Tuuli oli repinyt hänen huolettomasti sidotut hiuksensa irti hiuslenkin vallasta. Nyt vaaleat hiukset olivat riistäytyneet hänen taakseen, liehuen raivokkaan viiman virrassa veden lailla ja tanssien villin tuulen mielenliikkeiden mukaan.
Deidara kohotti kasvonsa tuulta vastaan, antoi sen kylmien sormien kynsiä kasvojaan ja salvata hengityksen ohuiksi vedoiksi rohtuneiden huulien välistä.
Viima sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä, mutta hän tunsi ne vain hetken kylminä viivoina tuulen puuduttamalla iholla. Ne eivät olleet kuumia, polttelevia kyyneleitä, jotka suru ja murhe loivat ihmisten silmiin. Ei, hän tuskin huomasi niiden heikkoa kihelmöintiä iholla tai niiden piirtämää viileää viivaa, kun ilmavirta työnsi ne kulkemaan silmäkulmasta hiusrajaan ja katomaan vaaleiden hiusten sekaan, lähelle korvalehden yläosaa.

Deidaran suupielet kääntyivät jähmeään hymyyn, kuinka ironisesti nuo kyyneleet heijastelivat hänen sisälleen loukkuun jääneitä tunteita. Ei kuumia kyyneleitä, ei polttavaa tuskaa tai helpottavan musertavaa menetyksen tuskaa mieleen solmiutuneena.
Hän olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tuon helpon tavan kärsiä miehen menetys kadoksiin.
Mieluiten hän olisi halunnut unohtaa, haudata Dannan mielen pohjalle ja kasata päälle kaikkein kartetuimmat muistot, ne joita vihaa niin, että unohtaa väkisin. Työntää syrjään ja pakottaa raa’alla mielenvoimalla katoamaan ajatuksista.
Niin Deidara olisi halunnut tehdä, mutta valitettavasti ei ollut mitään mitä haudata. Hän ei tavoittanut tarkkoja muistoja hetkistä miehen kanssa, niistä puuttui ääriviivat ja mielessä kaartelevat aatteet ja tunteet. Vain sumeaa häivää punaisesta tukasta ja ruskeista silmistä ja mielessä kolkutti tunne, että niiden olisi pitänyt merkitä jotain.

Mutta kerran koskettaessaan puunkaarnaa hän muisti, muisti miten aidolta ja pehmeältä nuken kädet näyttivät, kuin ne oikeasti muodostuisivat kudoksesta ja suojaisivat allaan virtaavia verisuonia. Muisti sen hätkähdyksen, kun kosketti niitä käsiä ja iho olikin kovaa muovia. Miten kummalliselta ja kiehtovalta olikaan tuntunut, kun herkkä sormenpää oli liukunut sillä iholla, ei ihokarvoja tai arven kohoumaa sileyttä rikkomassa. Tuo samainen tunne oli saanut hänet hipaisemaan Dannan kättä pienimmänkin syyn varjolla ja jokainen kosketus oli saanut kiehtonut hänen mieltään yhä enemmän.
Ja samassa tuo välähdys oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, jättäen Deidaran seisomaan hämmentyneenä puun viereen, käsi jähmettyneenä sen rungolla. Silloin hänen suussaan oli karvas maku ja mieli jäi koluamaan epätoivoisesti tuota muistoa, löytämättä edes haaleita häivähdyksiä, joita hän olisi mielellään nälkäisen koiran tavoin kalunnut.

Sama oli tapahtunut lukemattomia kertoja. Katulapsen huulet kaartuivat samalla tavalla kuin Dannan ja jonkun puhe muistutti punatukan seesteisiä pohdintoja ikuisuudesta. Käsityöläisen varmat kädet toivat mieleen ne monet tunnit, kun Danna työsti rauhallisen pitkäjänteisesti yhtä nukeistaan ja Deidara istui lähettyvillä ihmetellen toisen pikkutarkkaa työtä, joka poikkesi niin suuresti hänen omasta, levottomasta taiteestaan.
Deidara oppi vihamaan niitä välähdyksiä. Hän vihasi jäytävää tunnetta päässään, sitä miten nuo valokuvan kirkkaasti tallentuneet hetket härnäsivät mieltä juuri ja juuri ajatusten tavoittamattomissa, kunnes yhtäkkiä ja täysin varoittamatta paljastivat itsensä, vain kadotakseen uudelleen mielen kiemuroiden suojiin.
Mies vihasi sitä, miten säälittävästi hän odotti noita sekunnin matkoja muistojen syvyyksiin, joissa haalean punainen tukka leiskui värikylläisyydestä ja joissa ruskeiden silmien katse merkitsi jotain.
Hän vihasi sitä kalvavaa tunnetta, että hän oli menettänyt mahdollisuuden. Että yksi vaihtoehdoista oli romautettu, eikä hän koskaan saanut tilaisuutta kulkea sitä polkua eteenpäin. Eikä Deidaraa olisi pitänyt vaivata vaihtoehtojen tuhoaminen, hän oli aina kulkenut eteenpäin turhia pohdiskelematta, antaen taiteen ohjata askeliaan. Välittämättä siitä, miten räjähdyksien nostattama savu peitti alleen ovia, joiden avaaminen ei häntä kiinnostanut. Mutta nyt hän oli huomannut pyörittelevänsä mielessään mitä olisi voinut tapahtua. Entä jos Danna olisi vielä elossa?

Deidara ei voinut vain unohtaa, hän ei muistanut tarpeeksi unohtaakseen. Niinpä hän olisi halunnut selvää kärsimystä. Deidara halusi kipua, menetyksen tuskaa johon pystyisi hukuttautumaan, johon voisi upottautua ja nousta entistä vahvempana kohtaamaan maailman häntä varten suunnitellut esteet.
Mutta sen sijaan hänellä oli vain kirottua hämmennystä pelkää kaihertavaa tietoisuutta, että jotain olisi voinut tapahtua. Ehkä hän olisi voinut saada osakseen jotain, mitä nyt ei koskaan saisi kokea.

Deidara pelkäsi hulluutta, pelkäsi että jäisi ikuisuuksiksi kitumaan epätietoisuuteen, yrittäen sekoamiseen asti tavoittaa pakoon juoksevia muistoja ja raastamaan aivojaan palasiksi miettimällä mitä ehkä olisi voinut tuntea. Mitä Danna olisi voinut tuntea.
Deidara olisi voinut rakastaa, Danna olisi voinut rakastaa. He olisivat voineet jakaa jotain mitä hän oli ennen pilkannut halveksivalla naurulla.
Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aikaa, Deidara ei koskaan saisi tietää mitä olisi voinut tapahtua.

Tuon ajatuksen riivaamana hän huusi vasten tuulta, yllytti sen raivoa ja toivoi sen kylmän viiman vievän mennessään hänen piinansa, huuhtovan mielessä valtaan päässeet ajatukset. Mutta sitä ei tuuli hänelle suonut, vaan hänestä välittämättä jatkoi ikuista kiertoaan maankamaran yllä.
Niinpä Deidara antoi valkoisen savilinnun syöksyä laajoissa kaarissa alemmas ja upotti kätensä saveen, antaen niitä halkovien nälkäisten suiden täyttää itsensä savella. Pian ne sylkivät sisältään puhtaita, selkeitä linjoja, joiden yksinkertaiset muodot eivät paljastaneet mitään niiden tuhovoimasta. Lintu liisi ninjoja sisällään piilottelevan metsikön yli, sen valkoinen vatsa viistäen läheltä puiden latvoja.
Deidara kohotti käsiään ja sinkosi savesta muodostuneet luomukset puiden keskelle, joiden lomassa ihmishenget värjöttelivät, tietämättä kohtalosta joka pian katkaisisi heidän hennot siteensä elämään.

Lintu kohosi kauniin kaaren saattelemana korkeammalla ja Deidara kääntyi katsomaan silmät hehkuen takana tapahtumaa näkymää, hänen taidettaan.
Korvia huumaava räjähdys nielaisi puut kitaansa ja sen punaiset lieskat nuolivat kuumina ilmaa. Räjähdys raastoi maata säälimättömillä kynsillään, tuhoten siitä elämäänsä imevät puut ja kasvit, singoten puunsäleitä ilmaan ja polttaen hennot lehdet mustaksi tuhkaksi.
Se raastoi lihan irti luista, napsautti jänteet poikki, korvensi ihon mustaksi kuoreksi ja kiskoi sielut irti tuhoamistaan kehoista.
Ja sitten se oli ohi, muutamassa sekunnissa vihreydestään kukoistava metsikkö oli muuttunut mustuneeksi maaksi, jonka yllä tuhkasta ja pölystä paksu savupilvi kohosi.

Deidaran hurmioitunut hymy hiipui hitaasti ja hän kääntyi pois taiteensa jättämistä jäljistä. Se oli ollut liian nopeaa, vain ohikiitäväksi hetkeksi hän oli saattanut hukuttautua räjähdyksen kauneuteen ja nyt hän oli taas yksin piinavaksi loukoksi muuttuneessa mielessään.
Se oli hetki milloin Deidara päätti loppunsa. Hän kosketti kädellään kaavun peittämää rintaansa, sydämen ja ennen kaikkea siihen kiinni ommellun suun kohdalta.
Hän pelastaisi itsensä hulluudelta, jonka lonkerot jo kietoutuivat hänen mieleensä. Hän pääsisi eroon Dannan jättämästä verkosta, johon hän oli itsensä vastaan sätkimällä tiukasti kietonut.
Deidara ei uskonut taivaaseen tai elämän jälkeiseen elämään. Hän ei uskonut näkevänsä Dannaa enää koskaan tai saavansa uutta mahdollisuutta. Hän halusi vain voittaa oman hulluutensa, lopettaa itse varmaan loppuun johtava syöksykierre.
Mies hymyili pitkästä aikaa aitoa, riemukasta hymyään, hän kuolisi omaan, rajattomaan taiteeseensa ja veisi viimeisenä tekonaan mukana muita ihmishenkiä. Hänen taiteensa tuli jättämään satojen ihmisten mieleen polttomerkit. Hän tekisi suurempaa taidetta kuin kukaan koskaan ennen.