Oli aurinkoinen elokuun päivä. Lämpöasteita oli noin 40 astetta eikä vettä ollut
satanut aikoihin. Dosu käveli rantaa kohti pitkin kuumaa hiekkatietä. Siellä täällä
väreili ilma maan viimeisten vesitippojen tiivistyessä vesihöyryksi ja noustessa
kohti korkeuksia. Tien molemmilla puolilla kohosivat puut, jotka eivät kumminkaan
tarjonneet suojaa auringolta, sillä aurinko paistoi lähes mutkattoman tien
suunnassa. Hiki valui pitkin Dosun otsaa ja imeytyi ihanasti siteisiin, hän tajusi
nyt kuinka tyhmää hänen oli pitää yllään takkia ja siteitään, niin kuin hevari
nahkatakkiaan, näin kuumana päivänä.
Yhtäkkiä hänen takaansa kuului ääni: ”hei Dosu, viittisitkö laittaa tuulettimen
päälle?” ”Voi saamari”, Dosu ajatteli, ”nyt vielä tämäkin”. ”Ensin valitat niin
kauan, että otan sinut mukaan mun kantokassiin ja nyt haluaisti, että laitan
tuulettimen päälle?”, Dosu huusi raivostuneesti takaisin, ”Se saa voimansa minun
kädessä olevasta generaattorista, se vielä päälle tällä kuumuudella ja olen valmis
syötäväksi”. ”Hiljenihän se”, ajatteli Dosu tyytyväisenä.
Dosu jatkoi hikistä matkaansa kohti rantaa, tämä kuumuus alkoi ottamaan todella
hänen hermoillensa. Kului viisi minuuttia. ”Hei, Dosu jäbä”, kuului taas hänen
kantopussistaan. ”No, mitä nyt taas?” karjui Dosu naama punaisena, hän alkoi tosiaan
toivomaan ettei olisi antanut periksi kaverilleen. ”Sul oli vähän sekasta täällä
niingu”, ääni vastasi, ”joten mä vähän autoin sua ja heitin pois vähän vanhaa
roskaa”. Dosulle tuli outo ja hieman pelokas tunne, kun hän kääntyi katsomaan
taaksensa. Kaikki hänen juuri pestyt vaatteensa lojuivat pölyisellä tiellä, hän oli
vihasta jähmettynyt, jos tarkkaan katsoi saattoi nähdä savun joka nousi hänen
siteittensä läpi, ja aikoi antaa kyytiläiselleen kunnon selkäsaunan, mutta tajusi,
että tähän menisi liikaa aikaa ja lähti vain mahdollisimman rauhallisesti keräämään
vaatteitaan.
Vartin päästä hän pääsi jälleen jatkamaan matkaansa. Hänen raivonsa oli hieman
laantunut ja nyt hän katseli lintujen lentoa ja sinistä taivasta. Juuri
kun hän oli ajattelemaisillaan, että ihan hyvinhän tämä loppuen lopuksi meni eikä
mitään kyllä enää voisi tapahtua, hyppäsi puskasta hänen edessään nuori mies.
”Seis!” mies huusi, ”olen kankuro ja huomaan että sinäkin olet kankuro ja minä
haastan sinut kankuro otteluun!”. Mies oli pitkä, noin 180 senttinen, hänellä oli
yllään musta nahkasta tehty haalari ja samanlainen huppu jossa oli kaksi korvia
muistuttavaa reunaa. Hän oli maalannut, violetilla maalilla ja liian isoa pensseliä
käyttäen, naamaansa viikset. Tämän lisäksi hän oli teipannut maalarin teipillä
selkäänsä jotain, josta näkyi vaan pieni tuppo karvaa liiallisen teipin käytön
vuoksi. Tätä miestä ei olisi voinut puliukkokaan luulla kenguruksi.
”Tämä tästä vielä puuttuikin”, mutisi Dosu itsekseen ”wannabe-kenguru, joka haluaa
haasta minut”.
”Haaste vastaanotettu!” huusi Dosu samalla kun pinkaisi juoksuun. Hän hyppäsi
ilmaan, teki voltin ja valmistautui laskeutumaan Kankuron eteen. Hän laskeutui
käsilleen ja jousti niillä niin että pää hipaisi maata, sitten hän koukisti nopeasti
jalkansa ja potkaisi Kankuroa leukaan ennen kuin tämä edes huomasi mitään
tapahtuneen. Kankuro kaatui maahan hämillään ja heti perässä hyppäsi Dosu hänen
päälleen ja alkoi takomaan hänen kasvojaan nyrkeillä. ”Et… enää ikinä… tule… minun…
ja rantapäiväni väliin!” Dosu huusi ja näytti kuin hänen päänsä olisi voinut
räjähtää minä hetkenä hyvänsä, ”Ymmärrätkö?”. Kankuro nyökkäsi ja lähti juoksemaan
metsään puoliksi tajuissaan.
Dosu hymähti, mikään, ei mikään, voisi enää tulla hänen ja rannan väliin…