Hidan ei muistanut milloin viimeksi olisi pelännyt.
Tietenkin oli lapsuus, se aika, kun hän oli vielä pieni rääpäle, joka pillitti säälittävyyttään jokaisesta pieneen kehoon kohdistuneesta iskusta ja pyyhki räkäistä nenäänsä kivuliaiden sanojen poltellessa yksinkertaista mieltä.

Mutta sen jakson jälkeen ei mies muistanut kauhun koskaan enää vallanneen mieltään.
Hän oli tehnyt itsestään sen joka syöksi turruttavan kauhun uhrinsa jäseniin.
Sen jonka valkoisen ja mustan vääristämät kasvot huonolla onnella siunatut näkivät viimeisenä hetkenään, sen jonka hulluudessa loikkiva nauru saatteli kuulijansa pimeyteen, jonka sisällöstä elävät vain arvailivat.

Hidan rakasti niitä hetkiä. Hän rakasti polttavaa kipua, jonka punainen usva hyväili jumalaisella tavalla aivosoluja.
Hän rakasti tunnetta, kun kylmä terä lävisti ohuen ihon ja tunkeutui lihaksien sidekudoksiin, singoten raastavan tuskan hermostoa pitkin ravisuttamaan koko kehoa ja jännittämään selän nautinnon kaarelle.

Ja sama kävi myös tunteeseen, kun keihäs hankasi karheana luuta, raapien sen pintaan uria, jotka luonnottoman lyhyen ajan kuluttua katoaisivat.

Ilman sidettä uhrin kanssa niin ei kuitenkaan olisi ollut. Juuri se yhteys vapisevan sielun kanssa sai mielihyvän sekoittumaan tuskaan ja naurunsekaiset huudot purkautumaan Hidanin huulilta.

Eikä hänen rituaalinsa koskettanut vain yhtä, mies saattoi lyyhistää monia ihmisiä samaan aikaan ja myrkyttää mielet syövyttävällä toivottomuudella, jos vain valitsi harkiten.
Hidanin tarvitsi vain langettaa kirous juuri johtajan ylle ja sinetöidä kohtalo sille, joka yhdisti poikkeavat luonteet toisiinsa ja loi yhteishengeksi kutsutun ilmiön, josta ninjatiimit niin säälittävästi olivat riippuvaisia.

Mies palvoi hetkiä, kun hän näytti uhrilleen tien todelliseen kivun huumaan ja pilkkasi huudoillaan heidän avutonta räpistelyään maan pölyssä, jonka pian tahmasi punainen veri.


Mustan uhraus piikin hento kosketus iholla, sen piirtämät laiskat, ihokarvat pystyyn nostattavat kehät vatsan seutuvilla ja tieto siitä, miten kauhistuneet silmät seurasivat toivottomina jokaista hetkeä, välittämättä silmiin valuvista hien ja veren kirvelevistä pisaroista.

Ne olivat pyhiä hetkiä.

Ja ah, miten ilma muuttui epätoivosta raskaaksi, kun Hidan antoi piikin lipua kylkiluiden väliin ja koskettaa viileänä, kuolemaa henkäilevänä herkkää ihoa.

Ja kun metalli raapi hennosti ihoa, noustessaan kiusoittelevan hitaasti sydämen tasalle, ilmapiiriä kiristi kauhistuttavan odottava hiljaisuus ja esityksen katsojissa syntyi itseinhoa tuottava toive nopeasta lopusta.

Eikä mikään ollut viihdyttävämpää, kun Hidan upotti lamaantuneen hetken rikkovalla nopeudella piikin vatsaansa, lähelle kylkeä ja paikkaan josta kuolema ei vielä löytänyt kohdettaan.

Ja silloin uhrin ja hänen kumppaniensa huudot soivat kauneimmillaan Hidanin korviin ja hän kakoi verta ja ulvoi naurusta, nauttien tiedosta, että ilmassa kiertelevä odotus yltyi taas piinaukseksi.

Hidan oli kuin kuolema itse. Hän tappoi oman kehonsa kautta jashinin rituaaliin pakotetut. Mies koki heidän viimeiset tunteensa ja nautti heidän huudoistaan, jotka kipu ja pohjaton epätoivo nostattivat uusiin säveliin, säveliin joita äänihuulet eivät ennen olleet luoneet.
Ja Hidan maistoi saman makunystyröitä hivelevän veren metallisen maun kuin uhri ja tunsi saman rahisevan hengityksen keuhkoissaan, eikä jumalaisempaa tunnetta ollutkaan.

Tämän kaiken hän pyhitti Jashinille, jumalalleen ja uskonsa keskipisteelle.
Lahjaksi Hidan sai kuolemattomuuden, kyvyn jakaa jumalansa kirousta loputtomiin ja mahdollisuuden riistää yhä useamman ihmishengen elämänlahja ja jakaa heidän viimeiset hetkensä helvetiksi muuttuneesta elämästä.



Mutta nyt hän epäili kuitenkin pelon tahraavan mieltään. Vai oliko se vain hämmennystä, epätietoisuutta? Hidan ei ollut koskaan tuhlannut aikaansa turhaan jahkailuun tai pysähtynyt miettimään valintojaan.
Hänen elämänsä oli yksinkertaista.
Ei tekopyhää elämän tarkoituksen pohdintaa tai kylissä piileskelevien ninjojen yritystä oikeuttaa itsekkyydestä ja maallisesta himostaan syntyvät teot ja murhat.

Hidan eli palvellen jumalaansa, jonka kanssa jakoi samat aatteet ja himon. Hän riipi nautinnon elämäänsä murhaamalla ja antoi vihansa sokeana hyökyä jokaisen ihmisen ylle.
Sillä, huolimatta typerysten romantisoidusta puheesta, ei kukaan ollut maailman saastasta puhdas tai sielultaan viaton.

Jokainen ihminen halusi, himosi jotain synnin laajaan valikoimaan tyrkättyä ja mitäpä sen kieltäminen olisi muuttanut?
Ihmiset olivat ja pysyivät maallisten himojen orjina ja Hidan sylki niiden jalkoihin, jotka tekopyhyydessään väittivät olevansa sen kaiken yläpuolella.

Hidan oli tottunut siihen, yksinkertaiseen ja mustavalkoiseen näkökantaansa totuudesta, eikä kaivannut harmaita sävyjä sitä häiritsemään.
Oli tottunut vihamaan jokaista, pilkkamaan muka viattomien kauhistuneita ilmeitä kastaessaan kätensä huoletta vereen.

Siksi Hidan kai tunsikin sen pelkoa lähentelevän tunteen, sen jonka hän suojasi muilta tutulla ja turvallisella kaiken jyräävällä raivolla.
Mutta silti ei käynyt kieltäminen, että siellä se oli. Häälyi kiusoittelevasti mielessä juuri ennen nukahtamista tai silloin kun ajatukset juoksivat selkeinä, eivätkä veristen rituaalien juovuttamana.

Se oli pelkoa joka syntyi kun maailmankuva muuttui.
Kun omat ajatukset muuttivat hitusen suuntaansa ja Hidanin tapauksessa se suunta oli pysynyt samana niin kauan, että sen pienen liikahduksen vaikutukset ulottuivat laajemmalle kuin sallittua.

Tuon vaivalloisen tuntemuksen syypää oli hänen partnerinsa. Kakuzu oli pelkällä läsnä olollaan saanut sen pienen pelon kaiherruksen vaivaamaan Hidanin sisuksia.

Aluksi jashinisti ei ymmärtänyt syytä tähän.
Hän ei voinut kuolla ja vaikka kipu tuntuikin haaskaukselta ilman rituaalia, hän kesti sen valittaen äänekkäästi, mutta loppujen lopuksi kummemmin välittämättä.

Siksi olikin kaikkein helpointa kohdistaa hämmennyksestä kiehuva raivo Kakuzuun.
Sylkeä suusta myrkylliset syytökset ja kiroukset toisen päälle, toivoen, että ne veisivät mukanaan epäröinnin ja toisivat entisen, turvallisen ajatusmaailman rauhoittavan yksinkertaisuuden.

Fyysisissä taisteluissa Kakuzu voitti hänet vaihdettujen sydämien pitkittämällä eliniän kokemuksella, raa’alla voimalla ja vuosia hiotuilla taidoilla, joita lukuisia murhia tallentanut mieli vahvisti.
Siksi Hidan nousi Kakuzua vastaan puheellaan ja yritti raivollaan repiä miehen henkiset suojamuurit alas, luhistaa tämän ja tavoittaa helppoa tyydytystä nöyryyttämisestä ja toisen tunteiden kuohuttamisesta, ajatellen näin saavansa rauhan itselleen.

Valitettavasti se ei toiminut.

Kehittelemistään riidoista tai huolella suunnitelluista loukkauksista hän sai kyllä kaipaamaansa ärtymystä noilta liiallisen vihan kovettamilta kasvoilta, mutta ei koskaan hakemaansa tyydytystä.

Sitä vastoin hän huomasi turhautuvansa entisestään, täyttyvän halulla karjua solvauksia vasten maskin peittämiä kasvoja ja saada toisen synkän olemuksen kääntymään häneen päin.
Hidan halusi rahan himon katoavan hetkeksi miehen vihreän ja punaisen ristiriitaisista silmistä ja niiden täyttyvän sen sijaan inhosta häntä kohtaan.
Hän halusi partnerinsa huomion kokonaan itselleen.

Ja se oli juuri seikka, joka sai sen epävarmuuden sekoittamaan ajatuksia.

Mihin hän muka tarvitsi kenenkään huomiota?
Hidan ei ollut koko elämänsä aikana kaivannut ketään, ei turhaa puhetta tai ystävällisiä tunteita, ei etenkään kenenkään katsetta itsessään tai tarpeettomia sanoja osoitettuna juuri hänelle.
Hän oli korvannut ne automaattisella inholla kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Halutessaan toisen kehon lämpöä omansa viereen, Hidan valitsi ensimmäisen vastaantulevan ilotytön, eikä silloinkaan välittänyt läheisyydestä toisen kanssa.
Suurimman nautinnon hän sai väkivaltaisen seksin jälkeisestä uhrauksesta, saadessaan antaa satoja kertoja käytetyn huoran jumalansa syleilyyn ja ollen näin viimeinen maksetun vartalon hyväilijä.


Joten nyt Hidan oli huolissaan.
Se omituinen tarve olla Kakuzun lähellä, huolimatta tämän jumalattomasta rahanhimostaan ja selittämätön raivo, kun arpinaaman keskittyminen ei kohdistunut häneen tai hulluus, joka syntyi pelkästään miehen puhuessa liian kauan muille, saivat sen huolen kasvamaan.

Samainen huoli kasvoi, kun punaisella pohjalla hehkuvat vihreät silmät porautuivat häneen unen tuottamissa kuvissa. Niissä unissa häntä poltteli paljas himo, joka vainosi miestä myös todellisuuteen ja sai näkemään partnerin jälleen uudella tavalla.

Ei Hidan typerys ollut. Hän tiesi kyllä rakkaudesta, mistä niin ihannoiden puhuttiin ja jonka nimeen ninjat kylissään vannoivat. Hän tiesi miten sokeasti siihen luotettiin ja useasti petyttiin.

Mutta rakkaus ei voinut olla kyseessä, sillä Hidan ei pystyisi sitä tuntemaan.
Hän oli luonut itsestään täydellisen, nylkenyt kaikki heikkouden lopulta mukanaan tuovat tunteet ja ruokkinut sen sijaan vihaansa, omia halujaan ja läpitunkevaa uskoa, jonka mukaan hän toimi.

Koko elämänsä mies oli itseään näin kehittänyt ja saattoi nyt pilkata vahingoniloisella naurullaan hetkiä, kun häntä yritettiin henkisesti vahingoittaa, sillä ei ollut mitään mitä vahingoittaa.
Hidan eli vain jumalalleen ja siitä saamalleen nautinnolle, eikä koskaan muuta halunnutkaan.

Siksi oli mahdotonta, että ne huolellisesti poistetut tunteet palaisivat.
Kakuzun luomien tuntemusten täytyi siis olla jotain muuta, pelkkää ruumiillista himoa, eihän Hidan ollut rajoittanut seksi kokemuksiaan ainoastaan naisiin.
Sielut olivat aina samalla tavalla tahraantuneita, sijaitsivat sitten miehen tai naisen kehossa.

Ja Kakuzun ulkomuoto oli karuudessaan kiehtova, kasvon piirteet vahvat ja niiden selkeydessä oli jotain, mikä vangitsi katsojan silmät itseensä tarpeettoman pitkäksi ajaksi.
Se tosin saattoi johtua myös miestä seuraavasta pahaenteisestä aurasta tai veret seisauttavista silmistä, joiden vihreät pupillit nielivät varomattoman katsojan lukemattomien päivien kasvattamaan vihan pyörteeseen.


Mutta mistä mustasukkaisuus ja huomionhakuisuus sitten johtuivat?
Oli Hidan ennenkin mielistynyt jonkun ihmisen ulkonäköön ja hankkinut hänet itselleen joko väkisin tai tämän myöntymyksen saaneena, sillä tuskin kukaan Hidanin pirullisen viettelevää ulkomuotoa olisi mennyt epämiellyttäväksi väittämään.

Mutta näihin tapauksiin ei ollut koskaan liittynyt sen suurempaa, ei niin pahasti hallinasta karanneita tunteita.
Pakonomaista kiintymystä ehkä? Monien tehtävien saatossa tullutta tottumista toisen seuraan ja ärähtelyyn, josta vähitellen kehittyi tuttuihin rutiineihin riippuvaisuutta.
Se ei kuitenkaan vaikuttanut todennäköiseltä, Hidan tottui ainoastaan muille haistattelemiseen ja yleisen kaaokseen aiheuttamiseen.

Umpikujaan itsensä ajaneena Hidan purki turhautumisensa koko puuduttavan ajatusvirran aloittajaan, Kakuzuun, samalla koko ajan loputonta kehää pyörivät aatteet päätä vainoten.



Sen kaiken muutti kerta, kun Hidan oli erityisen paljon saastuttanut ilmaa luovilla kirouksillaan ja antanut pilkkaa tihkuvien solvausten piiskata partnerinsa leveitä hartioita, joita pidätelty raivo jännitti.

Jashnisti oli niin upottautunut ihailemaan kiroustensa tulvaa, joka tuntui luonnistuvan erityisen hyvin sinä päivänä, ettei ehtinyt reagoida salaman nopeasti liikkuvaan Kakuzuun.
Hän tiesi miehen nopeuden, mutta siinä oli aina jotain hätkähdyttävää, miten niin vahvarakenteinen sai lihaksensa siirtämään kehoa niin vauhdikkaasti.

Tausta muuttui värien villiksi jonoksi hänen silmäkulmissaan ja pian Hidan tunsi selkänsä paiskautuvan lihaksia rääkkäävällä tavalla vasten jotain kovaa pintaa, puunrunkoa, seinää?
Hän ei tiennyt, aika ja paikka oli paennut yhtäkkiä kauas hänen tietoisuudestaan.

Hidan tajusi vain olevansa lytistettynä jonkin pinnan ja miehen väliin, tämän kädet riepottaen häntä kivuliaasti kaavun rinnuksista, luoden luultavasti muutaman luonnottoman nopeasti katoavan mustelman.

Ymmärryksen myötä häneen kehoonsa humahti polttava kuumuus ja näkökenttään piirtyi selkeänä ainoastaan nuo kasvot, vihan voimistamat vahvat piirteet ja kahvinruskeaa ihoa halkova tikkirivi huulien sivuilla.

Ei solvauksia, huutoa tai kylmiä uhkauksia.

Ja toinen oli liian lähellä, Hidan tunsi toisen vartalosta säteilevän lämmön ja poskellaan kihelmöivän hengityksen. Eikä hän ehtinyt estää itseään, vaan joutui noiden läpitunkevien, vihreän punaisella rääkyvien silmien voimakkaan imun nielemäksi.

Eikä Hidan koskaan ollut vaikertanut ääni niin käheänä nautinnosta, kun mies hänen edessään ruhjoi huulensa hänen huulilleen, himolla, joka kertoi tämän jakavan samat padotutu tunteet kuin hänkin.

Toisen vartalo, joka oli rikkonut mustana siluettina hänen uniensa horisontteja,  painoi hänet nyt tiukasti yhä tuntematonta pysytellyttä pintaa vasten.

Hidanin kehoa poltteli suorastaan kivulias halu ja huutava tarve saada toinen vielä lähemmäs, tuntea toisen tikkien rikkoma iho omallaan ja vetää syvempi henkäys toisen ominaistuoksua.

Hän hivutti sormensa tummien hiuksien peittämälle niskalle ja veti Kakuzun lähemmäs itseään, kuin peläten hänen suussaan kiertelevän kielen ja toisen väkevän maun katoavan ja todellisuuden poksahtavan harmaudessaan takaisin.

Mutta se ei ollut yksi turhauttavista unista, se oli räikeä totuus. Painaessaan toisen kätensä vahvalle selälle, hän tunsi koulittujen lihaksien muodot ja selkärangan kauniin linjan, tiesi että ne olivat oikeasti siinä ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään tarpeen ripustautua toisen huumaavaan läheisyyteen.
Ymmärsi yllättäen palasen tunteista tahmeiden kirjojen siirappisten sivujen kirjoituksia.

Hampaat painuivat kivuliaasti hänen alahuulelleen ja raivokkaaseen suudelmaan sekoittui veren rautainen maku, joka huuhtoi unohduksiin viimeiset turhautuneisuuden ja epäröinnin rippeet.

Eikä Hidan tarvinnut enää syitä siihen, miksi toisen kosketus tuntui niin jumalaiselta, miksi hänen ajatuksensa menivät niin tajunnan räjäyttävään oikosulkuun tai miksi Kakuzun kosketus jännitti hänen selkänsä nautinnollisemmalle kaarelle kuin minkään jumalan rituaalit.


*****

Olen surkea keksimään otsikoita, joten paremman puutteessa nappasin sen tosta viimesestä sanasta.

// hups, laitoin ekaksi vanhemman version tekstistä, korjattu on ;)