Aurinko paistaa kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Juuri tänään on päivä, jolloin kuka tahansa tekisi mitä vain päästäkseen ulos. Yksi kevään ensimmäisistä oikeasti lämpimistä päivistä.
Minä en kuitenkaan huomaa sitä, vaikka ulkona olenkin. En jaksa ajatella sitä. En nyt.
Pieni lintu laskeutuu viereeni, mutta en jaksa välittää siitä. Mieleeni ei edes juolahda heilauttaa kättäni, jolloin se levittäisi siipensä ja lentäisi pois. Ei nyt.

Onko siitä jo viikko? En tiedä. En todellakaan tiedä. Eikä minua toisaalta kiinnostakkaan. Aika ei muuta asiaa sen huonompaan kuin parempaankaan suuntaan.
”Aika parantaa haavat”. Kuka senkin on keksinyt? En ole koskaan juuri uskonut tuohon, mutta juuri nyt voisin räjäyttää tuon lauseen keksijän. Mutta eipä se mitään auttaisi. Ei nyt.

**
Istun puussa. Suurehkon tammen haarautuvan rungon päällä silmät varovasti suljettuina. Aurinko paistaa ja jostain kaukaa kantautuu pienten ninjojen ääniä. Ne kuulostavat iloisilta, niin kuin lapset aina. Tietämättöminä maailman vaaroista he juoksentelevat ympäriinsä pitäen lapsille ominaista meteliä.

Juuri nyt on päivä jolloin voisi räjäyttää jotain ja yleensä ensimmäisten listalla olisivat nuo pienet kakarat, jotka häiritsevät minua. Pieni räjähdys kesän upeimpana päivänä. Se kuulostaa mahtavalta. Sitä täytyisi kokeilla. Sitä on suorastaan pakko kokeilla. En kuitenkaan jaksa juuri nyt. Aivan kohta. Ajattelen ja suljen silmäni. Aivan kohta. Ainakin mahdollisimman pian.

Olen Dannan kanssa tehtävällä. Hän tuntuu kovin etäiseltä. Suoraan sanottuna epärealistiselta.
Tiedän hänen vihaavan sitä kun sanon, että hän vaikuttaa epärealistiselta, koska hän olettaa että viittaan siihen, että viittaan siihen mitä hän on, tai oikeastaan mitä hän ei ole. Siksipä en sano mitään.
Minun on kuitenkin aivan pakko koskettaa Dannan kättä varmistuakseni siitä, että hän on siinä.
Päädyn kuitenkin ennalta arvattavaan tulokseen. Tottakai hän on siinä. Missäs muuallakaan? Mutta eräs asia kuitenkin häiritsee minua.

Missä olen? En ole koskaan käynyt täällä. En tunne tätä paikkaa. En tiedä edes minne olemme menossa. Danna ei maininnut siitä mitään.
Ei hän yleensäkkään oma-aloitteisesti matkan määrnpäätä kerro, mutta tälläkertaa hän sivuutti kysymykseni pelkällä olankohautuksella.

Olen metsässä. Puut näyttävät kuitenkin  jotenkin oudoilta. En osaa sanoa miksi. Mutta jotain on kuitenkin pahasti vinossa. Miksi huomaan sen vasta nyt? Miten en ole huomannut sitä aiemmin. Olemme kävelleet samaisessa metsässä jo muutaman tunnin. Katselen ympärilleni yrittäen etsiä tuttuja maa merkkejä yrittäen samalla miettiä mikä tässä metsässä on vinossa.

Voisiko olla... Kyllä. Puut ovat paljon korkeampia, kuin metsissä, joissa yleensä liikumme. Hyppään puun alimmalle oksalle. Pääsen sille vaivatta, vaikka se onkin hiukan tavallista korkeammalla ja jatkan matkaani kohti puun latvaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsen puun latvaan.

Siitä ei kuitenkään ole juurikaan hyötyä. Nostan katseeni vain nähdäkseni lisää liian korkeita kuusia. Laskeudun alas puusta ja huomaan Dannan kadonneen jonnekkin.
Missä hän voi olla? Ihmettelen kääntyillen ympäri ihmeissäni. Tämä metsä on aivan liian iso. Minun ei kannata edes yrittää etsiä häntä täältä. Tai niin järkeni sanoo.
Lähden kuitenkin vaistomaisesti juoksemaan eteenpäin huutaen dannan nimeä yhä uudestaan ja uudestaan tuloksetta.

Hetken aikaa kierreltyäni hädissäni metsässä Danna ilmestyy kuin tyhjästä eteeni. Huokaisen helpotuksesta ja pysähdyn. Nojaan käsilläni polviani vasten huohottaen lyhyen juoksemisen jälkeen.
Eihän hengästymiseni sinänsä luultavasti johdu juoksemisesta, vaan ennemminkin pelosta joka velloo edelleen sisälläni hellittämättä otettaan vaikka löysinkin Dannan jo.

Hän makaa maassa selkä minua kohti. Hän näyttää niin onnettomalta. Niin pieneneltä ja haavoittuvaiselta. Ja se jos mikä ei ole Dannan tapaista. Otan muutaman askeleen hänen luokseen ja laskeudun polvilleni maahan.
Miksi hän ei tee mitään? Miksi hän ei nouse ylös ja pudistele vaatteitaan, kertoen kuinka hän on kunnossa? Eihän se totta olisi, mutta se olisi Dannan tapaista. Toisin kuin tämä. Istun siinä hetken ennen kuin uskallan avata suuni.

”Danna?” Sanon hiukan kysyvään sävyyn ja kosketan toista varovasti selkään. Valmistaudun väistämään nyrkkiä, kiveä, keppiä tai ihan mitä vain, jolla hän voisi minua lyödä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Hän ei reagoi kosketukseeni mitenkään.

Käännän hänet varovasti minua kohti. Hänen ruumiinsa on aivan veltto.
Kavahdan huomatessani Dannan silmät, jotka ovat täysin elottomat. Niissä ei ole pienintäkään pilkahdusta edes siitä välinpitämättömästä katseesta, jonka hän niin usein minuun luo.
Mitä on tapahtunut? Ravistelen Dannaa hokien tämän nimeä, mutta toinen ei reagoi mitenkään. Nostan toisen elottoman ruumiin puoliksi polvieni varaan. Hautaan kasvoni hänen hiuksiinsa ja itken.

”Ninjan ei sovi näyttää tunteitaan missään tilanteessa” niin joku on sanonut, mutta minua ei kiinnosta. Minua ei kiinnosta pätkääkään. Samassa kuulen jonkun huutavan nimeäni.
Ääni kuuluu todella kaukaa ja on kovin tuttu. Liian kaukaa? Mitä tämä muka tarkoittaa? Ihmettelen kyynelten valuessa poskiani pitkin. Ääni koventuu koventumistaan, kunnes se tavoittaa minut.

Samassa hätkähdän hereille painajaisestani. Huohotan hiestä märkänä kyynelten valuessa poskiani pitkin ja yritän tasata hengitystäni. Katson hetken ympärilleni yrittäen rauhoittaa mieleni hokemalla sen olleen unta.

”Deidara?” Kuuluu ääni puun juurelta. Käännän katseeni alas purren huultani, jotta saisin kyynel virran lakkaamaan toisaalta siinä onnistumatta.
Huomaan ilokseni Dannan, joka katsoo minua ruskeilla silmillään. Tälläkertaa kuitenkin ilman hitustakaan välinpitämättömyyttä. Hyppään mitään sanomatta alas ja halaan häntä. Tiedän, että se ei kuulu minun yleiseen käytökseen, mutta en vain voi sille mitään.

Danna ei työnnä minua pois, kuten hän yleensä tekee. Johtunee varmaankin siitä, että hän huomaa minun itkeneen.
”Onneks sä olet kunnossa.” Sanon pitäen edelleen niin tiukasti kiinni Dannan takista kuin vain suinkin kykenen. Kuva Dannasta makaamassa maassa silmät tuijottaen elottomina tyhjyyteen häilyy edelleen mielessäni, vaikka kuinka sen yritänkin hätistää pois.

**
Kelaudun ajassa taakseppäin, vaikka tuo onkin yksi niistä päivistä, joita en haluaisi muistella. En nyt. En todellakaan nyt kun Dannaa ei enää ole.

Danna... Pelkkä hänen nimensä ajatteleminen nostaa kyyneleet silmiini. Tiedän, että Danna ei haluaisi minun itkevän. Tiedän myös, että ”ninja ei saa itkeä missään tilanteessa”, mutta en vain voi sille mitään. En nyt.

Kuinka voin koskaan olla itkemättä kun ajattelen häntä? Hänen lämmintä kehoaan lähelläni... Käsiä, jotka kietoutuivat ympärilleni, kun minun oli paha olla. En vain voi kyynelilleni mitään. En nyt.

**
”Ei mitään hätää.” Danna sanoo rauhoitellen ja kietoo kätensä ympärilleni. Tuntiessani toisen lämmön rauhoitun jo hiukan, mutta minulla ei silti ole aikomustakaan päästää hänestä irti.

Olen liian voimaton. Liian heikkko, jos pelkkä uni saa minut itkemään. Tiedän sen, mutta en vain voi asialle mitään. Mitä olisin tehnyt, jos se ei olisikaan ollut pelkkää unta? Jos se olisi oikeasti ollut Danna joka makaa kuolleena polvieni päällä? Se tuntui liian todelliselta.

Kyyneltulvan loputtua kuivaan silmäni hihaani ja päästän irti Dannasta. En kuitenkaan liiku toisen läheltä, vaan jään seisomaan lähes kiinni toiseen katse maahan luotuna. Hän katsoo minua hetken ja istuu sitten samaisen puun juurelle jossa olin hetki sitten nukkunut.

Hän osoittaa paikkaa vieressään ja minä istun siihen hänen viereensä. Mahdollisimman lähelle häntä. Käteni painautuu hänen kättään vasten.
Hän näyttää hätkähtävän, mutta ei kuitenkaan työnnä minua pois. Hän ei kysy miksi olen poissa tolaltani. Rakastan sitä piirrettä Danassa.
Minun ei tarvitse kertoa jos en halua, mutta jos haluan kertoa hän kuuntelee.

Huomaamattani aurinko on kadonnut pilven taakse, mutta nyt se tulee pilven takaa paistaen entistäkin kirkkaampana, mutta ei kuitenkaan kirkkaampana, kuin minun yhä vain kirkastuva hymyni.

”Kiitos.” Sanon ja lasken pääni toisen  olkaa vasten. Hän katsoo minua ensin hiukan hölmistyneenä, mutta laskee kuitenkin hetken kuluttua kätensä pääni päälle rauhoittavasti.

Oloni on rauhallisempi kuin pitkään aikaan. Juuri nyt minun ei tarvitse huolehtia mistään. Minä voin vain luottaa Dannaan ja siihen, että hän suojelee minua. Juuri nyt en haluaisi mitään muuta.

**
Silloin en toivonut mitään muuta, kuin, että olisin voinut olla siinä aina. Aina siinä... Dannan rinnalla. Miksi olisin pyytänyt enempää, kun olin tyytyväinen vain siihen?

Mutta eipä mikään tietenkään mene niinkuin minä haluaisin.
Danna kuoli ja minä jäin yksin. Yksin... Tuo sana puistattaa minua. Se saa kylmät väreet liikkeelle selässäni. Se on epämukava, mutta tiedän, että minun on pakko tottua siihen.
En voi jatka elämääni, jos vain välttelen kaikkea mikä liittyy Dannaan. Joten kohtaan totuuden niin ehkä se on helpompaa.

Mutta en nyt. Huomaamattani olen laskeutunut puusta alas ja lähtenyt kävelemään kohti päämajaa.
Ihmiset kääntyvät katsomaan minua kulkiessani ohi. En ole varma miksi. Luultavasti silmäni ovat turvonneet monen päivän valvomisen ja itkemisen jäljiltä, enkä usko mustan pitkän takin ja pitkien vaaleiden hiuksienikaan auttavan asiaa.

Tukikohdan häämöttäessä pysähdyn. Seison vain siinä katsellen eteeni. Tuo paikka muistuttaa Dannasta. Kaikista muistoista jotka koin Dannan kanssa.

Pudistan päätäni ja uppoan kaapuni sisään, jotta muut eivät huomaisi riutuneita kasvojani. Astun kynnyksen yli. Astun sisään muistoihin ja kaikki ympäriltäni häviää siinä silmänräpäyksessä. Kävelen ripeästi omaan huoneeseeni ja paiskaan oven kiinni. Kuule oven toiselta puolelta aukeavien ovien ääniä.

Muut varmaan ihmettelevät kuka tulee kauhealla metelillä sisään. Kaadun sängylleni haudaten pääni tyynyyn. Luultavasti saan kuulla vielä kunniani Painiltä käytöksestäni, mutta minua ei kiinnosta. Ei nyt.

**
Makaan sängyllä ja tuijotan kattoa. Valkoista kattoa lukuun ottamatta muutamaa mustaa palanutta läikkää.
Odotan Dannaa takaisin tehtävältä. Jouduimme eroamaan tehtävällä, joten sovimme, että palaamme päämajaan mahdollisimman nopeasti. Tulin jo muutama tunti sitten. Siitä lähtien olen maannut tässä odottamassa. Dannan tehtävä on tainnut olla odotettua haastavampi, koska hän on näin paljon myöhässä.

”Itachi! Onko Danna tullut jo?” Huudan omasta huoneestani, vaikka tiedän varsin hyvin
vastauksen olevan kieltävä. En kuitenkaan kuule Itachin vastausta. En jaksa kysyä uudestaan, koska uskon Dannan tulevan huoneeseeni heti kun hän palaa takaisin päämajaan.

Muutaman tunnin kuluttua huudan taas Itachia. Hän ei kuitenkaan vastaa taaskaan. Ei hän voi tehtävälläkään olla. Ainakin näin juuri hetki sitten Kisamen käydessäni keittiössä, joten kaiken todennäköisyyden mukaan hän on täällä. Elleihän ole taas hoitamassa omia asioitaan.

Nousen hiukan vastahakoisesti sängyltä. Kävelen ulos huoneesta ehkä liiakin hitaasti. Mitä minä pelkään? En minä pelkää. En vain halua kuulla,että Danna ei ole tullut vieläkään takaisin. Astun ovestani käytävään.

Askeleeni kaikuvat kolkossa ja yksitoikkoisessa käytävässä. Käytävästä johtaa ovi keittiöön ja avaan sen. Kaikki istuvat pitkän pöydän ääressä. Kummallista. Kukaan ei puhu mitään. Kukaan ei edes tappele. Edes Hidan ei lauo ärsyttäviä kommenttejaan siitä kuinka vietän liikaa aikaa  sisällä enkä tehtävien parissa.

Nyt joku on pielessä ja pahasti. Kaikkien katseet kiinnittyvät minuun. Miksi? Mitä on tapahtunut. En saa kysytyksi sitä vaikka kuinka haluaisin. Nyt voin myöntää pelkääväni. Mitä on tapahtunut ja miten se liittyy minuun?

”Deidara.” Itachin suusta kuuluu piinaavan harkitusti ja hitaasti. Itachin sanat jäävät leijumaan ilmaan piinaavan hiljaisuuden vallitessa pienessä huoneessa. Kävelen vapaalle tuolille. Kierrän katseellani kaikki pöydän ääressä istuvat.
Eräs asia pistää kuitenkin silmääni. Tyhjä tuoli vieressäni. Danna? Nousen ylös ja hetki sitten allani ollut tuoli kaatuu maahan kolisten.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Kysyn lähes huutaen ja annan katseeni kiertäessä laajassa keittiössä.
Kukaan ei kuitenkaan sano mitään. Kaikki vain tuijottavat minua jotenkin säälivästi. Jotain on tapahtunut ja uskon sen liittyvän Dannaan.

”Kuule Deidara.” Joku sanoo hiljaisella äänellä. Liian hiljaisella ja säälivällä äänellä ja se saa viimeisetkin itsehillinnän rippeet katoamaan kuin tuhka tuuleen. En jaksa ajatella kuka se on. Kiukku saa minusta vallan.

”Ei mitään ”Kuule Deidara” Kertokaa mulle mitä on tapahtunut!” Huudan täyttä kurkkua katseeni keskittyessä Kisameen, joka istuu toisella puolella pöytää, vaikka hän ei luultavasti ole edes sanonut mitään. En kuitenkaan jaksa ajatella sitä.

”Sasori on kuollut.” Kuuluu nurkasta kylmä ääni. Minun ei tarvitse edes miettiä kuka sen sanoi. Kukaan muu ei kykenisi sanomaan sitä noin rauhallisesti ja kylmästi minulle kun olen oikein vihainen.
Käännän pääni keittiön nurkkaan kohdaten vihaisena toisen miehen sharinganin.
Hänen ilmeensäkkään ei värähdä, vaikka kuinka yrittäisin hänet katseellani tappaa.

Sanojen tunkeuduttua läpi paksun pääkoppani kiukkuni katoaa kuin tuhka tuuleen ja tilalle tulee loputon suru. Suru, jonka olen jo kerran tuntenut. Se kerta olisi minulle riittänyt, mutta kohtalo on taas kerran sotkenut ivalliset surmensa minun elämääni.

Äsken niin auki olleet silmät painuvat lähes kiinni ja katseeni laskeutuu lattiaan. Käännyn ympäri rauhallisesti ja nostan hetki sitten kaatamani tuolin pystyyn. Miksi aina minä? Miksi kaiken pitää
tapahtuu just minulle?

Sen kauemmin en kuitenkaan pysty hillitsemään itseäni, vaan riuhtaisen nopealla liikkeellä tuolin ylös maasta ja viskaan sen kohti Itachia. Raivon ottaessa taas vallan silmistäni. Se ei kuitenkaan kykene syrjäyttämään tyhjyyttä, joka niissä edelleen on selkeästi läsnä.

Toinen mies tietenkin väistää vaivattomasti tuolin siirtyen muutaman sentin sivuun edes nousematta seisomaan.
Tuoli paiskautuu seinään ja hajoaa palasiksi juuri niin kuin toivoinkin. Toivoin vain, että Itachi olisi ollut tuo heiveröinen ja hauras tuoli, joka hajoaa osiin iskeytyessään seinään. Itachin välinpitämätön käytös saa minut raivon partaalle ja syöksähdän kohti Itachia napaten hänen kaapunsa kauluksesta kiinni.

Tätä mies ei ollut kai odottanut, mutta eipä se silti näytä häntä haittaavan. Miksipä haittaisi? Hän päihittäisi minut mennen tullen jos haluaisi.
Tai niin hän luulee. Mutta tuo on harha luulo. Tässä mielen tilassa hän ei minua voi pysäyttää, mutta ei häntä se juuri kiinnostakkaan.

Hengähdän hetken ennen kuin seuraava raivon purkaus tekee tuloaan ja puristan käteni nyrkkiin. Isken nyrkkini niin lujaa kuin jaksan Itachin silmäkulmaan. Toisen ilme ei edelleenkään värähdä, joten päästän miehen kauluksesta irti ja juoksen ulos keittiöstä.

Pamautan oven kiinni perässäni ja juoksen omalle sängylleni kuin mikäkin kakara. Juuri niin ”kakara”. Se minä olen. En mitään muuta.

Keittiöstä kuuluu puheen sorinaa. En halua kuulla sitä. En todellakaan halua, mutta en vain voi sille mitään että erotan puheen joukosta ainoastaan yhden sanan, joka toistuu uudestaan ja uudestaan. ”Sasori.”

Painan tyynyn korvilleni. En halua kuulla enää yhtään sanaa heidän suustaan. En halua kuulla heidän vaihtavan puheenaihetta, aivankuin mitään ei olisi tapahtunut... Aivan kuin Sasori olisi vieläkin elossa.

**
”Kunpa en olisi ikinä tavannut Dannaa.” Sanon puoliääneen tyynyyni.
Tiedän olevani itsekäs. Tiedän, että en saisi sanoa niin, mutta ennen kaikkeae tiedän, että en tarkoita sitä. Mutta nyt en vain millään jaksaisi tätä. En nyt.