Elettiin helmikuuta, talvi ei tuntunut hellittävän otettaan tehdäkseen tilaa keväälle. Lumi leijaili hiljalleen maahan, syksyn riisumat puut olivat saaneet hiutaleturkiksen oksiensa peitoksi. Koululaiset sinnittelivät suunnaten toiveikkaat katseensa läheneviin lomiin.

Luokan perällä eräs poika pyöritteli otsatukkaansa etusormensa ympärillä. Muutamin viivoin koristeltu paperi makasi hänen edessään, mutta piirtäjän katse harhaili aivan muualla. Kuin koko muu maailma olisi hämärtynyt, pojan silmiin mahtui vain eturivistä pilkistävä, tiilenpunainen hiuspehko.

Viimeiset kaksi kuukautta olivat olleet silkkaa tuskaa Deidaralle tämän velloessa mysteerimeressä. Syypää tähän kaikkeen oli tuo samainen punapää, Sasori. Kaksikon ystävyys oli alkanut jo hiekkalaatikolta, missä he väittelivät taiteen kestävyydestä. Kun Sasori oli viimein päässyt julistamaan kovan työnsä takana lepäävän hiekkalinnansa ikuisuutta, Deidara potkaisi sen itäsiiven tuusan nuuskaksi oman kantansa puolustamiseksi. Näkemyseroistaan huolimatta heidän toveruutensa oli jatkunut aina lukioon asti. Ei siis ihme, että Deidara tunsi olevansa puun ja kuoren välissä.

Joka ilta poika mietti kuumeisesti tilannettaan vastauksien haihtuessa kuin savukiehkurat hänen sormiensa läpi. Käytävillä hänen onnistui pitää jalkansa maassa, jutella ääntään menettämättä Sasorille ja kohdata tämän vangitseva katse. Mutta silloin kun ruskeat silmät välttivät, blondi huomasi tuijottavansa punapäätä taukoamatta. Tämä oli tuottanut päänvaivaa monille opettajille, mutta se ei Deidaraa häirinnyt. Ongelma oli toisen osapuolen ajattelussa. Blondi ei torjumisen pelolta tai ystävyyden katkeamiselta uskaltanut näyttää tunteitaan ulospäin. Dannasta oli tullut liian suuri osa pojan ajatusmaailmasta, eikä blondi uskonut kestävänsä ilman tätä. Joskus hänen mieleensä oli juolahtanut ajatus kertoa tunteistaan ystävänpäivänä, muttei ollut vieläkään keksinyt sopivaa lähestymistapaa, ja hänen aikansa alkoi uhkaavasti valua vähiin.

”Deidara, töihin”, kipakka ääni veti pojan takaisin todellisuuteen. Tämä nosti päätään kohdatakseen opettajansa vaativan katseen. Vaivautuneesti tuhahtaen poika käänsi katseensa takaisin paperiin ja koetti sivuuttaa tunnesotkunsa saadakseen jotain aikaiseksi ennen tunnin loppua.

Viimein kellon pirinä täytti kaikki kulkuväylät närkästyneistä opiskelijoista. Kaikki yrittivät tunkea pienimpiinkin rakoihin löytääkseen ulos ihmismerestä. Niin teki myös tuttu blondimme, joka yritti syrjäyttää ihmismassaa länsisiiven käytävällä. Lopulta hän saavutti lokeronsa ja huomasi ilokseen Sasorin ehättäneen omalleen hieman aikaisemmin. Deidara työnsi avaimensa lukkoon ja alkoi penkoa läksykirjojaan kaiken sekamelskan keskeltä, päivä oli heidän osaltaan ohi. Korkea luukku peitti pojan ylävartalon, ja vailla katsekontaktia Sasori alkoi rakentaa keskustelua.
”Mitä sinä oikein teit siellä tunnilla?” hän kysäisi ilmekään värähtämättä. Deidara veti päänsä ulos lokerosta miettien kuumeisesti vastausta. ”Enpä mitään, oli vaan niin tylsä aihe”, hän tokaisi välinpitämättömästi viskaten syyn opettajan ohjeiden niskoille.
”Olisitko halunnut räjäyttää jotain?” Sasori jatkoi ystävänsä uudenvuoden ilotulitekohelluksien palatessa hänen mieleensä.
”Heh, hauskaa, Danna”, Deidara naurahti koettaen keventää tunnelmaa.

Sullottuaan vähintään viiden aineen kirjat laukkuunsa, parivaljakko suuntasi ulko-oville, suurin oppilaista oli jo painellut luokkiin tai kirmannut vapauteen. Reippain askelin Deidara ja Sasori kävivät vanhaa tuttua, puhtaan talvisään raikastaessa ilmaa. Kulkiessaan Deidara hyödynsi kaksikon pituuseroa ja vilkuili vähän väliä Sasoria yläprofiilista. Hän kävi läpi pojan kasvonpiirteitä otsasta aina leukaan asti. Huulten kohdalla hän ei voinut kuin pysähtyä fantasioimaan. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi, sillä vaaleanpunaisilla pilvillä leijuessaan Deidara ei kiinnittänyt huomiota lainkaan askeliinsa. Suojatien ylitettyään poika ei tietenkään ottanut huomioon pientä koroketta ennen jalkakäytävää ja löysikin itsensä lumessa makaamasta. Hämmentyneenä Sasori katseli kun Deidara nolostellen kömpi ylös hangesta ja puisteli lunta takistaan.
”Anteeksi, Danna”, blondi siirsi katseensa sivuun. Hymähtäen Sasori ohitti pojan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta jämähti niille sijoilleen kolmen harppauksen jälkeen.  

Päätään kääntämättä punapää avasi suunsa.
”Mikä minun kasvoissani on niin hienoa, että sinä et huomaa katsoa eteesi?” hän kysyä töksäytti. Yllätys paistoi Deidaran oikeasta silmästä, mutta myös toinen levisi teelautaseksi otsatukan suojissa. Puna hehkui valkeaa maata tutkivan pojan kasvoilla, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Sasori odotti kysyvänä paikoillaan, mutta nuorempi ei tehnyt elettäkään. Lopulta punapää kyllästyi odottamiseen, kääntyi ja asteli vakaana Deidaran luo. Tämä oli sulkenut silmänsä, mutta hänen korvissaan ei ollut mitään vikaa. Kuullessaan aina lähenevät lumen narahtelut vanhemman jalkojen alla Deidara singahti nopeasti taaksepäin. Hän manasi kaikki muistamansa kirosanat mielessään kapinoidakseen kurkkuun noussutta palaa vastaan. Tämä oli turhaa, yksinäinen kyynel vierähti pojan poskelle. Hän pyyhkäisi sen nopeasti hihaansa, muttei voinut paeta Sasorin tutkivaa katsetta.
”Deidara…”, tämä aloitti, mutta poika käänsi selkänsä ja pinkaisi juoksuun. Kulman taa päästyään hän ei enää yrittänyt esittää, vaan antoi kasvojensa kostua katkerista kyynelistä. Hänen päähänsä mahtui vain ajatus itsestään lukittautuneena asuntoonsa, hän tahtoi niin kauas Sasorista, kuin vain pääsisi, vaikka se repisikin hänen sydämensä hajalle.