Taivaan selvetessä oli järkevä hetki vaihtaa vaatetusta kuivempaan, lisäksi odotettavissa olevan soluttautumistehtävän kannalta taktisempi varustus oli paikallaan. Housut valahtivat märälle sammaleelle. Kaivoin keikkakassistani vaihtovaatteet. Kyseessä oli vielä kehitteillä ollut prototyyppi kenttäasusteesta, joka estäisi mahdollisimman hyvin lämmön karkaamisen kehosta, kuivuisi nopeasti, ja antaisi hiukan suojaa tulelta ja tuiskulta. Itse ulkoasultaan kokonaisuus näytti tummansiniseltä märkäpuvulta. Totutellessani vetimien pitoon päälläni, heräsi minulla ikävä tunne, että joku oli jossain keksinyt tämän aikaisemmin. Toivottavasti "jokulla" ei ollut patenttia näin vänkiin kuteisiin. Aikaa ei ollut hukattavaksi joutavien löpinöiden jakeluun, olin kai jo muutenkin pahasti jäljessä aikataulusta.

"Ai että räjäyttäisimme kohteen muonavarastot? Ihan kuin heillä ei olisi tarpeeksi omia eväitä itsellään, puhummehan me sentään ninjoista", tokaisin tylysti ryhmänvetäjän ehdotukselle.
"Etkö muista kuinka raskaasti heidät oli aseistettu? Edes hampaiden väliin ei mahtuisi yhtä riisinjyvää, saati sitten muutaman päivän muonia. Lienee selvää, että tuollainen katras sotilaita tarvitsee rutosti sapuskaa ja muonitusyksikön eliminointi olisi hyvä sabotaasin kohde", Seki sanoi, minun kaivaessani toista korvaani mielenkiinnosta tihkuen. Mitä ruuan haaskausta, vaikka kyseessä ei ollutkaan omat herkkuni.
"Näkikö kukaan edes onko noilla hepuilla sellaista?" kysyin vieläkin epäuskoisena. Huomautteluni alkoivat kahden muun naamojen perusteella käydä liialliseksi.
"Kukkulan takaa leijuu pieni savujuova. Uskoisin siellä olevan leiri ja huoltojoukot", Ren osoitti sormellaan tienristeykseen, josta näimme ninjojen tulevan.

Niin asiasta sitten päätettiin. Suunnitelmana oli räjäyttää vihollisten ruokayksiköt taivaan tuuliin ja poistua paikalta huomaamatta. Silloin ilmaantui ongelma. Olimme ehtineet ottaa tiehen etäisyyttä, kun huomasimme tietä pitkin kulkevan "kohteemme". Se oli pitkä teräksinen vaunu, jota ympyröi summittainkin arvioiden sata sotilasta.
"Mitäs nyt?" Ren kysyi johtohahmoltamme.
Seki kaivoi taskustaan pienen taskumattinsa ja kostutti kurkkuaan ennen kuin vastasi: "Tarvitaan hämäys, jolla samme edes puolet vartijoista siirtämään huomionsa. Muuten sisäänpääsy voi koitua kohtalokkaaksi."
"Ette ehkä usko tätä, mutta minulla on jo idea", virnistin omahyväisesti kartta kädessäni.

Hiivin maaston muotoa myötäillen kohti joen uomaa. Olimme huomanneet kartasta tien olleen poikkeuksellisen suora eikä ruokavaunussa kaikeksi onneksi ollut kovin monia niveliä, joiden avulla se voisi kääntyä terävästi. Pelkän kulkureitin katkaisu hidastaisi sen kulkua kriittisesti, mikä vaikuttaisi todennäköisesti myös muiden mielialoihin. Suuret räjähdysefektit kuuluisivat asiaan.
Ainoa varteenotettava kanditaatti sillan tuhoamiseen olin minä. Syitä oli monia. Jo pelkän vaunun tuhoamiseen tarvittiin kaksi henkilöä, jotka nopeasti pääsisivät tunkeutumaan sisälle, eli siis ninjojen homma. Sillalle pääsy sen sijaan oli helpompaa ja vain minä osaisin laukaista tarpeeksi suuret panokset, jotta vihollinen säikähtäisi. Viimein saavuin joelle, josta lyhyen matkan päästä näinkin betonisen ylityspaikan. Pari räjähdettä tukipilareihin ja mutainen joki veisi loput sillasta mennessään. Painoin kuulokkeeni paremmin korvilleni ja aktivoin radioyhteyden.

"'Ykkönen' kutsuu 'Fossiilia', loppu", kuiskasin mikrofooniin. Lyhyen rätinän jälkeen liiankin tuttu ääni vastasi.
"Todella hauskaa 'Kitupiikki', emmekö jo sopineet noista koodinimistä?" kuului yllättävän tyyni vastaus. Ehkä tilanteen vakavuus ei ollut heille otollisin aika vitsailuun.
"'Kaislahameeksiko' pitäisi kutsua? Joka tapauksessa olen perillä, enää pari kymmentä metriä ryömittävää? Laita ajastin valmiiksi, sika on säkissä tasan kahdeksan minuutin kuluttua."
Suljin yhteyden. Nyt oli edettävä hiljaa, vaikka alkoikin tuntua, ettei mokoma kanalauma haistaisi savua, vaikka olisivat itse tulessa.
Lopulta painauduin kosteaa betonia vasten. Askeleet kantautuivat sillan alle kovaan ääneen, ainakin työrauha olisi taattu.
"Hoidetaan tämä sitten pois alta."

Vielä loppusilaus ja voisin lähteä paluumatkalle. Käynnistin ajastimen ja heitin laukun olalleni. Aikaa oli vielä neljä minuuttia, mutten silti aikonut aikailla enempää. Siinä samassa tunsin kehoni halvaantuvan. Ensin mieeleeni ilmaantui vain liuta kirosanoja, mutta halvausta seurannut pääsärkyaalto sai kaiken katoamaan mielestä. Karjuin kivusta. Tältä siis tuntui, kun biisonilauma tanssii ripaskaa pollan sisällä. Tahti alkoi kuitenkin hellitä kuvien ilmaantuessa näkökenttääni. Kuplavanat nousivat silmissäni. Ympärilläni välkkyi voimakkaita valoja. Ilkeä puheensorina kantautui korviini. Sitten taas pimeni. Näön palatessani valkoinen henkilö seisoi edessäni. Tunnistin tämän oranssit hiukset mistä vain, vaikka kaikki olikin sumeaa.
"--et kuulu tällaiseen paikk--annan--lle historian", kuulin Norikon sanovan katkoilevasti. Tämä ei ollut minun muistoni. Mitä helvettiä oli tekeillä!?

Olin taas sillan alla. Nousin seisaalleni edelleen tokkurassa, mutta jäykistyin huomatessani varjoparin kulman takaa. Kehoni reagoi ajoissa ja ehdin pinkaista vauhtiin. Joku ilmeisesti kuuli huutoni. Ensimmäinen kääntyi katsomaan minua kohti, mutta sai tavata heti kättelyssä rystyparini ja kyynärpääni. Ohitin iskuistani kaatuvan kehon ja tartuin tätä seurannutta tyyppiä kädestä. Hetkessä hän sai ilmaisen ilmalennon olkani yli. Muita hyökkääjiä ei näkynyt, mutta sillalla oli vielä rutkasti väkeä. Vilkaisin ajastinta takanani. Enää 10 sekunttia. Poimin laukkuni maasta ja loikkasin jokeen, jonka kautta toivottavasti pääsisin räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle.

*******

Mitä tähän enää on sanomista? Olisin kiitollinen kommenteista, jotta tietäisimme kuinka suuresta lukijakunnasta on kyse, ja arvostella saa/pitää.