuttavaa esinettä selässään.

”He ovat lähempänä”, vastasi melko pienikokoinen, ruskeisiin haalareihin sonnustautunut tiilenpunapäinen poika, jonka selkään oli sitaistu suuri savipullo, kalebassi. ”Hiekka on painautunut näissä jäljissä lujemmin kuin aiemmin. Tuulikaan ei ole ehtinyt sotkea jälkiä kunnolla.”

”Minä en näe mitään jälkiä, mutta kaipa sinä näet, jaan”, mutisi poikaa kookkaampi nuorimies, jolla oli päällään mustat haalarit ja päässään musta huppu. Kasvoissaan hänellä oli violetteja maalauksia. Teinin selässä oli kaksi suurta kääreisiin sitaistua pakettia. ”Hiekka-asioissa sinä olet se ekspertti.”

Gaara nousi ylös ja katsoi horisonttiin. ”Jäljet ovat kilometri kilometriltä tuoreempia”, hän analysoi. ”Kohta jäljet alkanevat olla sen verran selviä, että tekin kykenette hahmottamaan ne paljain silmin. Epäilisin, että kohteet ovat pysähtyneet jonnekin.”

”No viimeinkin!” Temari sanoi. ”Olemme jahdanneet heitä jo päiviä!”
”Ei tämä ihan muuten vain A-tason tehtävä ole”, Kankurou kommentoi. ”Mutta hyvä sentään, että päästään tekemään muutakin kuin vahtaamaan jälkiä, jaan. Kaipaan sormiliikuntaa.”
Gaara askelsi eteenpäin seuraten jälkiä, jotka hän näki, ei, tunsi paljon tarkemmin kuin hänen vanhemmat sisaruksensa.

Hiekkasisaruksista nuorin ei osannut vain manipuloida hiekan kulkua, vaan hän saattoi pienellä keskittymisellä myös tunnustella hiekkapatjan rakennetta chakrallaan. Hän kykeni esimerkiksi tunnistamaan askelten jättämät jäljet hiekkakerrosten tihentyminä. Tämän taidon ja laajan jäljityskokemuksen vuoksi hän oli erinomainen aavikkojäljittäjä, sillä hän kykeni voimillaan näkemään jäljet jotka olivat muiden silmissä tuulen puhaltaman hiekan peitossa.

Poika kohdisti chakraansa hiekkaan, tunnusteli sitä, katsoi, muuntuiko pakenijoiden menosuunta minnekään…  
Yhtäkkiä hän hätkähti yllätyksestä. Harvinaista. Yleensä Gaara ei hätkähtänyt juuri mistään.
”Mitä nyt?” kysyi Kankurou.

”Tunnen lisää jälkiä”, Gaara vastasi. ”Ne ovat paljon tuoreempia kuin ne mitä seuraamme. Ne ovat ihmisjälkiä… monta, ainakin viisi kävelijää lisää…” Hän keskittyi hieman lisää. ”…ja ne menevät samaan suuntaan kuin kohde. Jostain syystä.”

”Auts, tukijoukkojako?” Temari kysyi irvistäen. ”Voi Shukakun takalisto. Vaikeustaso kasvoi kertaheitolla.”
”Ei, en oikein usko että ne ovat tukijoukkoja”, Gaara sanoi.
”Mistä niin päättelet?”

”Kengänpainanteista ja niiden koosta”, Gaara vastasi. ”Vain jotkin jäljet ovat lähelläkään samaa kokoa kuin nuo toiset, joita nyt olemme jahtaamassa. Useimmat näistä uusista jäljistä ovat jonkin verran pienempiä kuin nämä vanhat. Ne eivät ole tavallisen kokoisen aikuisen jälkiä, ei ainakaan aikuisen miehen. Hiekka ei ole myöskään painunut kovin paljon pinta-alaan nähden, eli kävelijät painavat vähemmän kuin aikuiset. Sanoisin ennemminkin, että siinä on mennyt joko naisia, nuoria tai lapsia. Epäilen jälkimmäisiä, sillä kenkien mallit ovat pituuteen nähden liian leveitä ollakseen naisten kenkiä. Ainoastaan yhdet pienimmistä jäljistä ovat kyllin kapeita käydäkseen naisten jalkineista.”

”Aika hyvää pätemistä, Gaara”, Temari myönteli. ”Oletko joskus harkinnut suutarin uraa?”

Gaara ei vastannut sisarensa kysymykseen vaan jatkoi suoraan: ”Painanteista päättelisin, että uusien kävelijöiden paino vaihtelee kolmenkymmenenviiden ja viidenkymmenenviiden kilogramman välillä. Jollei tästä ole mennyt harvinaisen pienikokoisia aikuisia, niin kyseessä on sitten teini-ikäisiä nuoria. Pari kenkäparia on malliltaan pyöreähköjä, mitkä ennestäänkin viittaavat enemmän nuoriin.”

”Eli täällä on kakaroita?” Kankurou kysyi nenä nyrpistyneenä.
”Kakaroita, jotka ovat kohteemme tuntien ongelmissa”, Temari lisäsi.


***


”Gatsuuga!”
Skriiukkkk…!!
”…uuuirf?!”
”Huh… huh… No tuliko nyt mitään lommoa?”

Neji tarkasteli Byakuganillaan kohtaa, jota Kiba ja Akamaru olivat yrittäneet porata Gatsuugallaan. ”Ei… ei vieläkään… huh… Ei naarmuakaan… Tämä on… haah… sentään… chakravahvistettua kiveä… puuh…”

”Huh, puh, pistän sen hapen puutteen piikkiin, huh…”, Kiba mutisi huohottaen. ”Täällä ei saa hyvin henkeä, puh…”
”Ihan kuin silloin… paitsi että… chakra on vah… huh… vempaa… eikä ole Choujia …”

Moni vähemmän jääräpäinen konohalainen oli jo lyyhistynyt uupumuksesta luolan lattialle. Hiilidioksidi alkoi syrjäyttää hapen. Ilmaa oli raskasta vetää keuhkoihin, ja hetki hetkeltä kaikki alkoivat tuntea itsensä yhä väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi…

Shikamaru piteli päätään. Sitä särki hapen puutteesta, ja ajattelu oli vaikeaa. Silti hän aikoi yrittää keksiä jotain…

’Mieti nyt, Shikamaru, mieti! Mikä olisi viisain tapa päästä ulos? Neji ja Hinata kykenevät näkemään kiven rakenteen… mutta he sanovat, että se on tasaisesti ja lujasti chakravahvistettua, kuin valurautaa… Kiba ja Akamaru eivät saa kiveä hajalle, kuten ei edes Leekään, vaikka avasi pari chakraporttia ja tuhlasi valtavasti happea… Inon taidoista ei taida nyt olla apua, kuten ei minun varjotekniikoistanikaan… entäs Rasengan? Äh, Naruto yritti sitä jo eikä siitäkään tullut mitään… hullun kestävää kiveä! Ja silkkaa voimien tuhlausta…’ Päätä vihlaisi. ’Hapen tuhlausta…’


***


”Joko he alkaisivat olla kypsää kauraa?” kysyi pieni, kissavartaloinen Ishi kallioiden päältä. ”Se luola ei ole iso, joten kyllä sieltä loppuu happi aika vikkelästi.”
”Tuon kokoiset vekarat eivät toisaalta vie yhtä paljon ilmaa kerralla kuin aikuiset, joten ilma riittää heille pidempään”, kommentoi pitkänhuiskea hujoppi Shaku. ”Ichimaiiwa-sama, mitä tunnette?”

Ichimaiiwa oli sujauttanut kätensä esiin viittansa alta, ja nyt hän piti paraikaa käsiään tiikeri-sinetin asennossa. Hän oli sulkenut silmänsä, keskittynyt. ”Yrittävät pyristellä ulos luolasta, mutta pyristely laantuu vähitellen”, Ichimaiiwa sanoi. ”Alkavat menettää voimiaan. Aika hyvin kyllä rymistelivät yrittäessään murtautua pois, mutta kohta he taitavat menettää tajuntansa. Sitten Hyuugat on helppo napata ilman vastarintaa.”

”Mitä teemme muille kakaroille?” Seki kysyi.
”Mitä kuvittelisit?” Ichimaiiwa vastasi. ”Konoha ei saa tietää liian varhain, minne kaksi Hyuugaa on kadonnut.”

Ishi nyökkäsi, haukotteli, istuutui alas ja venytteli syv-
Whouuuuump! ”Mit… Giääää-äääägh!”
-ään?

Seuraavaksi kuului uikuttamista jostain kallion toiselta puolen, ja Ishistä näkyi enää tiiviisti kallionreunamasta pitelevät sormet, joiden kynnet olivat hyvin huonosti hoidetut. Miehen venyttelytuokio oli katkennut siihen, kun valtaisa tuulenpuuska oli tarttunut hänen vaatteisiinsa ja miltei paiskannut hänet kalliolta alas. Seki, Shaku ja jopa Ichimaiiwa tuijottivat hurjistuneina tuulenpuhurin suuntaan, kalliokehän ulkopuolelle.

”Kukkuluuruu, rumistukset!”

Lisää tuijottamisen aihetta. Katseiden suunnassa seisoi vaaleahiuksinen nainen, jonka vahvat hiukset riittivät neljään tanakkaan ponihäntään. Naisella oli toisessa kädessään takanaan valtava, auki levitetty viuhka, ja hänellä oli balettitanssijan ylväs ryhti. Jaloissa aavisti vielä hienoisen chakravirtauksen, jonka avulla nainen oli loikannut huiman matkan maasta monen kymmenen metrin korkuisen kallion päälle. Sellainen temppu vaati hyvää taitoa.

”Hei hei!” nainen virnisti. ”Tiesittekös mitä, pikku mussukkaiset: lapsia ei saa kiusata. Muuten tulevat isot pahat lastenvahdit jotka antavat selkään.”
”Mitä…?!”
Nainen keikautti lanteitaan ja osoitti vapaalla kädellään teatraalisesti kohti sitä suuntaa jolta hän oli tullut. ”Saanen esitellä työparini: herra Puiseva!”

Whuuush…! Kalikalikalikali!!

Nyt oli Shakun vuoro olla liian hidas. Jyrkänteen takaa singahti vuorostaan jokin isoa tynnyriä muistuttava… tuota, esine, joka sulki Shakun sisäänsä ja katosi toiselle puolelle jyrkännettä. Miehen kovaääninen karjunta ja takominen kuuluivat kapistuksen sisältä.

Nyt tuli paikalle vielä toinen – tai kolmas, tulkinnasta riippuen – olento. Tulija oli joku vankkarakenteinen nuorimies, joka oli verhoutunut mustaan aina päästä huppumaisen hatun peittämästä päästä mustien shinobisandaalien paljastamiin varpaisiin, ja välissä oli yhtä musta kokohaalari ympyrämäisellä kuviolla koristettuna. Kasvoissa oli violetteja maalauksia.

”Temari, antaa olla viimeinen kerta kun keksit tyhmiä lempinimiä marioneteilleni!” tämä nuorimies ärähti.
”Mistä tiedät, tarkoittiko herra Puiseva sinua vai Kuroaria?” ivaili viuhkaa kantava nainen. ”Juttusi ovat välillä aika puupäisiä, Kankurou.”
”Elämä on. Hoidetaan tämä pois päiväjärjestyksestä”, sanoi nuorimies ja vinkautti sormeaan. Kallion takaa paljastui se sama vanha tynnyriotus, joka oli napannut Shakun sisäänsä. Ja se otus olikin ruma nukke… nuorimies oli siis marionetisti!

Ishi oli juuri palannut takaisin ylös kielekkeelle ja tuijotti hurjana tulijoita. ”Hiekkasisarukset”, Ichimaiiwa sihahti huultensa raosta. ”Kaksi kolmesta.”

Vaan missä oli kolmas ja nuorin sisaruksista?


***


Gaaran kulki vikkelästi kallion alla olevaa varjoa pitkin ja tunnusteli jälkiä. Kyllä, tulijat olivat kiertäneet kallion ja kulkeneet sen sisään. Hiekkakylässä tämä kalliomuodostelma tunnettiin Hevosenkenkäkalliona, minkäs muunkaan kuin sen muodon vuoksi.

Asiaan. Nuoremmat tulijat olivat menneet kalliomuodostelman sisäpuolelle… mutta miksi? Mitä he siellä? Hevosenkenkäkalliossa ei ollut mitään muuta kiinnostavaa kuin sen muoto. Ja toinen kysymys… miksi pahamaineinen Ichimaiiwa ja nämä vieraat tulijat olivat osuneet samaan paikkaan?

Ei, tulijat itse asiassa eivät olleet kovin vieraita. Gaara oli nimittäin tehnyt erään muunkin havainnon kengänpainanteista, ja ajatus oli vahvistunut sitä mukaa kun hän ja hänen vanhemmat sisaruksensa olivat lähestyneet Hevosenkenkäkalliota. Hän oli maininnut havainnostaan sisaruksilleenkin: Nuorten tulijoiden jalkineet olivat ilmiselvästi konohalaisia shinobisandaaleita, jotka olivat selkeästi matalauurteisempia ja pyöreämpiä kuin Hiekkakylän ja Kivikylän vastaavat. Gaaran omat kengät kävivät hyvin vertailukohtana, sillä hänen kengänkokonsa oli noin samaa kokoa kuin useimmilla uusista tulijoista. Mutta miksi konohalaisia nuoria tai lapsia lähetettäisiin Tuulimaahan ja vieläpä syrjäseudulle? Yleensä senikäiset lapset ja nuoret olivat vasta genineitä, ja Konohassa vahdittiin pääsääntöisesti hyvin tiukasti geninien ja ninjaoppilaiden turvallisuutta.

Taas takaisin asiaan. Konohalaiset piti löytää, ja toivon mukaan vielä elävinä.

Nyt, nyt! Gaara oli lähellä Hevosenkenkäkallion suuaukkoa. Hän pysähtyi suuaukon edustalle tietäen hyvin, että kallion laella olevat Ichimaiiwan joukot voisivat nähdä helposti hänet. Piti tarkastella huomaamattomammin…

”Daisan no Me.”

Gaaran kalebassista valui esille chakrakyllästeinen hiekkavirtaus, joka pyörähti pallon muotoiseksi – silmäksi. Pidellen sormiaan toisen silmäluomensa päällä Gaara lähetti vakoilulaitteensa tutkimaan tilannetta. Noin ylhäältä ei kykenisi näkemään niin pienikokoista hiekkasilmää.


***


Hinatan silmät levahtivat äkkiä. ”Ah!”

”Mitä… nyt?” Shikamaru kysyi ja toivoi, että Hinata kuulisi hänen vaimentuneen äänensä. Neji, Ino ja Lee olivat jo aikoja sitten menettäneet tajuntansa hapen puutteesta, ja sama kohtalo luultavasti uhkaisi muutakin tiimiä, siis nyt Shikamarua, Hinataa, Narutoa, Kibaa ja Akamarua.

Nähtävästi Hinatallakin oli ongelmia saada henki kulkemaan. ”Ah…apu…joukkoja…”
”Hä-ä?” älähti Naruto. ”Ketä? Mitä? Mis…sss….sä?” Happi oli loppua jopa häneltäkin.

”Hi-hi-hiekka…kylä…läis…” Läps. Vaimeasta läpsähdyksestä päätellen Hinatan oli pakko ottaa kämmenellään tukea seinästä pysyäkseen jaloillaan. ”…iä… B-Byaku…gan… en… jak-k-sa… kough!… pi-pitää sitä…”

Shikamarun polvet olivat notkahtaa silkasta helpotuksesta. Apujoukkoja! Ulkona oli liittolaisia…! Vaan sitten Shikamarun poskea pitkin valui alas kylmä noro. Miten apujoukkoja voisi hyödyntää? Saataisiinko tämä chakratäytteinen kivimassa hajalle ulkoa käsin? Mitä hiekkakyläläiset tekivät? Oliko näillä mitään käsitystä konohalaisten ahdingosta?

”Hinata …! Missä… he…”
”Uh…” Rompsis.
Shikamaru tunsi nilkkaansa vasten painon, jonka pinta tuntui nukkakankaiselta ja jotenkin tutulta. Kuin erään hänen tuntemansa henkilön takilta…
”Hi…nata!” Naruto yritti huudahtaa, mutta hän ratkesi lopulta avuttomaan hengen haukkomiseen.



*****


Seuraavaan lukuun