Zetsu ei ollut hätiköivää tyyppiä, ei missään nimessä. Mutta Tobi oli Zetsulle poikkeus lähes kaikissa suhteissa. Mitä tyhmempi tai lapsellisempi tämä oli, sitä vahvempi oli hänen halunsa suojella Tobia. Hänen hukkaaminen oli vain anteeksiantamatonta.
Zetsu juoksi koko matkan Konohan ohi Oton piilopaikan virkaa toimittavan varaston ovelle. Ovi oli korjattu aikaa sitten Kakuzun jäljiltä. Zetsu oli aikeissa potkaista sen auki, mutta pysähtyi kesken liikkeen. Hän ei tunnekuohuissaan ollut huomata, että ovi oli raollaan. Hän painautui seinää vasten ja vilkaisi varovasti sisään.

"...voi olla tosissasi!" Dosu huusi. Hän seisoi huoneessa selkä ovelle päin, vastapäätä Tayuyaa. Tyttö huokaisi kyllästyneenä ja pisti kätensä puuskaan.
"Älä nyt vitun urpo huuda. Ja mä oon ihan tosissani", hän vastasi. Zetsu odotti hievahtamatta ja ääntäkään päästämättä. Jos asialla oli jotain tekemistä Tobin kanssa...
"Voi helvetin helvetti", Dosu kirosi lopulta. "Ota rahas. Ei mulla kybää enempää ookkaan." Hän heitti Tayuyaa kohti rypistetyn setelin, jonka tyttö nappasi hymyillen. "Kiitän!"

Zetsu huokaisi äänettömästi helpotuksesta. Kummallakaan Otolaisista ei näyttänyt olevan tietoa Tobin harhailusta ja loput jengistä olivat koulussa. Mutta minne nuori Uchiha oli sitten kadonnut? Zetsu vilkaisi ovenraosta uudestaan, etsien merkkejä siitä, että Tobi olisi jossain vaiheessa ollut siellä. Tällä kertaa niiden löytäminen ei ollut vaikeaa.
Tobi oli huoneessa kahden Otolaisen kanssa. Epäilemättä pelon jähmettämä poika istui repaleisen sohvan takana, halaten polviaan tiukasti itseään vasten. Zetsu näki ainoastaan haalean varjon umpeen naulattua ikkunaa vastapäisellä seinällä, mutta hän olisi tunnistanut sen milloin vain. Zetsun silmät kapenivat, mutta hän päätti odottaa hetken. Otolaiset näyttivät olevan lähdössä.

He olivatkin, mutta silloin Tayuya pudotti taskustaan kolikon lattialle. Zetsu seurasi katseellaan kuinka se vieri sohvan alle. Hän kirosi mielessään ja toivoi että Tobi tajuaisi pysyä paikallaan. Ja pysyihän tämä, todennäköisesti yhä liian peloissaan liikkuakseen.
"Hitto..." Tayuya mutisi ja suuntasi sohvan luo. Zetsu valmistautui menemään sisään, mutta kova räsähdys kulman takaa, Konohan suunnalta jähmetti koko tilanteen. Samalta suunnalta kantautui myös armotonta kiroilua.

"...saatana, jotain vitun laatikoita pitkin poikin, SAATANA", ääni rähjäsi. Zetsu tunnisti sen kuuluvan Hidanille ja oli kerrankin helpottunut kuullessaan sen. Tayuya oli hylännyt aikeensa hakea kolikkonsa ja vaihtoi nopeasti katseita Dosun kanssa.
"Aletaan mennä, toi on Akatsukista", poika sanoi ja Tayuya nyökkäsi ja seurasi tätä ovelle ja ulos, sulkien oven tiukasti perässään. He eivät nähneet merkkiäkään Zetsusta. He kävelivät rivakasti Konohaa kohti ja heti ensimmäisen kulman takana vastaan tulivat Hidan ja Kakuzu.

"Mitä te täällä teette?" Dosu kysyi heti. "Teijän pitäis olla koulussa."
"Mitä vittua sä alat saatanan pelle-" Hidan aloitti yhtä nopeasti, mutta Kakuzu painoi kätensä tämän suulle.
"Samat sanat", abi sanoi tyynesti. "Ei me olla teille tilivelvollisia."
"Ei kai", Dosu tuhahti. "Mutta teinä mä varoisin askeliani. Ei kannata alkaa harhailemaan yksinään..."
Kakuzun vatsaan asettui epämukava tunne. Vihjailua vai sattumaa? Tunteesta huolimatta hänen ilmeensäkään ei värähtänyt kun hän sanoi:
"Kiitos huolenpidosta, mutta eiköhän me pärjätä." Enempiä juttelematta he jatkoivat matkaansa. Hidan, joka oli ärtyneenä sulkenut suunsa, puhkesi hiljaiseen valitukseen.
"Miksi sä annoit noiden kusipäiden mennä, ne saattoi tietää jotain Tobista! Varmasti oli tulossa sieltä vitun varastolta, kyl säkin sen tajusit, oikeesti", hän mumisi. Kakuzu nyökkäsi.
"Totta kai. Mutta Zetsu tuli tänne aikasemmin. Siihen on joku syy ettei se järjestänyt hirveää meteliä noihin törmäämisestä." Hidan hyväksyi selityksen olankohautuksella.

Varastolle päästessään he saivat huomata oven olevan auki. Ehjä, mutta kokonaan auki. Auringonvalo pääsi tulvimaan likaiseen huoneeseen ja kaksikko näki Zetsun kumartuneen sohvan viereen. Kakuzu kurtisti kulmiaan ja jäi hiljaa ovelle. Hidan ei tuttuun tapaan ollut yhtä hienotunteinen.
"Hei, mitä sä teet?" hän möläytti.
Zetsu hätkähti ja vilkaisi albiino-poikaan. "Opettele huomaamaan milloin sinun täytyy olla hiljaa. Ääliö..! Tobi on täällä", hän vastasi. Nyt vasta Hidan ja Kakuzukin huomasivat Tobin seinää vasten painautuneena, täysin liikkumatta. Hän piti tiukasti Zetsua kädestä.
"Mitä tapahtui?" Kakuzu kysyi hiljaa.
"Raukka oli yksin täällä sohvan takana kun mä tulin. Dosu ja Tayuya oli kinaamassa jostain kympin veloista..." Zetsu kertoi. Hän nosti lattialta viidenkymmenensentin rahan ja heitti sen tuhahtaen olkansa yli. "Tulitte täydelliseen aikaan houkuttelemaan heidät ulos täältä."
Kakuzu ja Hidankin hiljenivät ja odottivat kun skitsofreenikko rauhoitteli Tobia.

"Tobi, lähetään pois täältä. Alahan tulla. Noun odottaa jo. Muistatko kun hän pyysi ettemme myöhästyisi yli puolta tuntia? Pyysi, tai pikemminkin rukoili... Alamme olla myöhässä."
Ei mitään vaikutusta. Zetsu huokaisi äänettömästi ja nousi seisomaan, vetäen Uchihan puoliväkisin mukanaan. "Tobi on hyvä poika. Etkö olekin?"
Tobi kohotti päätään hieman ja nyökkäsi varovasti, kuin peläten tekevänsä väärin.
"Onko kaikki hyvin?" Zetsu kysyi.
"On", Tobi vastasi hiljaa. "On nyt." Hän piti yhä skitsofreenikon kädestä kiinni, kun he kävelivät ulos rakennuksesta. Hetkessä hän oli roikkumassa Zetsun olkapäissä päästäkseen reppuselkään. Kakuzu ja Hidan seurasivat pari metriä heidän perässään.

"Soita Painille", Kakuzu sanoi. Hidan vilkaisi häntä kulmiensa alta, mutta kaivoi puhelimensa esiin jupisten. Akatsukin johtaja vastasi hetken päästä.
"Hidan..! Sori että kesti vastata, oli tuskaista kaivaa tää puhelin laukunpohjalta..."
"Pain. Löydettiin toope."
"Hienoa, mistä? Entä Zetsu?" Hidan kertasi helpottuneelle johtajalleen viime hetkien tapahtumat.
"Okei, loistavaa. Takasin koululle sitten ja tunneille. Mä ilmotan muille", Pain sanoi. "Ja Hidan, sano Kakuzulle että laittaa-"

Puhelimen tyly tuuttaus keskeytti hänet. Hän puristi puhelinta tarpeettoman lujasti ja pyöräytti silmänsä ylöspäin. Konan kallisti päätään huvittuneena. Ei ollut vaikea arvata miten puhelu oli päättynyt.
"Rakas."
Pain veti syvään henkeä ja tiputti puhelimen koululaukkuunsa. "No?"
"Laske kymmeneen. Rauhassa. Ja laske sitten vielä toisen kerran, etukäteen", Konan sanoi. Pain kohotti kulmiaan. "Mitä varten se toinen kerta?"
"Tarvitset sitä puhelinta vielä."
". . ."