Tunnelmamusiikkia: World of Warcraft Soundtrack – Duskwood  ja Kelthron – Deadly Steps (varoitus! Tässä videossa on paikoin raakoja kuvia!)

***


Luku kahdeksan
Vajaa pää, vajaa luku



”…Gaara… Gaara… Gaara…! Herää!”

Tu-tum… tu-tum… Gaaran kallossa jyskytti ja kovaa. Päähän sattui. Sattui niin paljon, että veri maistui suussa, ja tällä kertaa Gaara ei siitä mausta nauttinut. Mitä oli tapahtunut? Missä Gaara oli? Hän ei muistanut, mitä oikein oli tapahtunut viimeksi. Hän halusi muistaa, mutta päähän sattui niin kovin…

”Gaara, herää!” Tuo poikaääni oli jollain tavalla hämärästi tuttu…
”O-onko hän k-kh-kunnossa?” kysyi tyttöääni, josta tuli mieleen lähinnä arka piipitys.
”Kyllä on, Hinata, hän haisisi tässä vaiheessa kuolleelta jos olisi kuollut siihen!”
”K-Kiba-kun!”

”Gaara-kun! Herätys!” Tuokin ääni oli jotenkin tuttu. Joku ravisti liiankin lujasti Gaaraa tämän laihoista hartioista pidellen.
”Älä riepota häntä! Hänhän putosi päälleen, senkin pottapäinen idiootti!” kivahti joku korkea naisääni. Spläts! Tuo kuulosti litsarilta.
”A-a-anteeksi, Ino-san!”

”Gaara! Herää…!”
”Arf!”
”Odottakaa! Hän kurtisti kulmakarvojaan!”
”Häh? Mitä kulmakarvoja? Ei hänellä ole sellaisia!”
”No kulmiaan sitten! Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta, Naruto?”

Gaara toden totta rypisti otsaansa – ja avasi silmänsä.

”Hän heräsi!”
”Luojan kiitos!”

Gaara yritti kohdistaa katsettaan ja nähdä, mitä hänen ympärillään oli. Ainakin hänen ylleen oli kumartunut ainakin puoli tusinaa päätä. Mutta miten suttuisilta ne näyttivätkään Gaaran silmissä… Hän ei kyennyt tunnistamaan noin puuromaisia kasvoja. Hyvä jos hän kykeni erottamaan suun silmästä.

Mitä? Oliko taivas jo tummansininen? Oliko jo ilta? Mitä oli tapahtunut? Ja tuo valtava, pystysuora kallioseinämä… se oli tuttu… jostain… jollain… jotenkin epämiellyttävällä tavalla.

Ainoa, mitä Gaara muisti viime tapahtumista, oli se, että häntä oli sattunut fyysisesti… kyllä vain, sattunut ruumiiseen. Gaaraa oli sattunut ruumiiseen niin harvoin, että hän muisti erittäin hyvin tilanteet jossa niin oli käynyt. Mutta mikä oli se viimeisin tilanne? Sitä punapää ei muistanut.

Kun näkö ei toiminut, Gaara yritti tuntoaistinsa voimin saada selville tilastaan. Päähän tietysti sattui… ja niskaankin. Muualle ei sattunut… Punapää liikutteli hieman sormiaan ja varpaitaan ja huomasi niiden toimivan yhä. Hyvä. Pään molemmin puolin oli jonkinlaisia… tukia. Kankaisia, raskaita, kovia. Myös niskassa oli jokin kova möykky tukemassa. Alla oli jotain karheaa ja kankaista, mutta kun sitä kankaista asiaa painoi sormenpäillä, asianomaiseen kohtaan jäi kuoppa… luultavasti kyseessä oli hiekan päälle levitetty huopa. Ja huopa oli levitetty hänen päälleenkin. Otsaa vasten tuntui jotain karkeaa. Varovaisesti Gaara nosti kättään ja siirsi sen kasvoilleen. Hän tunsi jonkinlaisen karhean mutta ohuen ja leveän nauhan kulkevan otsan yli ja katoavan hänen ohimoittensa ja kangastukien väliin. Side.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Ah, hyviä uutisia tässä kohtaa: Gaaran katse alkoi hiljakseen tarkentua. Hyvä, vain väliaikainen häiriö silmissä. Gaara ei ollut menettämässä näköään.

Yksi hänen päänsä yllä olleista päistä – se, joka oli kehystetty mustalla – kohottautui paremmin Gaaran ylle ja nosti toisen kätensä Gaaran silmien eteen. …musta… ei, se ei ollut hiuksia… vaan huppu… lyhyitä sarvia tai kissankorvia muistuttavat kärjet… violetit kasvomaalaukset… Kankurou!

”Gaara, montaako sormea pidän nyt pystyssä?” Kankurou kysyi tutulla äänellään.

Gaara tihrusti katsettaan. Sormet hyppelivät vielä hänen silmissään, ja kun hän oli ensiksi uskonut niitä olevan kaksi, niitä olikin ollut kolme… ei, kuusi… ei vaan neljä… Lopulta hänen oli pakko sanoa itselleen, ettei hän ollenkaan osannut vastata Kankuroun kysymykseen. Hän aikoi puistaa päätään myöntääkseen tappionsa Kankuroulle…

”Älä liikuta päätäsi!” huudahti äkkiä terävästi jokin ääni, jota Gaara ei äkkiä osannut tunnistaa. Pojan ääni… jaahas, tuossa puhuja oli, tuo poika, jolla oli musta, töyhtömäinen ponihäntä päänsä takana… joku konohalaisista… ”Gaara, toistan. Älä. Liikautakaan. Päätäsi”, sama ponihäntäpää jatkoi erittäin vakavalla äänellä. ”Loukkasit pääsi kun putosit, eikä edes Kankuroun sinuun virittämät chakralangat ehtineet pehmustaa menoasi täysin. Ihme, ettei mitään murtunut ja että olet ylipäätään hengissä. Kysyn sinulta nyt pari kysymystä. Montako nuorempaa sisarusta sinulla on?”

Gaara ei kyennyt ymmärtämään, miksi häneltä kysyttiin noin itsestään selviä kysymyksiä. ”Ei ainuttakaan. Olen perheeni kuopus.”
Ponihäntäpää nyökkäsi hieman.

Tässä kohtaa Gaaran näkö alkoi terävöityä yhä enemmän, ja hän alkoi erottaa vähän tarkemmin kauempanakin olevia kasvoja. Ponihäntäpään lisäksi paikalla oli kaksi muutakin mustahiuksista hahmoa… vai kolme… ei, tuo, jolla oli päällään harmaa takki, taisi ollakin ruskeahiuksinen, mutta väri näytti pimeässä mustalta… ja sitten oli kaksi vaaleahiuksista. Mikä tuo valkoinen möykky tuon harmaatakkisen luona oli? Se liikkui… jokin eläin?

”Toinen kysymys”, sanoi sitten Kankurou. ”Kuka minä olen?”
”Kankurou.” Todella typerä kysymys.
”Mitä sukua olen sinulle?”
”Olet vanhempi veljeni.” Vielä tyhmempi kysymys.
”Mikä oli isämme arvonimi?”
”Neljäs Kazekage.” Tuo oli vähän järkevämpi kysymys. Mutta mistä tuo sana ”oli”?
”Mikä on ninjatasosi?” kysyi nyt ponihäntäpää
Tätä Gaara joutui miettimään hetken. ”Chuunin”, hän sanoi lopulta.

Jostain syystä tämä vastaus veti joukon hiljaiseksi. Ponihäntäpää katsoi kohti Kankurouta, joka puisti päätään.

Sitten se ponihäntäpää tuhahti ja kysyi vielä: ”Mikä on kyläsi nimi?”
”Hiekkakylä.” Noin typerät kysymykset olivat omiaan ärsyttämään Gaaraa.
”Mikä on isosiskosi nimi?”

”Miksi te ylipäätään kyselette tuollaisia asioita?” Gaara ärähti sitten, ja hän näki toisen kauempana olevista mustahiuksisista hahmoista kavahtavan kuin pelästyneenä taaksepäin. ”Noin yksinkertaisia ja yhdentekeviä? Mitä väliä minun ninjatasollani on? Ja Kankuroun nimeä voitte kysyä häneltä itseltäänkin!”

”Shikamaru, varo, Gaara ei välttämättä hallitse itseään nyt…” Kankurou inahti varoittavasti tässä kohtaa.

Shikamaruksi kutsuttu ponihäntäpää huiskautti kättään torjuvasti. Sitten hän sanoi erittäin tiukasti ja asiallisesti: ”Gaara. Putosit todella korkealta, eikä hiekkakilpesi auttanut sinua, kun lähistöllä ei yksinkertaisesti ollut kylliksi hiekkaa. Hinatan mukaan kallosi on täysin ehjä, ja siitä saat kiittää luultavasti vain ja ainoastaan sitä, että Kankuroun onnistui hidastaa pudotustasi chakranarujensa avulla. Mutta saattaa olla…” Tässä kohtaa Shikamaru oli hetken vaiti, kuin olisi empinyt. Lopulta hän kuitenkin sanoi: ”Saatoit loukata pääsi todella, todella pahasti.”

Nyt Gaaran katse oli terävöitynyt sen verran, että hän saattoi nähdä Kankuroun irvistävän tuskaisen näköisenä. Outo ja etäinen huolestuneisuus valahti Gaaraan. Mistä oli kyse? Miksi Kankurou näytti noin huolestuneelta? Gaaran mielessä ei nyt oikein raksuttanut.

Shikamaru käänsi katseensa toisaalle. ”Kiba, pitäkää sinä ja Akamaru Gaaraa silmällä ja huolehtikaa siitä, ettei hän nukahda tai liikuta päätään.”
”Nukahtamisesta ei tarvitse huolehtia, Gaara ei helpolla kuukahda”, Kankurou huomautti. ”Mutta minäkin jään hetkeksi tähän, jaan.”

”Okei”, se harmaatakkinen tapaus – Kiba – puolestaan vastasi tällä välin Shikamarulle, poimi sen valkoisen eläimen syliinsä ja asteli istumaan Gaaran vierelle. Muu väki hajaantui lukuun ottamatta Kankurouta, joka oli yhä polvistuneena Gaaran viereen, ja Kibaa, joka istuutui risti-istuntaan ja asetteli valkoisen eläimen – koiran – paremmin syliinsä.

Gaara puristi silmänsä hetkeksi umpeen ja avasi ne taas. Näkökenttä ei muuttunut siitä miksikään. Kai näkö palaisi ajallaan…
Hetkinen. Yhden asian Gaara näki jo näillä silmillä.

Hänen ympärillään olleen joukkion luku ei ollut täysi. Joku puuttui. Gaara tiesi sen jotenkin. Tuossa oli Kankurou, tässä oli hän… Konohalaisia oli ollut… viisi… ei… kuusi? Kyllä, kuusi. Varmasti kuusi. Ja sitten tuo koira. Hetkinen. Aiemmin konohalaisia (ihmis-)shinobeja oli ollut seitsemän eikä kuutta. Gaara muisti Naruton laskeneen heidät kun nämä oli pelastettu luolasta. Kuka puuttui? Se oli joku poika. Tyttöjä oli ollut kaksi, ja molemmat heistä Gaara muisti nähneensä tuossa aiemmin.

Ei, hetkinen! Tämän konohalaisen lisäksi puuttui vielä joku! Joku, kuka, Gaara, muista nyt…
Ja äkkiä vastaus iski kuin Gaaran mieleen myrkyllisenä ja lamaannuttavana kuin skorpionin pisto.
”Kankurou! Missä Temari on?”

Kankurou käänsi säpsähtäen katseensa Gaaraan. Isoveljen otsa oli rypistynyt. Violeteiksi maalatut huulet tapailivat toisiaan sanoja etsien mutta niitä löytämättä. Katse hyppelehti, etsi paikkaa, minne laskeutua turvallisesti, ja päätyi jalkoihin. Gaara näki pelon veljensä silmissä, ja tällä kertaa hän ei nauttinut sen kauhun näkemisestä. Kauhu itse asiassa mateli häneen itseensäkin niljakkaana kuin gilalisko.

”…Kankurou? Ei kai…”
”Ichimaiiwa vei hänet, kuin myös toisen niistä Hyuugista.”
”Nejin”, Kiba sanoi jäykästi.

Gaaran katse lasittui. Silmät rävähtivät apposen auki. Raajat jäykistyivät.
Temari? Ichimaiiwa vei hänet. Hänet? Ichimaiiwa? Se ei voinut olla mahdollista!
Ja sitten Gaaran sisässä kuohahti.
”Meidän on haettava Temari takaisin!” hän julisti heti ja olisi ponkaissut istualleen, ellei Kiba olisi iskenyt kämmenpohjaansa Gaaran otsaan ja pakottanut tämän paikoilleen.

”Paikka!” koirapoika komensi äänellä, josta tuli mieleen uhkailevan koiran murina. ”Kuulit kyllä mitä Shikamaru sanoi! Nuppisi ei ole välttämättä kunnossa! Sinulla on voinut heilahtaa viili kunnolla tai jotain!”

”Mitä väliä mistään viilistä, Temaria ei voi jättää Ichimaiiwalle!” Gaara rähisi vastaan.
”Gaara, rauhoitu!” Kankurou komensi. ”Pysy aloillasi! Sinulle voi käydä huonosti jos alat nyt riehua tuossa tilassa!”
”Temari on myös sinun isosiskosi, Kankurou!” Gaara protestoi.

”Kyllä on, mutta sinä olet minun pikkuveljeni, ja siksi minä komennan sinut olemaan paikoillasi, jaan!” Kankurou vastasi. Gaara ei ollut koskaan nähnyt veljeään niin vimmastuneen näköisenä – mikä saattoi johtua siitä, että tavallisesti Kankuroun uhovoima luhistui onnettomasti Gaaran pelottavien supikoirasilmien edessä. ”Gaara, sinä et ole nyt todellakaan kunnossa. Sinun pitää nyt oikeasti rauhoittua, jaan. Et kykene tekemään nyt mitään Temarin auttamiseksi.”

”Kykenen jäljittämään hänen jälkensä”, Gaara intti.

”Kyllä minäkin pystyisin siihen nenälläni”, Kiba sanoi, ”mutta koko tiimi on nyt täysin kanttuvei Ichimaiiwan jäljiltä.” Valkoinen koira vahvisti isäntänsä sanat haukahtamalla. ”Me emme voida mennä Temarin ja Nejin perään, ei, vaikka me oikeasti halutaankin mennä. Neji on meidän kaverimme, mutta meissä ei ole nyt jytyä antaa kuonoon kenellekään. Me kaikki ollaan väsyneitä. Me ei olla ehditty lepäämään kunnolla sen luolahomman jälkeen. Olisi pelkkä itsemurha mennä yrittämään näillä voimilla.”

Gaaran sanat hyytyivät jo huulille.
”Inuzuka ei räksytä ihan omiaan”, Kankurou sanoi hiljaa. ”Gaara, meidän on pakko levätä nyt, erityisesti sinun. Me haetaan sinulle apua heti, kun ollaan levätty riittävästi.”
Gaara oli aikeissa rähistä vastaan, mutta pistävä pääkipu pakotti hänet vaikenemaan.

Miksei levon jälkeen voinut mennä saman tien pelastamaan Temaria?


*****


Seuraava osa