Tunnelmamusiikkia: Nightwish – End of All Hope

*****


Luku kuusi
Kallioon vajonneet


”Te ette ole matkalla minnekään!” Minnekään minnekään innekään innekään nekään nekään…

Sydän pomppasi Nejin kurkkuun kun hän kuuli tuon hyytävän huudon. Hän ja muut konohalaiset olivat uudelleen Ichimaiiwan huomion kohde. Vaikka konohalaiset olivat jo kaukana kallioilta, miehen ääni kuului silti yli kaiken muun: ehkä hänellä oli jonkinlainen tekniikka säätää kaikua.

”Luuletteko että tuo temppu huijaa minua?” Minua minua inua inua nua nua…

Vaistomaisesti Neji kiihdytti askeliaan Ino selässään. Muutama Neji-klooni toisti saman. Vaikkei Nejillä nyt ollutkaan Byakugania päällä, jo Ichimaiiwan ääni riitti saamaan hänen ihokarvansa seisaalleen. Tuosta miehestä oli pakko paeta kauas! Hänen ja muiden!

Bro-toum!
Tuo oli ääni, jota Neji oli oppinut viime hetkinä vihaamaan ja pelkäämään: halkeavien kivien rusahteleva soitanto. Pahinta oli se, että se lähestyi koko ajan häntä ja muuta tiimiä.
”Varokaa!” huudahti hyvin vakuuttavasti eräs Nejin klooneista.
Ja heti sen jälkeen se samainen klooni katosi.
Ploff, plouf pluff ploff plo-plo-pliff-ploff phohh!

Ja samoin teki moni sen kloonin kollegoista, joiden mukana oli myös Lee-, Hinata- ja muita klooneja, kaikki yksi kerrallaan vaikkakin suhteellisen vikkelään tahtiin: kun edellinen klooni katosi, oltiin jo seuraavan kimpussa. Erittäin nopeasti silmäisten Neji saattoi havaita, että syy kloonien katoamiseen oli jotain, mikä näytti kiviseltä, muotoutui maasta ja tarrasi kiinni kloonien jaloista. Kiviset tarraajat ilmeisesti puristivat kloonien nilkkoja kivuliaasti, eiväthän kloonit muuten olisi poksahtaneet jäljettömiin.

Oli ilmiselvää, että noiden kivisten tarraajien tarkoituksena oli kaapata joku oikeista juoksijoista. Siinäpä oli syytä juosta entistä lujempaa!
’Miten pitkälle Ichimaiiwa voi jahdata meitä noilla voimillaan?’ Neji tuskaili. ’Toivottavasti ei kauas… kloonit hupenevat liian nopeasti!’

Totta. Juoksevien konohalaisten ympärillä kävi vain poksahtelu ja savupilvien pöllähtely, kun Naruton naamioituneet varjokloonit katoisivat yksi toisensa jälkeen. Todennäköisyys napata joku konohalaisista kasvoi hetki hetkeltä yhä hirvittävämpiin mittoihin…

’Onko meillä mitään muuta keinoa vastata Ichimaiiwalle kuin juosta?’ Neji tuskaili mielessään. ’Kunpa Shikamaru olisi hereillä, hän keksisi näitä asioita nopeammin kuin minä! Ei ole helppoa olla ryhmän aivot…!’

Tumtumtumtumtum…!! Viisi oikeaa jalkaparia hakkasi tiiviisti maata. Vielä tiiviimmin hakkasivat itse kunkin sydämet. Vaara oli kannoilla. Voimaa vastustaa ei ollut. Ei chakraa, ei voimaa, ei jaksamista. Oli vain vaisto paeta kauas tuosta kivien herrasta.

Pelko.
Itsensä ja muiden puolesta.
Ei ollut aikaa esittää sankaria.
Näin ajatteli sillä hetkellä suurin osa juoksevista nuoristamme.

Paitsi…

”Ei tuo kääpä voi viitsiä isotella noin paljon meille! Meidän pitäisi näyttää hänelle!”
Neji säpsähti samassa pysähdyksiin ja vilkaisi takaviistoon.

Naruto. Luultavasti tämä Naruto oli oikea. Joka tapauksessa keltatukka oli kääntänyt katseensa takaisin kalliolle ja katsoi uhmaavasti kohti kallion harjalla olevaa pientä pistettä, jonka oli pakko olla Ichimaiiwa. Ja tuo ilme Naruton kasvoilla lupasi kaikkea muuta paitsi hyvää…

”Naruto!” Neji karjaisi ja kääntyi Ino yhä harteillaan puoli kierrosta ympäri. ”Ala tulla!”
Mutta Naruto astui jo yhden uhmakkaan askeleen eteenpäin –
Snaps!
”Tomppeli!” Neji ärähti. Hän oli pyrähtänyt Naruton luokse ja tarttunut tätä takintauksesta. ”Yritätkö päästä hengestäsi?! Käänny heti takaisin ja jatka juoksemista!”
”Auttaako pako tosiaan tuota äijää vastaan?” Naruto kivahti. ”Meidän on vastattava tuolle!”
”Meidän on palattava Konohaan ja kerrottava – Mit–? Ah, eih!! EI!”

Seuraavat tapahtumat etenivät nopeasti. Seuraava kivitarraaja otti kiinni oikean Nejin vasemmasta jalasta. Kuten hän oli samaan ansaan joutuneista varjoklooneista päätellyt, kiviansa puristi Nejin jalkaa – murskaavasti.

”Graa-aiiah!”
”…Neji? Neji!”
”Neji-n-niisan!”
”Neji! Nejiiih!!”

Eikä siinä kaikki: Kun ansa huomasi, ettei Neji ollut varjoklooni, se teki tempun jota se ei ollut klooneille tehnyt: se alkoi kiskoa Nejiä jalasta. Matka taittui maata pitkin takaisin kohti kallioita lujaa tahtia, nopeammin kuin useimmat ihmiset juoksisivat. Hiekka ja kivet raapivat pistelevästi Nejin polvia ja kyynärpäitä. Tajuton Ino putosi tietenkin hänen harteiltaan ja jäi maahan makaamaan siinä asennossa missä oli jäänyt. Neji yritti estää menoaan painamalla vapaan jalkansa shinobisandaalin pohjaa maahan, mutta siitä ei ollut apua. Sen sijaan hän oli miltei taittaa reitensä ja kuluttaa puhki sandaalinpohjansa.

Tumtumtumtum…!! Muut juoksivat häntä kohti.
”Neji! NEJI!”
”Koeta kestää! Autamme sinut irti!!”

Neji näki, miten hänen eteensä kiviseen maahan maalautui hienoja, tummanpunaisia vanoja – ne olivat hänen repeytyneistä polvistaan ja kyynärpäistään tihkuneesta verestä muodostuneita. Mukana näkyi myös repeytyneitä kangaskuituja, jotka olivat syntyneet kun hänen oikeassa käsivarressaan ja jalassaan olleet siteet olivat raapiutuneet kyynärpäästä ja polvesta hajalle.

Ksaaaah…!!
Ja sitten tuli se kaamein kohta.

Se kivinen tarraaja sukelsi äkkiä kiven sisään – ja mukana seurasi Nejin vasemman jalan varpaat – nilkka – sääri – polvi…! Tässä kohtaa myös Nejin oikean jalan päkiä joutui tuohon outoon imuun. Nyt Hyuugalle iski hätä: hän yritti tarrata kivisestä maasta sormillaan estääkseen muidenkin osien valumisen tuohon onkaloon, mutta lopputuloksena oli vain se, että hänen sormenpäänsä naarmuuntuivat vauhdissa verille.

”Neji! Älä vielä… sainpas!”

Shikamarua yhä mukanaan kantava Lee oli ensiksi Nejin luona, ja hän nappasi kiireesti tiimitoveriaan kiinni oikean, siteiden peittämän käden ranteesta. Lee iski ninjasandaaliensa pohjat maahan ja lukitsi itsensä paikoilleen. Neji oli jo reisiään myöten maan sisässä, ja Leen oli pakko kumartua matalaan asentoon yrittäessään estää Hyuugaa valumasta kiven syvyyksiin.

Mutta se kivinen tarraaja sinnitteli yhä. Se kiskoi Nejin jalkaa edelleen uhraamatta ajatustakaan häviämisestä Leelle. Nejin vajoaminen kiven sisään oli hidastunut roimasti, kiitos hänen tiimitoverinsa, mutta kivisen tarraajan voima oli luja. Leen ote oli tiukka, mutta silti Neji hivuttautui sentti sentiltä yhä syvemmälle kallioon. Neji yritti iskeä sähäköitä chakrapurkauksia nilkoistaan iskeäkseen kalliolle vastaan, mutta tuota pikaa hän huomasi vähäisten chakravarojensa tuhlaamisen täysin hyödyttömäksi. Kivi ei revennyt eikä tuntenut kipua, ja tämä kivi ei tuntunut edes murtuvan.

Hyuugan oikea käsivarsi tuntui olevan venytyspenkissä; hänen käsivartensa lihakset tuntuivat repeytyvän irti luusta. Neji pakotti kivunparkaisunsa hampaittensa taa ja irvisti vain hyvin tuskainen ilme kasvoillaan. Hän rutisti tiukasti kädellään kiinni Leen ranteesta, ja vastaukseksi tähän Lee tipautti Shikamarun kyydistään ja tarrasi tiimiläisensä ranteeseen toisellakin kädellään. Paksukulmakarvaisen pojan kantapäät olivat tukeutuneet tiukasti maahan, ja varpaat osoittivat kohti taivaita. Asento nojasi jyrkästi taakse.

”Pidä pintasi, Neji…!”
Neji rypisti kasvonsa ja yritti hamuta vasemmallakin kädellään otteen Leen käsistä, jotta pelastava ote ei lipsuisi…

Vaan kohtalo, johon Neji oli muutama kuukausi sitten lakannut uskomasta, puuttui peliin. Kohtalo oli nyt se, että Neji oli erehtynyt pukemaan tälle tehtävälle tavallisen asustuksensa: beigen paidan, mustat shortsit, otsasuojuksen, shinobisandaalit… ja käsivarsia ja jalkoja kiertävät siteet. Juuri siteet koituivat Nejin turmioksi. Ne alkoivat nimittäin – valmiiksi jo löystyneinä – lipsua hänen ranteittensa päältä Leen vedossa. Tietenkään kumpikaan pojista ei tätä seikkaa aluksi huomannut, kun oli muutakin tekemistä pelastustyössä. Mutta pian sekin aika tuli…

Eräänä hetkenä Nejin katse kavahti likaisenvalkeisiin nauhoihin, jotka löystyivät hänen ranteensa ja kämmenensä päältä. Tilannetta ei parantanut se, että se pää pitkänpitkästä nauhasta, joka oli solmittu Nejin kämmenen kohdalle, oli purkautunut auki. Hyuuga saattoi nähdä siteen irrallisen pään. Tästä alkoi katastrofi…

Swuish! Whop-whop-whop-whop…! Snaps!
”Iiaaah…!!”
”NEJI!”

Nejin käsi oli luiskahtanut Leen otteesta ja jättänyt jälkeensä vain mytyn sidettä. Siteen toinen pää purkautui jonkin aikaa, kunnes se katkesi napsahtaen. Kivinen tarraaja sai pelin kaiken voiman itselleen ja käytti sitä kursailematta: nopeammin kuin aiemmin se kiskoi Nejiä kivisiin syövereihin. Muiden konohalaisten ehtiessä muutaman metrin päähän hänestä Neji oli solahtanut kainaloitaan myöten kiviseen maahan. Hän ei siinä vaiheessa keskittynyt analysoimaan, miltä kivimaa tuntui, hänen kehonsa ympärillä, sillä hänellä oli sillä sekunnilla aivan tarpeeksi ajattelemista päästä pois pinteestä. Hänen kätensä raapivat eläimellisellä raivolla maata, yrittivät saada kehoa nousemaan takaisin pinnalle.

Mutta sitten… pimentyi. Silmänräpäystä myöhemmin hän huomasi holahtaneensa kokonaan tuohon kiviseen massaan!
”Neji!”
”NE…!! … …JI!!”
”Ei! En… nyt… rttua… hä…!!”

Muiden huudot puuroutuivat Nejin korvissa, kun kivimassa esti äänten kulun. Hän ei kyennyt näkemään kallion sisältä muuta kuin pimeän. Konohalaisten huudot katosivat tuota pikaa.

Pimeys… humina…

Kun Nejin oli pakko käyttää muita aistejaan näön ja kuulon sijasta, hän tunsi jotain hyvin outoa: Kivimassa, johon hän upposi, tuntui raskaalta muttei kovalta. Se oli kuin paksua, sulaa elohopeaa: Nejin onnistui jopa liikuttaa kättään sen materian sisällä, joskaan ei kovin ketterästi. Kiven sisässä oli kuitenkin pimeää ja ahdistavaa.

Mutta sitten tuli kauheampi havainto: Neji havaitsi, ettei kivisulassa ollut ollenkaan ilmaa. Hän tajusi äkkiä tukehtuvansa!
’Ah…! Ah…!! Ei kai taas…!’

Neji rutisti suunsa ja sieraimensa kiinni ja yritti pitää turhaan hapen sisällään. Musertava kallio kuitenkin pusersi häntä kuin tahallaan joka puolelta ja pakotti viimeisetkin ilmakuplat pois hänen keuhkoistaan. Syke nousi taivaisiin, hätääntynyt epämääräisyyden tunne valui Nejiin. Päässä ja etenkin kurkussa ja keuhkoissa tuntui voimakas, musertava paine. Mitään ei saanut vedettyä sisään. Tietoisuus raajojen senhetkisistä sijainneista ja asennoista meni, ja näkökin olisi mennyt jos olisi nähnyt mitään…

Hetkinen, Nejin näköaisti toimi sittenkin… vai toimiko?

Neji oli nimittäin näkevinään jonkin karkean, kivisen silmäparin tuijottavan häntä suoraan silmiin. Näky kesti vain hetken, sillä lopulta Nejin silmissä sumeni oikeasti. Häneltä oli happi lopussa. Hän ei pysynyt enää tajuissaan. Hyuugan pää valahti kivimassan kellutukseen, ja hän jatkoi hyytävää matkaansa kuin olisi ollut virtaan heitetty märkä paita.


***


PAUM! Kopin kopin klak kop…

’Ja siinä meni viimeinen kaveri’, Temari totesi ajatuksissaan ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Ilman viuhkaansa ja sen voimakkaita tuulijutsuja hän ei olisi saanut tehtyä näin nopeasti selvää kiviklooneista. Nyt hikoilua oli ehtinyt olla vain muutama minuutti… Okei, ja tuosta tajuttomasta alkuperäiskorstosta ei enää murhetta olisi, eikä kivikaveritkaan taktikoinnin mestareita olleet.

Enää pitäisi vain poistua paikalta kun tekemistä ei ollut enää. Vaan mitä kautta? Hmmm, Kankurou kyllä pitäisi tarpeellisen älämölön jos hänen ja Gaaran rintamalla kaivattaisiin lisää apua, joten paras kai mennä auttamaan pakenevia konohalaisia. Heistähän oli mehut jo puristettu, eikä heistä olisi hitustakaan apua jos Ichimaiiwa keksisi iskeä silmänsä taas heihin… Toisaalta, Ichimaiiwa olisi kallioilla, ja ongelman ydinhän tässä piti nitistää. Eli kallioille vain, tulisi samalla autettua velipoikia.

Mutta samassa Temarin katse kohosi suuntaan, jonne konohalaiset olivat hetkeä aiemmin vilistäneet. Siellä näkyi – varjokloonien katoamisesta aiheutuvia pöllähdyksiä? Mitä, ja vieläpä noin paljon! Sen oli pakko merkitä kriisiä sillä rintamalla!

’Kamelinkyttyrät! Onko Ichimaiiwalla sittenkin neljäs kätyri, joka on nyt tuolla?’

Siltä vaikutti. Ichimaiiwa oli kallion päällä Gaaraa vastaan tappelemassa, ja tuolla kaukana pölisi… kyseessä oli pakko olla Ichimaiiwan apuri! Äh, juuri kun konohalaiset olivat päässeet eroon siitä edellisestä… Toisaalta, Hiekkakylässäkään ei ollut tiedetty tuosta mahdollisesta neljännestä apurista.

Miten oli, konohalaisia piti mennä taas auttamaan. ’Pitää vain luottaa siihen, etteivät pikkuveljet ole hätää kärsimässä’, Temari mietti ja ravisti hieman päätään, kun kylmä, kutittava väre kohosi hänen niskaansa pitkin.

Sitten hän mietti hetken. Paras kai jatkaa harhautuslinjalla: kätyri tuskin kävisi hellemmäksi, jos Temari singahtaisi omana itsenään paikalle ja ilmoittaisi kovaan ääneen tulevansa apuun. Paras muuntautua joksikin… Tuollahan oli ennestäänkin paljon konohalaisia esittäneitä klooneja, ihan fiksu hämäys sinänsä – tai ainakin parempi kuin tukullinen pelkkiä Naruto-klooneja. Joten sekaan vain… Ei kai sillä olisi niin paljon väliä, jos yksi klooni tulisi paikalle hieman maijamyöhäisenä? Huisketta tuolla kuitenkin oli.

Pieni valikointikysymys: Kuka konohalaisista olisi kaikkein harmittomimman näköinen? Kenen kimppuun ei heti arvaisi hyökätä? Vastaus oli helppo: se tyttö-Hyuuga. Hinata taisi tämä olla etunimeltään, mikäli Temarin nimimuistiin oli mitään luottamista. Otetaanpa siis hänen hahmonsa.

Koira, sika, tiikeri!
’Henge no jutsu!’
Ploff!

Hyuuga Hinata, jonka reppu oli oikeasti Temarin muunnettu viuhka, sinkaisi täyttä kyytiä kallioilta kohti melskettä. ’Okei, Shikamaru, jos olet tälläkin kertaan poppoon pomo, niin sanon sinulle pari tarkoin valittua sanaa kun tästä päästään!’


***


’Mainiota! Tämä on kuin onkin oikea Hyuuga!’

Ichimaiiwa oli juuri tarkastanut sydänkallioon muodostetuilla silmillään, että ensimmäinen hänen nappaamansa poika – siis sellainen poika joka ei heti poksahtanut savupilvenä ilmaan – oli valkosilmäinen, siis Hyuuga. Vaikka konohalaisilta oli tullut vastarintaa, miehen oli onnistunut vetää kutakuinkin ongelmitta tuo pitkähiuksinen poika kiven sisään. Siellä hän pysyisi tallessa, ja sieltä hänet olisi helppo kuljettaa jatkokäsittelyyn.

Hyuugia kuitenkin piti olla kaksi, niin Konohasta tulleessa vastauskirjeessä oli sanottu. Missä siis oli toinen? Sääli kun Ichimaiiwa ei ollut muistanut katsella tarkemmin nuoria, kun he olivat tulleet. Näin olisi vältetty tämä arpapeli. Sen Ichimaiiwa sentään tiesi, että Hyuugat olivat kaikki tyynni tummahiuksisia… mutta niin oli myös suurin osa noista lapsista. Ärh.

Onneksi varjokloonien määrä oli jo huvennut hyvää tahtia, ja konohalaiset olivat yhä näköetäisyydellä. Ichimaiiwa saisi helposti kiinni toisenkin Hyuugan. Ei tämä vaiva mennytkään aivan hukkaan, vaikka Hiekkasisarukset olivatkin tulleet sekoittamaan suunnitelmia. Ichimaiiwa kohotti katseensa kohti yhä Hyuugan katoamista ihmettelevään konohalaisjoukkioon ja valmistautui valitsemaan seuraavan uhrinsa…

…kun yhtäkkiä hän huomasikin joukosta eksyneen lampaan.
’Mitä? Taas uusi klooniko?

Aivan. Kalliosta poispäin juoksi samanlainen tumma- ja lyhythiuksinen lapsi – mahdollisesti tyttö – jollaisia oli edellä jo muutama. Miksi kummassa sellainen liikkui vasta nyt ja noin kaukana pääjoukosta? Oliko tässä kyseessä jonkinlainen hämäys? Pakko olla! Ichimaiiwa ei nähnyt järkeä sille, miksi joku yksittäinen hämäykseen tarkoitettu varjoklooni lähetettäisiin tulemaan noin erillään muusta joukosta.

…hetkinen! Olisiko kenties mahdollista, että konohalaiset olisivat ottaneet mukaansa toisen Hyuugan tilalle vain tukun tätä muistuttavia varjoklooneja ja laittaneet tuon tapauksen tulemaan tahallaan perässä, muka niin ettei Ichimaiiwa huomaisi tätä haukankatseellaan? Vai oliko tässä juuri kyse käänteisestä harhautuksesta, jolloin tuo perässä tulija olisi klooni?

Äh. Kyllä sen nopeasti ja vaivatta selvittäisi, oliko tuo tyttö klooni vai aito.

Ichimaiiwa keskitti katseensa kiviin tytön jalkojen alla ja nappasi kivisillä leuoilla kiinni tämän jalasta. Tyttö kiljahti lentäessään kumoon – mutta hän ei kadonnut. Hän oli siis aito! Vielä piti varmistaa, että hän olisi Hyuuga…

Kenenkään vastustelematta – kaukana olevat konohalaiset eivät näyttäneet edes huomaavan mistä oli kyse – Ichimaiiwa kiskoi tytön maan alle. Se kävi paljon helpommin kuin mitä edellisen Hyuugan kanssa. Sitten vanhus aktivoi taas kiviset silmänsä maan sisuksiin ja katsoi tytön kasvoihin. Risuaitahampainen hymy levisi hänen kasvoilleen. Mikä tuuri! Kaksi ensiksi napattua ei-kloonia olivat valkosilmäisiä Hyuugia! Ichimaiiwa kiitti kaikkia kivien ja soran henkiä tästä mainiosta metsästystuurista.

Nyt oli hoidettu tärkeimmät asiat, Hyuugien nappaamiset, eikä ollut enää niin väliä, missä määrin operaation muut osat onnistuisivat. Toki mielelläänhän Ichimaiiwa tahtoi tehdä selvän konohalaisista kakaroista ennen kuin kidnapatuista Hyuugista tulisi Hokagelle tieto. Hän kohotti katseensa takaisin pakenevien konohalaisten suuntaan voitonriemuinen irve kasvoillaan.

Valitettavasti vanhus ei huomannut, kun ”Hyuuga”, jonka hän oli juuri napannut, menetti kiven sisässä hapenpuutteesta tajuntansa ja muuttui takaisin nelisaparoiseksi nuoreksi naiseksi.


*****


Seuraava osa