A crow flew to me
Kept its distance
Such a proud creation
I saw its soul, envied its pride
But needed nothing it had

(Nightwish-The crow, the owl and the dove)


Sasuke

Hiljaisuus lankesi yllemme joksikin aikaa kun sanoin, mitä olin juuri päättänyt Renan suhteen. Karin näytti siltä kuin saattaisi räjähtää, Suigetsu näytti ilahtuneelta ja Juugo taas yllättyneeltä päätöksestäni.

Mutta Renan reaktio yllätti minut täysin. Hän vain seisoi aloillaan rauhallisena ja katsoi minuun merkillisesti. En osannut kuvitellakaan sillä hetkellä mitä hän oikeasti ajatteli, vaikka en olisi halunnut myöntää sitä. Sharingan ei tällä kertaa ollutkaan se ”kaikkitietävä silmä”.

”Miksi?” Rena kysyi lopulta ja katsoi minua silmiin varautuneella äänellä. Hänen vihreät silmänsä suorastaan porautuivat minuun.

”Niin, miksi?”

Katsahdin saman tien Kariniin, joka oli astunut askeleen lähemmäs minua ja Renaa. Hänen kasvoillaan oli vihainen ja hyvin epäluuloinen ilme. Tunsin ärtyväni jo.

”Koska hänellä on kykyjä, jotka saattavat helpottaa päämäärämme saavuttamista,” vastasin tyynesti. Karin puristi suunsa tiukasti kiinni ja jatkoi mulkoiluaan.

Käännyin sitten katsomaan Renaa, joka oli hiljaa. Hänen mielessään varmaan pyöri miljoona ajatusta. Mitä hän oikein ajatteli siitä, mitä olin sanonut hetki sitten? Samalla hetkellä olin jo katunut ajatuksiani. Mitä minä oikein välitin siitä, mitä hän ajatteli? Hän tulisi joka tapauksessa mukaani. Pieni ja ärsyttävä ääni kuitenkin päässäni pakotti minut ajattelemaan asiaa.

Tunsin Juugon katseen selässäni, joten käännyin katsomaan häntä. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja tiesin heti, mitä hän oikein ajatteli. Hän kysyi miksi oikein ottaisin Renan mukaamme. Hän pelkäsi tämän turvallisuuden puolesta. Hän pelkäsi itsensä tekevän jotain pahaa Renalle. Hän pelkäsi, ettei voisi hallita sisäistä hirviötään.

Loin Juugolle tyynen ja rauhoittavan katseen ja tiesin, että se tehosi. Hän ei koskaan pystynyt olemaan epävarma läsnä ollessani. Olin luvannut sen hänelle.

Renan katse osui silmiini hetkeksi. Hänen silmänsä olivat erikoisen väriset. Ne eivät olleet täysin siniset, mutta eivät ihan vihreätkään. Ne olivat jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat minusta jotenkin poikkeavat. Hänessä oli muutakin, mikä viesti, ettei hän ollut ihan tavallinen…

”Selvä.”

Kohotin kysyvästi kulmiani Renan suuntaan, joka näytti taas välinpitämättömältä.

”Anteeksi?” kysyin.

”Sanoin, että selvä. Tulen mukaanne, jos tarvitsette minua,” Rena vastasi selkeällä äänellä ja loi minuun taas katseen. Tällä kertaa se olikin haastava.

”En olisi uskonut, että suostut noin helposti,” sanoin ja loin hänelle pienen virnistyksen.

Ihme kyllä, Rena vastasi eleeseeni ja hymyili hieman. Hänen turkoosit silmänsä välähtivät.

”En minäkään,” hän sanoi.

Karin oli aivan raivoissaan, saatoin tuntea hänen vihansa suorastaan väreilevän. En kuitenkaan piitannut siitä. Olin keskittynyt kokonaan Renaan. Hitto, mitä minä oikein olin tekemässä?

”Olet vain kiinnostunut Renasta siinä se!” sisäinen minä tokaisi.
Halusin kuristaa tuon…äänen.

”En ole, ala mennä. Minulla on tekemistä, mene pois!”

”Joo, Varmasti. Mitä muka?”

”Ei kuulu sinulle! Mene jo!”

”Enpä usko…”

”Mene. Nyt!” ajattelin raivoissani ja samalla hetkellä se kamala ääni pääni sisällä vaikeni, toistaiseksi.

Suunnittelin sitten mielessäni, miten päätökseni vaikuttaisi tämän niin sanotun ryhmämme toimintaan. Suigetsu olisi todennäköisesti mielissään, olin tietysti aistinut tavan, jolla hän katsoi Renaa. Karin aiheuttaisi tietysti ongelmia, mutta sille ei nyt oikein voinut mitään.

Juugo huolestutti minua eniten, mutta ei juurikaan niin paljon. Hänen demoninsa saattaisi päästä valloilleen epävakaassa tai riitaisessa tilanteessa ja se saattaisi olla kohtalokasta. Olin tiennyt tämän jo kaksi vuotta sitten, kun halusin hänet ryhmääni. Hän osasi hallita itseään jo melko hyvin, vaikka ei pystynytkään myöntämään sitä itselleen, mutta tarvitsi silti apuani silloin tällöin. Olin luvannut pitää hänet kurissa kun kerroin hänelle, että halusin hänet mukaani kostomatkalleni.

Minun täytyi kuitenkin muistaa, että Itachi oli tärkein. Hänen kuolemansa vasta toisi minulle rauhan. Tämä ryhmä oli olemassa ainoastaan sen takia. Ja nyt kun Rena oli liittynyt joukkoomme, oli vielä varmempi siitä, että päämäärämme olisi lähempänä. Minulla ei olisi varaa siihen, että ryhmä kaatuisi kasaan kesken matkamme.

Aistin kaikissa jännitystä tilanteen muutoksesta. Niinpä päätin pitää päiväjärjestyksemme samanlaisena ja sanoin, että jatkaisimme nyt matkaamme. Tosin mukanamme olisi nyt joku, joka oli ninja, sekä jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan.

Sää pysyi yhä kirkkaana ja selkeänä kun jatkoimme matkaa. En katsonut taakseni kertaakaan kun liikuin puun oksalta toiselle. Toisella puolellani kulki Rena ja toisella taas Suigetsu. Se tuntui hieman oudolta koska nyt meitä oli yksi enemmän. Rena ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yhtään jännittynyt tilanteesta. Hän ei puhunut juuri matkan aikana, kuten ei kukaan muukaan meistä ja hänen kasvoillaan oli etäinen ilme. Kuka hän oikein oli?

Niin itsekäs ja välinpitämätön kuin olinkin, hän jostain kumman syystä herätti mielenkiintoni. Ensimmäisenä oli hänen kykynsä tietysti. En ollut koskaan kuullut, että ninja pystyisi liikuttamaan esineitä vain ajatuksen voimalla. Orochimaru oli pystynyt käyttämään miekkaansa tosin vähän samalla tavalla, mutta Renan kyky toimi vaikkei hän sitä aina tiedostanutkaan ja sitä paitsi minulla oli tunne, etteivät hänen kykynsä rajoittuisi vain tähän. Mitä muuta hän osasi? Olisiko hän voimakkaampi kuin osasin kuvitellakaan? Ajatus ei millään jättänyt minua rauhaan. Kuka Rena oikein oli?

Matkamme jatkui vielä useita tunteja pysähtymättä aina yön pimeimpään hetkeen asti. Metsä jatkui edessämme pitkään ja tunsin kiihtyväni mitä pidemmälle yö oikein meni. Itachi…hänen nimensä ajatteleminen sai jo sydämeni hakkaamaan. Toivoin että löytäisimme hänet mahdollisimman pian. Kostonhaluni oli halannut tyydytystä jo kymmenen pitkää vuotta, enkä jaksanut odottaa enää yhtään kauempaa. Vai oliko se tuskani, joka toivoi loppuvansa? Suljin silmäni hetkeksi.

”Sasuke?”

Havahduin ja avasin silmäni. Katsoin toiselle puolelleni ja näin Suigetsun kysyvän katseen pureutuvan minuun.

”Mitä?” kysyin. Suigetsu nyökäytti päätään minuun päin ja katsoi minua omituisesti.

”Onko kaikki ihan kunnossa? Olet taas omissa maailmoissasi,” hän kysyi.

Nyökkäsin ja kysely loppui siihen. Suigetsu oli tällä hetkellä viimeisin ihminen, jonka kanssa rupeaisin keskustelemaan siitä, mitä mielessäni liikkui. Tunsin Renan katsovan minua turkoosin värisillä silmillään, mutten kiinnittänyt siihen huomiota.
Suigetsu oli ilmeisesti kääntänyt huomionsa taas Renaan, koska puhui tälle. Kuuntelin keskustelua vain toisella korvalla.

”Mistä oikein olet kotoisin, Namu?”

Huokaisin ärsyyntyneenä Suigetsun lempinimelle, jolla tämä kutsui Renaa. Rena ei itsekään ilmeisesti pitänyt nimestä, koska mulkaisi vesininjaa vihaisesti.

”Ei kuulu sinulle!” hän kivahti. Hänen äänensä oli niin hyinen, että se olisi voinut jäädyttää koko metsän. Suigetsu ei kuitenkaan luovuttanut, vaan virnuili tämän suuntaan yhä.

”Minä olen Sumun kylästä. Sinä olet kuitenkin kai Tulen maasta, vai?”

Karin tuhahti kiukkuisena kun Juugo taas näytti hieman huvittuneelta.

”En ole Tulen maasta…tulen kauempaa,” Rena vastasi lopulta ja hänen äänensä kuulosti etäiseltä kuin kaukana raivoava myrsky, ihan kuten minunkin aina.

”Mistä?”

Eikö Suigetsu osannut olla kysymättä? Oli pakko silti myöntää, että asia kiinnosti minuakin.

”Siinä maassa ei juuri ole ninjoja ja se on melko pieni. Siellä ninjoja on vain kaksi ja minä olen toinen heistä,” Rena sanoi.
Suigetsu nyökkäsi hitaasti.

”Kuka se toinen sitten on?” hän kysyi uteliaana.

Renan kasvoille pyyhkiytyi outo ilme. Se ei kuitenkaan ollut tuntematon minulle, sillä se kertoi syvästä ja kylmästä vihasta jotakuta kohtaan.

”Hän ei ole mikään hyvä ihminen, siinä kaikki.”

Noiden sanojen jälkeen kunoichi vaikeni. En odottanut häneltä muuta. Koska yö oli niin pitkällä, päätin että pitäisimme taukoa vähän aikaa. Syynä oli se, että arvelin Suigetsun alkavan pian valittamaan väsymystä.

Pysähdyimme metsään hyvin pienelle aukiolle. Juugo istui maahan ja tuijotti hiljaa nuotion liekkejä, jonka olin tehnyt hetki sitten. Suigetsu joi vettä juomapullostaan vaiti ja Karin seisoi nojaten paksuun puuhun. Istuin myös nuotiolla ja katselin tulta sanomatta mitään.

Renaa ei näkynyt missään. Kun kohotin katseeni, huomasin hänen istuvan kivellä vähän matkan päässä meistä muista. Jostain syystä minusta tuntui, että halusin saada hänestä selvän. Hänhän olisi apunani tästä lähtien.

Nousin seisomaan ja katsoin häneen silmääni räpäyttämättä. Karin ilmeisesti seurasi jokaista liikettäni kuten aina, sillä hän katsoi minua terävästi heti.

”Minne oikein menet, Sasuke?” hän kysyi.

Loin hänelle ilmeettömän katseen ja lähdin sitten kävelemään Renaa kohti. Kuulin selvästi miten punahiuksinen nainen takanani kirosi. Suigetsu naurahti matalasti ja Juugo pysyi vaiti.

Rena istui puoli-istuvassa asennossa kivellä ja hänen silmänsä olivat kiinni. Nyt vasta huomasin hänen erikoiset vaatteensa sekä sen, millaisen auran hän oli luonut ympärilleen. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut ketään niin…salaperäistä.

”Onko sinulla jotain mielessäsi, Sasuke Uchiha?” Rena kysyi avaamatta silmiään. Hänen äänensä kuulosti kuin henkäisyltä tuulessa.

”Kun itse kysyit, niin on. Kerro minulle paikasta, josta tulet.”
Hän oli hetken hiljaa.

”Miksi kertoisin? En luota sinuun yhtään sen enempää kuin siihen kalanaamaan,” hän kysyi. Hymähdin.

”Kerro minulle, Rena. Tämä ei ole pyyntö,” sanoin.

”En.”

Kärsivällisyyteni alkoi loppua vähitellen.

”Sinä leikit taas kärsivällisyydelläni. En halua toistaa itseäni. Kerro minulle, mistä tulet!” sanoin hieman kovemmalla ja käskevämmällä äänellä.

Silloin Renan silmät avautuivat ja hän nousi kiveltä. Hän tuli seisomaan eteeni, muttei kuitenkaan liian lähelle. Näin sen hänen silmistään, minkä olin jo arvannutkin. Hän oli vihainen.

”Alat siis komentelemaan kun tahtosi ei mene kerralla läpi? Niinkö? Upea Uchiha Sasuke on lapsellinen, kun hän ei saa tahtoaan läpi!”

Renan kylmät sanat leikkasivat ilmaa kuin veitsi ja Sharingani ilmestyi silmiini. Huono juttu Renalle, myös minä olin nyt vihainen.

”Minä johdan Käärmettä! Minä olen voimakkaampi kuin sinä, pidä se mielessäsi,” ärähdin.

Rena ei näyttänyt pelkäävän minua ja tunsin oloni loukatuksi. Kaikki jotka olivat katsoneet verenpunaisiin silmiini, pelkäsivät minua.

”Jos aion kerran tulla mukaasi ja auttaa sinua päämäärässäsi, jota en edelleenkään tiedä, olisi mukavaa, että kohtelisit minua edes tasavertaisena!”

Samalla hetkellä muistin etten tosiaankaan ollut kertonut Renalle, mitä tarkoitusta varten koko ryhmä edes oli olemassa. Ja samalla hetkellä koin Deja-vu hetken. Naruton samat sanat tasavertaisuudesta palasivat hetkeksi mieleeni.

”Me aiomme tappaa Akatsuki-nimisen rikollisjärjestön jäsenen, jonka nimi on Uchiha Itachi,” sanoin.

Rena nyökkäsi mietteliään näköisenä.

”Miksi hänet on tapettava?” hän kysyi.

Katsoin häneen synkästi. Omasta mielestäni kysymys oli tarpeeton, mutta koska Rena ei tiennyt asiasta, joten minun täytyi kertoa hänelle syy.

”Hän on vaarallinen tappaja, jolla ei ole muuta tarjottavaa maailmalle kuin pahaa,” vastasin tyynesti ja käänsin katseeni pois turkoosin värisistä silmistä.

”Siinä tapauksessa hänet on tapettava,” Rena sanoi hiljaa ja hänen äänessään oli outo sävy. Nyökkäsin vaiti.

Oli hetken aikaa hiljaista. Rena ei sanonut sanaakaan ja minä olin tavalliseen tapaani vaiti. Katsahdin kohti nuotiota. Juugo näytti nukkuvan, mutta tunsin Karinin ja Suigetsun polttavat katseet selässäni.

”Pidätkö sinä minua tasavertaisenasi?” Rena kysyi äkisti. Vilkaisin häneen viileästi.

”En,” vastasin totuudenmukaisesti. Rena kasvot pysyivät ilmeettöminä.

”Arvasin että sanot noin. Mutta muista, että saat niellä sanasi mahdollisimman pian.”

Sanottuaan nuo sanat ja luotuaan minuun tylyn katseen, Rena lähti nuotiolle päin ja jätti minut seisomaan varjoihin. Loin häneen viileän katseen ennen kuin seurasin häntä takaisin nuotiolle.

Laskin mielessäni, että saisimme levätä vielä hetken ennen kuin jatkaisimme matkaa. Juugo rentoutui nukkumalla, mutta Suigetsu ja Karin istuivat nuotion äärellä mahdollisimman kaukana toisistaan ja tuijottivat tulta. Rena kulki heidän ohitseen vaiti ja istui maahan.

”Oliko teillä lemmenhetki?” Suigetsu kysyi pilaillen ja iski minulle silmää.

Loin tähän niin vihaisen katseen, että hän vaikeni oitis. Karin näytti tavattoman vihaiselta myös ja hän mulkoili Renaa. En jaksanut kiinnittää siihen huomiota.

”Huora!” Karin sähähti Renalle.

Rena kääntyi katsomaan Karinia kasvoillaan väsynyt ilme. Hänen silmissään kuitenkin paloi tuli. Suigetsu näytti siltä kuin haluaisi tappaa Karinin.

”Et tiedä minusta yhtään mitään, joten pidä suusi kiinni!” hän ärähti ja vetäytyi kauemmas punahiuksisesta ninjasta.

Huokaisin. Jotenkin minusta tuntui, ettei heidän taistelunsa päättyisi tähän. Suigetsu rauhoittui kun Juugo taas heräsi uniltaan.

”Jäinkö jostain paitsi?” hän kysyi.

”Et juuri, Karin vain sanoi Renaa huoraksi…” Suigetsu sanoi mulkoillen Karinia entistä enemmän. Juugo näytti hämmentyneeltä.

”Miksi ihmeessä?” hän kysyi.

Karin katsoi Juugoa vihaisesti.

”Siksi, että tuo naikkonen on huora! Hän yritti juuri ahdistella Sasukea!”

Pyörittelin silmiä. Miksi oikein olin huolinut Karinin ylipäätänsä mukaani? Vastaus oli helppo, siksi että hänellä oli kyky jota kenelläkään muulla ei ollut.

”En yrittänyt. Hän itse tuli luokseni,” Rena vastasi lyhyesti eikä edes katsonut toista kunoichia tämän sanoessaan.

”Yritithän!” Karin kirkui.

”Karin, pidä turpasi kiinni!” Suigetsu karjaisi ja nousi ylos raivokkaan näköisenä.

”Pysy Sinä poissa tästä!” Karin huusi ja näytti keskisormea Suigetsulle.

”Nyt hiljaa kaikki!!” huusin niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti vaikenivat.

Karin nakkeli niskojaan ja risti kätensä puuskaan samalla kun hän käänsi selkänsä meille muille. Suigetsu istui alas siihen samaan kohtaan missä oli istunut ennen riitaa ja Juugo ei hievahtanutkaan.

Rena kuitenkin katsoi minua. Hänen katseessaan oli jotain uutta ja erilaista, mitä en ollut ennen nähnyt hänen silmissään. Ne silmät estivät minua liikkumasta. Turkoosit silmät, joissa näkyi kaikki maailman surut ja tuska.