Tunnelmamusiikkia: M.O.V.E. – Dogfight

*****


Luku viisi
Kivenkova ylivoima


Oli ollut turha olettaa, että kookas mies kiviklooneineen olisi ollut aivan suojaton konohalaisia tai edes Naruton kloonimassaa vastaan. Ehei. Mies klooneineen oli kirjaimellisesti kivenkova vastus.

Ploff! Pluff! Plouf! Plop! Ploffploffploff…!!

Ichimaiiwan kätyrin kivikloonit olivat huomattavasti kestävämpää tekoa kuin mitä Naruton varjokloonit. Kun kiviklooni ja varjoklooni ottivat yhteen ja löivät brutaalisti toinen toistaan, varjoklooni katosi poksahtaen, mutta kiviklooni kulki eteenpäin liki naarmutta. Varjoklooneilla oli kiviklooneihin nähden vain se etu, että Naruto itse saattoi kätkeytyä varjoklooniensa lomaan, kun taas alkuperäinen punaponchoinen kaappikorsto erottui hiekanväristen kiviklooniensa keskeltä kuin kirkkaanpunainen kumipallo kivenlohkareista. Oikea mies oli kuitenkin niin hyvin klooniensa suojaamana, ettei hänen kimppuunsa päässyt suoraan. Kivikloonit tarjosivat suojauksen, jota ei voinut ohittaa – se piti murtaa.

Kaikkilla pystyssä olevilla konohalaisilla – Narutolla, Kiballa, Nejillä ja Leellä – oli kuitenkin samanaikaisesti kontollaan suojata yhdessä taistelusta sivuun sysättyjä Shikamarua, Inoa, Akamarua ja Hinataa. Viimeisin oli toki tajuissaan mutta samalla hyvin heikkona. Nuo neljä olisivat kiviklooneille liian helppo saalis.

Nyt oli todellakin apua Nejin ja Leen taijutsutaidoista. Lee sai kiviklooneihin huomattavasti pahempaa jälkeä kuin mitä kaikki Naruton varjokloonit yhteensä, ja hänen onnistui taistelun ensimmäisten minuuttien aikana murskata pieniksi palasiksi kaksi kivikloonia. Gouken-taistelutyyli näytti mahtinsa Leen nyrkeissä ja jaloissa. Gai olisi ollut hänestä ylpeä.

Sen sijaan Neji onnistui – kiitos nopeutensa, ketteryytensä ja tahallisen viimetinkaiset harhautusväistönsä – saamaan monia kiviklooneja törmäämään lujasti toisiinsa ja hajoamaan joko kokonaan tai osittain niin, että niiden oli vaikea liikkua. Nejillä oli kuitenkin syynsä olla turvautumatta nyrkkeihin tai Hyuuga-klaanin perinteisiin taijutsutekniikoihin: hän oli tukehdutustempun jälkeen yhä heikossa kunnossa, ja hänen oli siksi pakko säästellä voimiaan ja chakraansa. Hyvä kun hän sai edes pidettyä Byakuganiaan kunnolla päällä. Lee oli tunnetusti kestävämpää tekoa kuin mitä hän.

Haihattelua tai väsymystä ehkä, mutta Nejillä oli kuitenkin jostain syystä sellainen tunne, että kiviset olennot olivat kiinnostuneempia hänestä kuin mitä Leestä, vaikka Lee niitä enemmän pirstoikin. Sitä suuremmalla syyllä Neji väisti ja harhautti kookkaita vastustajiaan törmäämään toisiinsa.

Kiba teki omaa sanalla sanoen raastavaa jälkeään yhdessä Naruton varjokloonien kera, kun vakinaispari Akamaru oli tajunnan tuolla puolen. Pienen yllätysmomentin suojaustyölle tarjosivat muutamat varjokloonit, jotka ottivat Kiban pyynnöstä tämän itsensä hahmon. Vaikka nämä Kiba-kloonit eivät hallinneetkaan aitoja Inuzuka-tekniikoita, ne hämäsivät mukavasti kiviklooneja. Samalla oikea Kiba syöksähteli kloonien seasta Tsuuga-kierteineen päivineen ja murskasi vastustajiaan vain paetakseen heti uudelleen klooniensa sekaan piiloon. Iske, pakene ja iske taas, se oli Inuzuka-klaanin eläimellisen taistelutyylin ydin. Vale-Kibatkin saivat hieman vahinkoa aikaan, joskin yhtä vaatimattomasti kuin mitä Naruton näköiset varjokloonit toisaalla.

Oikean Naruton sijaintia ei tiennyt kukaan muu kuin oikea Naruto itse. Mikäli kuitenkin hänen luonnettaan ollenkaan tunsi, hän ei pötkinyt pakoon ja jättänyt areenaa vain toveriensa ja klooniensa käsiin. Sen sijaan hän oli kloonimassojensa eturintamassa potkimassa ja lyömässä liian likelle osuneita kiviköntyksiä. Häntä turhautti nähdä varjokloonien poksahtelevan palasiksi kuin saippuakuplat kivikloonien käsittelyssä, ja hän loi aina tasaiseen tahtiin uusia klooneja hajonneiden tilalle.

Konohalaiset yrittivät vahvasti, mutta heidän oli hiljakseen pakko tunnustaa eräs asia: heidän jo ennestäänkin kuluneet voimansa hupenivat nopeammin kuin mitä heidän kivisillä vastustajillaan näytti hupenevan. Jopa Leen ja Nejin liikeradoissa alkoi näkyä haparointia. Mitä hirvittävin tulos, ottaen huomioon, että vastustajia oli yksi ja heitä neljä.


***


Mitä tapahtui tällä välin yläilmoissa…

Temari ja Kankurou olivat päässeet erinäisten vaikeuksien jälkeen takaisin viuhkalle. He ohjastivat viuhkaa liitelemään alaspäin siksakkia ja mahdollisimman vaakasuoria ratoja, jotta viuhka putoaisi mahdollisimman hitaasti, pehmeästi ja kivuttomasti. He olisivat jossain muussa tilanteessa ehkä antaneet viuhkan pudota suoraan eteenpäin aavikolle, mutta koska he halusivat päästä kyllin nopeasti takaisin Hevosenkenkäkalliolle tarkastamaan Gaaran ja mahdollisten konohalaisnuorten tilanteen, he yrittivät tähdätä viuhkaa putoamaan mahdollisimman lähelle kallion juurta.

Käytyään kerran aavikon suunnalla ja palattuaan sieltä takaisin sieltä he huomasivat alhaalla tuttuja: niitä konohalaisnuoria, joita he olivat tavanneet chuuninkokeiden välikarsinnoissa. Gaara oli ollut oikeassa, ja pikkuveli oli vieläpä onnistunut saamaan heidät pakenemaan Ichimaiiwan luota. Vaan missä mahtoi olla Hiekkasisarusten kuopus itse?

Kuitenkin, konohalaiset olisivat pian pinteessä: Pelkkä Ichimaiiwa ei tässä ollut paha vastus, vaan ikävästi vaivaa tuottivat myös hänen kätyrinsä. Kaksi kätyriä oli jo pelistä pois, mutta jäljelle jäänyt, se kaapin näköinen, oli tietojen mukaan apureista vahvin ja myös hyvä kivien hallinnassa. Apua saattoivat siis kaivata Gaaran lisäksi myös nuo muksut tuolla alhaalla…

”Kankurou.”
”Jaan?”
”Tehdään jako: Mene sinä etsimään Gaara ja mahdollisesti auttamaan häntä, niin minä menen alas ja jelpin nuo konohalaisnassikat tuolta pois. Okei?”
”Selvä!”

Temari kallisti painoaan viuhkansa keskelle samalla kun Kankurou hypähti juuri oikealla hetkellä pois viuhkalta ja tarrasi chakrasilatuilla kengänpohjillaan kiinni kallion pinnasta. Heti perään nuorimies lähti kävelemään pitkin kalliota kuin ehta kärpänen ainakin. Onneksi Kankurou oli hyvä hallitsemaan chakraa, eihän hänestä muuten marionetistiksi olisi ollut.

Temari sen sijaan liiteli hallitusti alas viuhkallaan ja mietti miten etenisi. Tuuli ei varsinaisesti ollut heikko elementti maata vastaan, mutta isojen kivenlohkareiden viskely pelkällä ilmanpaineella ei ollut helppo juttu. Kyllin nopeaan voittoon tarvittaisiin myös sopiva ripaus oveluutta…

Ahaa! Temari sai idean.

Alhaalla taas jatkui taisto. Oranssipukuisten kloonien määrä hupeni huomattavasti nopeammin kuin hiekanväristen kaappikloonien.


***


’Pakko… sinnitellä!’

Kivikloonien rivistöt hapertuivat mutteivät murtuneet. Sen sijaan konohalaiset itse alkoivat murtua. He huohottivat uupumuksesta, he alkoivat tehdä liikkeitään apaattisemmin ja kaavamaisemmin kuin aiemmin, ja jossain määrin heidän kätensä olivat tukeutuneet polviin. Jauhomainen kivitomu pöllysi jaloissa ja pisti silmissä.

Kiba kirosi ääneen, kun hän ei ollut tajunnut ottaa mukaansa sotilaspillereitä. Nyt niistä olisi mahdollisesti ollut pelastus. Jopa Narutollakin tuntui olevan voimat ja chakra vähissä, vaikkei Kiballa ollutkaan Byakugania jolla varmistaa asia. Lee oli pistänyt pieniksi pirstaleiksi jo kolme kivikloonia, Neji hajottanut kaksi ja rampauttanut toisia kahta, Kiba taas oli onnistunut säpälöimään yhden. Naruton varjokloonitkin olivat tainneet tehdä osansa kivikloonien raajojen rikkomisessa. Vaikka yli puolet kiviklooneista oli maassa lohkareina, asia oli kuitenkin niin, ettei konohalaisilla tuntunut olevan enää voimia vastustaa muita kiviklooneja.

Kaappimainen mies hymyili pahansuovasti, vaikka hänen otsansa toiseen sivustaan puhjennut kivenpalasen iskemä haava, joka valutti verta hänen silmänsä yli. »Mainitsinko jotain leikin loppumisesta, pennut? Luulin teidän konohalaisten olevan edes pikkuisen sisukkaampia. Tosin, harvapa asia on kestävämpi kuin kivikloonini.«

Naruton varjokloonit soivat kaappikorstolle erittäin ruman vihanirvistyksen kuin yhteisestä merkistä. Vihan ilmeeseen liittyivät myös Neji ja Kiba omine klooneineen. Lee puolestaan näytti tyrmistyneen epävarmalta muttei raivoisalta.

Kaappikorsto astui pari majesteetillista askelta eteenpäin – kivikloonien parveillessa yhä hänen ympärillään – ja vinkkasi kättään kuin kutsuakseen konohalaisia luokseen. ”Voin surmata teidät nopeasti ja melkein kivuttomastikin, jos tulette tänne yksitellen ilman vastarintaa ja –”

KLA-PAM!
”Uaargh!”
Thump!
Sekä konohalaiset että kivikloonit tuijottivat.

Kaappikorston taakse oli tullut yksi kiviklooneista. Se oli taikonut jostain esille kivisen mailan ja iskenyt kursailematta sillä alkuperäistä korstoa takaraivoon. Tämä korsto oli romahtanut rentona maahan eikä siitä noussut. Mitä ihmettä kivikloonien kesken oli meneillään?

”…ooookei”, kuului sitten tuttu naisääni, mutta sen äänen lähdettä oli vaikea paikantaa. ”Ilmeisesti nämä kaverit eivät katoa jos pelkkä ykköspesäläinen sanoo tuutilullaa.” Vasta tässä vaiheessa konohalaiset tajusivat, että nuo sanat oli lausunut mailaa käyttänyt kiviklooni – Temarin äänellä!

Kivikloonitkin valpastuivat. Ne kaikki käänsivät itsensä kohti Temari-äänistä kloonia. Ne ponkaisivat askeleen jyristelläkseen tämän kimppuun ja iskeäkseen tämän maahan kivisillä nyrkeillään. Temari-klooni oli kuitenkin vikkelämpi: Se – tai hän – ponkaisi hyvin epäkivikloonimaisen lennokkaasti ilmaan ja heitti mailansa eteen – ei, ei se ollut enää maila, vaan tuttu viuhka. Se leiskahti auki, ja Temari-klooni heilautti sitä sivusuunnassa…

”Daikamaitachi!”
Swiiiiishhh…!! Skra-kra-kra…!!

Valtava ilmanpaine paiskasi konohalaiset ketoon. Kivikloonit saivat kuitenkin pahempaa jälkeä: niiden sivustoihin ja hartioihin tuli selkeitä viiltoja ja murtumia. Parilta epeliltä taisi lähteä käsikin ja yhdeltä meni jalka. Alkuperäinen kaappikorsto makasi hiljaa liikkumattomana.

Kun viuhkaa käyttänyt kiviklooni viimein laskeutui alas, hän ei ollut enää kivisessä hahmossa. Hän oli nyt Temari omana itsenään.

”En tiedä, mitä te pennut oikein suunnittelitte”, hän lausui, ”mutta nyt teillä on kaksi vaihtoehtoa: joko vilistätte täyttä hanaa karkuun tai moukaroitte loputkin kivikaverit palasiksi.” Wuish! Kra-paum! Tässä välissä Temari huitaisi kuin ohimennen suljetulla viuhkallaan lähintä kivikloonia päähän, ja tämä pää irtosi lennokkaasti. ”Ja koska te kaikki olette joko melkein tai kokonaan kanttuvei, suosittelisin ensimmäistä.” Paum! ”Ei lähennellä, kivimies! Olet liian päätön minun makuuni!” PAM! Kra-krak! ”Okei, yli-innokas ihailija hoidettu, siis jatkuu: Mitä ylhäältä katsoin, kivikaverit eivät ole kovin nopsia kintuistaan tai osaa mitään muuta kuin käyttää raakaa voimaa, joten voisitte hyvin kyetä pakenemaan jalan.” Kra-pam!

Neji puri hammastaan. Temari oli juuri todistanut turhaksi sen mihin konohalaiset olivat pyrkineet: tyrmäämään alkuperäisen kaappikorston ja siten deaktivoimaan tämän kivikloonit. Turhaa tässä oli se, ettei alkuperäisen kaappikaverin tyrmäys ei estänyt kiviklooneja liikkumasta. Mutta toisaalta… mikäli Temarin päätelmät pitivät paikkansa, alkuperäisen kaappikorston tyrmäyksestä oli se hyöty, ettei heitä vastaan voitu käyttää kaukojutsuja, jos he pakenisivat paikalta.

Kun Shikamaru ei ollut hereillä, Nejin piti ottaa kakkosjohtajana tilanteesta ohjat. Hän kohotti päänsä ja huudahti: ”Kiba, Naruto, Lee! Ottakaa muut tiimistä uudestaan kantoon ja paetkaa minkä jaloistanne pääsette!”

Käskyä toteltiin kyselemättä, ja niin Ino päätyi taas Nejin harteille, Shikamaru Leen reppuselkään, Akamaru Kiban pusakkaan ja Hinata Naruton tukemaksi. Taistelukentälle jäi vielä lukuisia varjoklooneja sekä Temari, jolle kivikloonit näyttivät tuottavan enemmän hupia kuin harmia. Sen siitä sai kun sattui olemaan lähes täysissä voimissaan.

”Hei! Yksi kysymys ennen kuin lähdette!” Temari huudahti. ”Mitään havaintoa Gaarasta?”
”Gaara-kun jäi kallioiden sisäpuolelle”, Lee vastasi, ”ja luulen, että hän jäi Ichimaiiwaa vastaan!”

Temarin silmät levahtivat – kauhustako? ”Kaikki kaktuksen piikit sentään…” hän mumisi. ”Toivottavasti hän tajuaa pitää itsestään huolen. Selvä, mutta jalat alle, nappulat, niin minä hoidan nämä veijarit!”

Neji käänsi katseensa Narutoon. ”Naruto, mikä on chakratilanteesi?”
”Väsymys tässä enemmän painaa”, Naruto vastasi. ”Chakraa tuntuu olevan yhä ihan hyvin!”

Sen varaan Neji olikin laskenut. ”Muuta siinä tapauksessa varjokloonisi meidän näköisiksemme”, hän määräsi ykskantaan. ”Hämäykseksi. Meidän on käytettävä kaikki korttimme pakenemiseen. Ichimaiiwakin saattaa tarkkailla meitä ylhäältä.”

”Siis muutan esimerkiksi osan Shikamaruiksi, osan Kiboiksi, osan Hinatoiksi ja niin edelleen?”
”Kyllä! Ja huolehdi siitä, että ne liikkuvat edes jonkin verran samoin kuin mitä me!”
”Selkis! Hoituu!” Naruto teki lennosta muutaman käsisinetin, ja hänen klooninsa matkivat sen perässä. ”Henge no jutsu!”

Ploff! Plouf plouf ploff ploff!

Se näky oli unohtumaton: Lukuisia Inoja, Shikamaruja, Leetä, Kiboja, Akamaruja, Nejejä, Hinatoja ja tietenkin Narutoja jyristeli alas rinnettä ja kerääntyi oikeiden vastineidensa ympärille. Jotkut Leet ja Nejit jopa nappasivat Shikamaruja ja Inoja kyytiinsä muistuttaakseen enemmän alkuperäisversioitaan, vaikka moni klooni yksinkertaisesti tyytyi vain juoksemaan alkuperäisversioittensa vierellä. Neji ei kuitenkaan tästä valittanut: hämäys oli näinkin kyllin hyvä.

”Matkaan!”


***


Kankuroun seinille hyppely – niin kuin hän itse kärpäsmäistä menoaan mielessään kutsui – oli tuskastuttavan hidasta. Hän ei voinut juosta kalliota pitkin, sillä hänen oli pakko pitää ainakin toinen jaloistaan kiinni kalliossa pysyäkseen siinä kiinni. Ei ollut myöskään kielekkeitä, joiden päältä hän olisi voinut loikata kallion laelle, joten hänen oli pakko kulkea hitaasti tahmaista kulkuaan ylös…

”Giiaaaah!” Tsi-kling! Klang! ”U-agh! Ough! Graagh!”

Kankuroun sisällä kävi kylmä, hyvin kylmä väre. Hän tunsi liiankin hyvin huutajan. Se oli Gaara itse. Vain pikkuveli osasi rääkäistä noin korvia riipivällä nuotilla.

’Gaara ei huuda tuolla tavalla taistellessaan, ellei häneen satu’, Kankurou mietti samalla kun painovoima veti kylmää pisaraa vaakasuoraan hänen kasvojensa poikki. ’Tuon mekkalan on pakko tarkoittaa sitä, että Ichimaiiwa on onnistunut satuttamaan Gaaraa… Gaaran hiekkakilpi ei siis suojaa häntä kunnolla! Ichimaiiwa on vahvoilla!’

Kankurou yritti kiiruhtaa askeliaan putoamisen uhallakin. Samalla hän vinkkasi sormillaan ja chakranaruillaan nukkejaan tulemaan ylemmäs. Niitä saatettaisiin kaivata pian.

’Gaara, yritä kestää! Tulen hätiin…!’


***


Gaara oli todella pahassa pulassa, ja hänelle jo tavallisessa pulassa oleminen oli harvinaista.

Hän ei ollut koskaan, koskaan taistellut näin toivottoman voimakasta vastustajaa vastaan. Ainakaan sillä hetkellä hänen mieleensä ei ollut tullut ainuttakaan näin tiukkaa taistelua. Kimimaroa vastaan taistellessa rajana oli ollut hiekan kulkunopeus ja murskausvoimat sekä Gaaran omat chakramäärät. Silloin punapää oli saattanut jopa kuvitella voivansa päihittää jollain konstilla Kimimaron, vaikka tämä murtautuikin hiekasta yhä uudelleen ja uudelleen…

Nyt tilanne oli aivan erilainen. Gaara oli riisuttu lähes tykkänään aseista. Ichimaiiwa sulatti punapään hiekkaa – ja jopa itse aavikkolakeuksien hiekkaa – niin vikkelästi kömpelöksi kivimassaksi, ja Gaaralle tuli todellinen kiire raapia kivestä eroosion avulla lisää hiekkaa. Näytti kuitenkin pahasti siltä, että Ichimaiiwa oli omalla alallaan hiekkojen poikaa paljon tehokkaampi ja nopeampi: hiekkaa kivettyi enemmän kuin mitä Gaara ehti luoda sitä. Lisätekemistä Gaaralle toi vielä se, että Ichimaiiwa yritti sulattaa kivimassaa hänen jalkojensa alta ja vangita hänet kivien puristukseen.

Lopulta, kun hiekka kävi armotta vähiin, Gaara päätti olla kuluttamatta rajallisia chakravarastojaan asevaraston täydentämiseksi ja päätti yrittää selviytyä hiekatta: kuten hiekkakyläläinen sanonta kuului, viholliselle ei saanut ojentaa veistä. Nyt Gaara joutui tosissaan käyttämään kaikkia niitä isältä opittuja ninjataitoja, jotka eivät liittyneet hiekan manipulointiin: hänen piti hyppiä, väistää, nakata kunaita (joita hän oli ymmärtänyt ottaa mukaansa vain muutaman hassun), kierähtää ja iskeä kunailla lentäviä kivensiruja poispäin itsestään.

Kivensirut olivat kuitenkin jo raapineet naarmuja Gaaran ihoon ja repineet hänen vaatteitaan. Kivimassa oli hetkeä aiemmin puristanut kivuliaasti hänen jalkapöytäänsä, ja hänen askeleensa jo ontui. Hajalla ei ollut vielä mitään, mutta silti oli kipua. Paljon kipua. Ja ennen kaikkea hyvin paljon epätoivoa.

Hiekkakilpeä tai -haarniskaa ei ollut kun ei ollut hiekkaakaan. Gaaran oli pakko turvautua silkkaan omaan reaktionopeuteensa, pieneen kokoonsa ja jo ruostuneen ketteryyteensä. Hän tunsi kyllä ninjailusta muutkin puolet kuin kuuluisan ”nappaa hiekkaan ja murskaa”-metodin, mutta siitä oli niin pitkä aika kuin hän oli taistellut ilman hiekkaa. Olikohan hän itse asiassa ollut ainoassakaan taistelussa täysin hiekatta?

Ei hän ollut.
Miten turvattomaksi ja haavoittuvaksi Gaara tunsikaan olonsa.

Punapää oli onnekseen oppinut jo hieman lukemaan Ichimaiiwan taistelutekniikoita, ja hän kykeni jo huomaamaan joitain rajoitteita siinä: Ensinnäkin kaikki sula kivimassa, jota vanhus liikutti, oli aina yhtenä möykkynä. Ichimaiiwa ei siis nähtävästi kyennyt varsinaisesti ohjaamaan kuin vain yhtäältä kivimassaansa. Samalla Gaara näki myös, ettei hänen vastustajansa voinut nostaa kivimassaansa kokonaan irti alustasta, vaan tuloksena oli eräänlaisia aaltoja ja mutruja. Sen sijaan vanhus kuitenkin saattoi lyödä kivimassallaan kalliota niin, että siitä sinkoutui kivensirpaleita Gaaran kimppuun – ja tässä puuhassa Ichimaiiwa oli hyvin taitava.

Gaaran nahka ei ollut koskaan ollut aiemmin niin naarmuilla kuin mitä silloin.

Tsi-kling! Hump-kling-kling!

Jotain hyötyä oli ollut Neljännen Kazekagen kunaitorjuntakoulutuksesta: Gaaran onnistui torjua kunaillaan suurimmat häntä kohti lentäneet kivenpalaset. Moni pienempi kuitenkin raapaisi hänestä ohi ja repäisi pieniä kaistaleita hänen tiilenruskeiden haalareiden lahkeista. Valkea olkanauha oli jo pahasti repaleinen ja yltä päältä ruskeassa kivipölyssä.

Ichimaiiwa oli saanut tuskin ruhjettakaan. Ja tuo mielipuolinen kestovirne sen kun säilyi. Gaara kiristeli hampaitaan. Miten hänen muka pitäisi päihittää tuo ukko? Heittämällä kunai niin läheltä tämän päätä, että vanha mies saisi sydänkohtauksen ja kupsahtaisi siihen? Ei kuulostanut erityisen realistiselta.

Humps!
”Uagh!”

Gaara horjahti nytkähtäen taaksepäin, ja hänen vatsanpohjassaan muljahti ikävästi, kun hän oikaisi asentonsa takaisin tukevammalle pinnalle. Kantapään kohdalla oli ollut tyhjää, ja pienikokoinen poika oli vähällä menettää tasapainonsa. Vain niukin naukin hänen onnistui heilauttaa itsensä takaisin kalliolle.

Ichimaiiwa oli ajanut hänet jyrkänteen reunalle. Nyt ei saanut tehdä enää perääntymis- tai muita virheaskelia! Gaara otti äkkiä etäisyyttä reunaan…
Liian myöhään.

Tapahtumat kulkivat vikkelään Gaaran silmissä. Ichimaiiwa sinkaisi ensin Gaaraa kohti – varsin epätavallinen ele kaiken sen jälkeen, kun mies oli antanut vain kiven tehdä työt. Hän oli puristanut kätensä nyrkkiin ja veti sitä taaksepäin. Vanhus oli yllättävän nopea: hän oli pian Gaaran kohdalla. Ja sitten…

TUM!
”Khugh!”

Luiseva nyrkki iskeytyi Gaaran vatsaan ja lytisti pallean. Pojan suusta kantautui kähähdys, joka ei pitkittynyt: suurin osa ilmasta oli jo paennut keuhkoista lyönnin myötä. Painopiste lensi taaksepäin, jalat irtaantuivat kivestä. Silmät olivat laajat, ja mustat silmänympärykset näyttivät suurentavan niitä entisestään. Käsivarret eivät ehtineet tehdä mitään, lensivät vain samaa rataa kuin muukin keho. Aika oli hidastunut, Gaara lensi hitaasti. Yhtä hitaasti levisi julma virne Ichimaiiwan uurtuneille kasvoille.

”Hyvästi, pikku hiekkakirppu.”

Gaara näki sinisen taivaan kääntyvän esiin ja Ichimaiiwan taas katoavan näkökentästä. Ja sitten esiin tuli kallionkielekkeen reuna, ja aivan näkökentän ylälaitamilla näkyi horisontti – sinistä alla, ruskeaa yllä. Pian näkökentän toisella puolella vilisteli punaruskeaa kalliota – hurjan nopeaan tahtiin. Tiilenpunaisia ja hiekanruskeita viivoja viuhui ohitse.

Gaara putosi… putosi… putosi?!? Kyllä, putosi! Pää menosuuntaan!
’Hiekka! Tarvitsen hiekkaa! Muuten murskaannun kun osun maahan! Äkkiä! ÄKKIÄ!!’

Gaara kutsui, komensi, raapi ja rukoili lähiseudun hiekkaa luokseen, turvakseen, kilvekseen. Se oli totellut aina…
Mutta nyt vain olematon häive hiekkanoroja kiemurteli hänen raajojensa ympärillä.

’Eih! Täällä ei ole juuri ollenkaan hiekkaa! Ichimaiiwa on kivettänyt sen kaiken lähialueilta!’ Suunnaton paniikki lietsoutui Gaaraan. ’Kankurou! Temari! Äiti! Isä! ÄITI!! Naruto! Lee! Kuka hyvänsä! Auttakaa! Auttakaa!! En halua kuolla näin!’ Gaara ei ollut varma, huusiko hän vain ajatuksissaan vai kiljuiko hän oikeasti ääneen.

Shuuuiiihhh…!!

Gaara ei enää siinä vauhtivilinässä nähnyt, kuullut tai tuntenut, oliko hänen ympärilleen tullut lisää hiekkaa vai ei. Hän vain tiesi, että armottoman kova kivimaa tulisi liian pian hänen päätään vastaan. Liian pian… liian pian… hän ei halunnut kuolla! Ei halunnut! Pudotus oli useita kymmeniä metrejä, ja ne metrit hujahtivat tappavan nopeasti Gaarasta ohitse. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin sekavaa värisotkua. Hän ei voinut pysäyttää itseään. Hän ei voisi estää mitä tapahtuisi vaikka haluaisi.

’Kankurou…! Temari…! Aut – ’
KLOP!!

Pimeys sulki Gaaran tunnottomaan syleilyynsä samalla kun lamaannuttava kipu tirskahti hänen päähänsä, kuin hänen päälakeensa olisi lyöty raskaalla vasaralla.


*****

Seuraava osa