Tuuli kuiski puissa ajatonta lauluaan. Laulaessaan se riuhtoi puista heikoiten kiinni pitävät lehdet mukaansa. Se kieputti keltaisen ja punaisen sävyisiä lehtiä mielensä mukaan ja kun tuuli niihin kyllästyi, se hylkäsi ne jo ruskeiksi käyneiden heinien joukkoon. Nämä ruskeat heinänkorret katkeilivat vuoron perään tuulen osuessa niihin oikein.

Synkähkö metsä huokaili tuulen puhaltaessa sen läpi. Metsän reunalla oli niitty jota tuuli käytti vapaasti pelikenttänään. Se tempaisi mukaansa irtonaisia ruohonkorsia ja pudonneita lehtiä. Mutta yhtä se ei saanut irti maasta vaikka kuinka yritti. Nimittäin yhä täysissä voimissaan olevaa veriapilaa.
Apilan punainen kukka ja vihreä varsi olivat outo näky syksyllä. Moni saattoi naurahtaa ja ajatella että tuon luonnonoikun pakkanen tulee viemään sitten myöhemmin syksyllä. Mutta se veriapila oli päättänyt pysyä hengissä. Ainakin niin kauan kunnes se sai toteutettua unelmansa.

Se oli nähnyt ja kuullut ihan liikaa piknikillä olleilta ihmisiltä. Se oli kuullut ihmisten nauravan. Se oli kuullut ihmisten jutut kaupungista ja sen valoista.

Se halusi olla ihminen. Edes yhden päivän. Eikä se veriapila luovuttaisi, ennen kuin tämän unelma toteutuisi. Tosin aika sen osalta alkoi olla vähissä, sillä veriapilat ovat yksivuotisia kasveja.

Metsän reunaa käveli kalpea mies. Miehen iho oli valkoisempi kuin paperi ja tämän mustat, tuulessa liehuvat pitkät hiukset saivat tämän näyttämään entistä kalpeammalta. Hänen kellertävän ruskeita käärmeensilmiään ympäröi lila väri, jotka jatkuivat tämän nenän vierustaa pitkin piikkeinä. Miehellä oli erittäin tumman lila kimonon tyyppinen asu.

Miehen kävely oli niin aavemaisen tasaista ettei sitä voinut varmaan edes kävelyksi sanoa. Tuuli alkoi leikitellä hänen hiuksillaan ja kieputteli niitä hetken kuin yrittäen saada niitä solmuun. Mies hymyili huvittuneena ja huitaisi kädellään ilmaa.

“Riittää” hän sanoi karheasti.

Tuuli tempaisi miehen hiukset vielä kerran rajusti leikkiinsä, mutta antoi niiden sen jälkeen olla rauhassa, pientä kiusoittelua lukuun ottamatta.

Hetken siinä käveltyään mies pysähtyi töksähtäen ja polvistui tuon veriapilan viereen, jonka lehtien kärjissä alkoi olla jo pieniä pakkasen puremia.

Mies taittoi kukan varren varovasti ja piteli kukkaa erittäin lähellä kasvojaan. Miehen huulille levisi erittäin leveä virnistys, joka ei ollut alkuunkaan ystävällinen. Pikemminkin vahingoniloinen.

“No jopas on toiveet” tämä naurahti kuuluvasti, mutta vakavoitui sen jälkeen.

“Selvä. Mutta tähän liittyy pari ehtoa” mies kuiskasi, huulet erittäin lähellä apilaa.

“Ensinnäkin sinä et voi sanoa mitään kohteliasta kenellekään ja toiseksi, olet ihminen vain tämän päivän ilta yhdeksään asti ja kolmanneksi, kuolet sen jälkeen”
Hetken hiljaisuus. Vaikka se olisi ollut jollekin kiusallinen hetki, tämä hetki lähenteli jotenkin taianomaisuutta. Vain tuuli leikki ja lauloi metsässä sekä riepotteli kaikkea tielleen osuvaa.

Miehen kasvoille kohosi leveä hymy. Hän nousi nopeasti seisomaan, asetti apilan kämmenelleen ja läimäisi kätensä yhteen. Hän puhalsi käsiensä väliin peukaloiden muodostaman ympyrän keskeltä. Mies sulki silmänsä ja avasi kämmenensä itsestään poispäin. Tuuli nappasi apilan palaset mukaansa. Vihreät ja punaiset.

Tuuli tanssitti palasia pyörteessä. Palasten kadotessa, niityllä seisoi lakanan valkoinen poika, jolla oli hiilen mustat, hieman yli korvien ulottuvat hiukset. Noin viiden metrin päässä seisova mies hymyili.

Hän ihaili työnsä tulosta ja sitä, kuinka oli taas onnistunut huijaamaan yhtä hyväuskoista hölmöä.

Apila avasi silmänsä ensi kertaa. Aurinko kurkisti harmaan pilvipeiton välistä hetken aikaa valaisten metsänreunassa paikkaa, jossa se oli kasvanut.  Se, tai no hän, pelästyi sitä, kuinka kauas tämä näki. Apila otti askeleen taaksepäin, mutta tämä horjahti astuttuaan oksan päälle. Vaikka se tietenkin sattui, apilaa ei oikeastaan haitannut. Se tunsi olevansa kerrankin enemmän kuin pelkkä kasvi metsän reunassa. Se tunsi viimeinkin elävänsä kunnolla. Yllättävän nopeasti hän sai korjattua tasapainonsa ja katsoi sitten pitkähiuksista miestä, joka hymyili leveästi.

“Hmm… Sai… Sai on hyvä nimi” tämä sanoi miettivästi.
“Mitä tarkoitat?” apila kysyi pää kallellaan.
“Uutta nimeäsi. Sinua ei kehtaa päästää ihmisten ilmoille jos nimesi olisi Veriapila” pitkähiuksinen sanoi.

Sai… Sai kuulosti hyvältä. Apila lausui sen pariin kertaan ääneen. Sai oli tarpeeksi lyhyt. Sai oli helppo muistaa ja Saissa oli tietynlainen kiva sointu.
Pitkähiuksinen napsautti sormiaan.
“Kabuto!”

Metsän siimeksestä ilmestyi nopeasti valkeahiuksinen mies, jonka hiukset oli sidottu taakse ponnarille. Tällä oli pyöreät silmälasit ja hänen vaatetuksensa sai näyttämään hänet alempiarvoiselta mitä pitkähiuksinen. Miehellä oli yllään sininen t-paita, jossa oli korkea kaulus ja tämän housut olivat mustat. Miehen lanteilla roikkui raskaan näköinen nahkavyö, jossa oli monia koteloita ja siihen oli sidottu miekka huotrineen.

“Kutsuitte, Orochimaru-herra” Kabuto sanoi kohteliaasti kumartaen.
Kun tämä suoristi taas selkänsä, hänen silmiinsä osui tuo kalpea poika. Kabuto loi Orochimaruun ihmettelevän ja näytti samalla kysyvän katsellaan “mitä sinä olet taas mennyt tekemään?”

“Hanki tälle komistukselle vaatteita jostakin” Orochimaru sanoi virnistäen.

Kabuto kumarsi jälleen ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Sai vain katseli sivusta, mutta ei kauaa. Hän sulki silmänsä ja nautti tuulen kosketuksesta hänen poskillaan. Hän veti henkeä syvään kerta toisensa jälkeen ja jokainen tuntui sekä tuoksui edellistä paremmalta. Viimeinkin, hän eli unelmaansa.

“Tässä.”
Kabuton ääni herätti Sain horroksen tapaisesta tilasta. Tämän käsivarsilla oli viikattu musta huppari, aluskalsarit ja farkut. Niiden päällä lepäsi harmaat ja kuluneet tennarit. Kabuton katse harhaili jossain taivaassa ja sen linnuissa.

Sai nappasi vaatteet ja yritti sanoa ‘kiitos’, mutta sana takertui hänen kurkkuunsa. Hän sai aikaan vain pihisevää ääntä, joka ei muistuttanut oikeastaan mitään. Sai tyytyi kumartamaan pienesti ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa.

Orochimaru hymyili huvittuneena kun Sai yritti repiä kalsareita ylleen  kengät jalassa.
“Orochimaru-herra, sinähän lupasit” Kabuto sanoi mahdollisimman kohteliaasti.
“En minä voinut antaa tuon sinnikkään kaverin kuolla pois pirstotun unelman kanssa” tämä hymähti.
Kabuto veti otsahiuksiaan päälaelleen ja raapi päätään.

“Älä juksaa. En ole niin tyhmä miltä näytän” Kabuto sanoi huokaisten.
Orochimaru vähätteli tätä aina, mutta Kabuto ei voinut asialle mitään, jos halusi pitää henkensä.
Orochimaru hymyili niin kuin olisi alkanut kohta nauraa.

Se että Sailla oli vaikeuksia vetää huppari yllensä, ei ollut ainoa asia mille tuo kalpea mies olisi nauranut. Hän halusi nauraa jo nyt tulevalle.

Sailla meni muutama minuutti siihen että löysi hupparista päälle tarkoitetun reiän, mutta lopulta hän oli täysissä pukeissa. Kengät olivat kokoa liian suuret ja housut hieman liian pitkät, mutta se ei häntä haitannut. Nyt hän vasta tajusi, kuinka jäässä oli äsken oikein ollut. Paksu huppari lämmitti mukavasti ja kenkien ansiosta oksat ja pudonneet neulaset eivät enää pistelleet hänen jalkapohjiaan.
Sai loi kysyvän katseen Orochimaruun.

“Mene vaan jo. Sinulla on aikaa vain päivä, älä tuhlaa sitä tässä seisomalla” Orochimaru sanoi huvittuneena.

Sain silmiin syttyi innostuksen tuike ja tämän huulille levisi leveä hymy.
“Kulje suoraan tuohon suuntaan niin pääset kaupungille” Kabuto sanoi huokaisten, osoittaen oikealle vasemmalla kädellään.

Sai pinkaisi juoksuun Kabuton osoittamaan suuntaan, eikä vilkaissut taakseen. Eikä liiemmin eteensäkään, sillä hän kompastui ensimmäiseen juureen mikä hänen eteensä osui. Vaikka hän lensi rähmälleen maahan, ei se jaksanut häntä haitata vaan hän lähti juoksemaan yhä lujempaa eteenpäin.

“Orochimaru-herra, te olette ilkeä” Kabuto sanoi.
“Tiedän, Kabuto, tiedän” Orochimaru naurahti ja lähti kävelemään takaisin samaan suuntaan mistä oli tullutkin.
Kabuto huokaisi. Mokomakin ilkeä lurjus.  

Kaupunki oli pienempi paikka mitä Sai oli luullut. Liikenne ei ollut kovinkaan vilkasta, joka puolella ei ollut taivasta kurkottelevia kerrostaloja, eikä ihmisiä ollut paljon kävelyteilläkään. Tietä kuitenkin reunustivat erilaiset kaupparakennukset, sekä kaiken maailman pankit ja vakuutusyhtiöiden konttorit. Kalpea poika ei osannut lukea alkuunkaan, mutta kun hän näki erään kahvilan näyteikkunassa Coka-Cola-mainoksen, hän tunnisti sen heti juomaksi. Sai oli aina halunnut maistaa sitä, joten hän käveli ovesta sisään. Kahvila oli sisustettu kotoisaksi ja siellä tuoksui pulla sekä kahvi. Seiniä koristivat erilaiset kukkataulut.

Jokaisella pöydällä oli yksi kukka-asetelma, valkoinen pöytäliina sekä sen päällä pienempi, musta pöytäliina, johon oli kuvioitu sinisiä pilviä. Seinät olivat puoleen väliin asti sinisiä, jonka jälkeen ne muuttuivat valkoisiksi.

Sai jäi katsomaan erästä taulua, johon oli ikuistettu kukka-asetelma punaisine ruusuineen ja valkoisine liljoineen. Hän pyyhkäisi sitä etu- ja keskisormellaan. Hän piti siitä. Erityisesti eräästä punaisesta ruususta, jonka yksi terälehti oli juuri putoamaisillaan.
Muut kahvilan asiakkaat katsoivat vaaleaihoista poikaa oudoksuen.
“Hieno, eikö?”

Sai pelästyi ääntä ja hypähti kauemmas. Hänen vieressään seisoi sinihiuksinen nainen, jolla oli paperista tehty kukkanen koristamassa niitä. Naisella oli myös kauniit, syvänsiniset silmät. Hänellä oli yllään musta mekko, johon oli kuvioitu valkoreunaisia sinisiä pilviä. Hänellä oli myös vasemman rinnan päällä kyltti jossa oli hänen kuvansa sekä tekstiä.
“O… On” Sai vastasi arasti.

Nainen hymyili lempeästi pojan ujoudelle.
“No, mutta otatko jotakin?” nainen kysyi kohteliaasti ja siirtyi pikkuhiljaa valkoisen myyntitiskin taakse.

“Mm… Coka-Cola!” Sai huudahti innosta.
Nainen näppäili kassakonetta ja se alkoi syöstä ulos kuittia.
“Entä jotain muuta?”
“Ei” Sai vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi.

Nainen nappasi pienestä jääkaapista lasisen kokispullon ja avasi sen pienellä ranneliikkeellä punaisella korkinavaajalla.
“Se tekee sitten euron ja viisikymmentä senttiä” nainen sanoi luettuaan kassakoneen näytön lukeman, vaikka muistikin hinnan ulkoa.

Sai nappasi pullon käteensä ja oli jo vähällä juoda siitä kun nainen keskeytti tämän.
“Niin, aijotko maksaa?” nainen kysyi kohteliaasti.
“Täh?” oli ainoa sana minkä Sai sai suustaan ulos.
“Meillä käy myös pankkikortti” nainen sanoi yhä hymyillen.
Mutta hymyn läpi paistoi hämmennys.

“Selitä tarkemmin paperipää” Sai sanoi tietämättä mitä seurauksia sillä olisi. Se vain tuntui sopivalta sanoa siinä tilanteessa.
Pari vanhaa naista alkoi heti supista jotakin nykynuorison huonosta käytöksestä ja laiskuudesta. Sai katsahti muita kahvilan asiakkaita ja tunsi olonsa heti epämukavaksi. Kaikki mulkoilivat häntä pahasti ja pudistelivat päitään.

“Jos et aio maksaa tuota, minun on pyydettävä sinua palauttamaan se” nainen sanoi yhä rauhallisena, mutta tämän hymy oli hyytynyt.
Sai läimäisi otsaansa. Tietenkin hän tiesi tästä maksamisesta. Miksei hän ollut muistanut pyytää rahaa?  Hän tunsi itsensä täydelliseksi törpöksi naisen katsoessa tätä pahasti myyntitiskin takaa. Sai yritti pyytää anteeksi tekoaan, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan.

“No eipä tullut pyydettyä rahaa” Sai sai lopulta sanottua.
Se aiheutti vielä suuremman hälinän kahvilassa.

“Annatko sen pullon sitten takaisin?” nainen kysyi jo hiukan tiukempaan äänensävyyn.
Sai katsoi hetken naista ja sen jälkeen pulloa. Hän todellakin halusi sen. Sai rutisti pulloa tiukemmin kädessään ja pinkaisi ovesta ulos. Pieni kellon kilahdus viestitti siitä että ovi oli avattu.

“Hei, pysähdy!” nainen huudahti ja kahvilan asiakkaat nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin.
Sai juoksi minkä jaloistaan pääsi ja vilkaisi välillä taakseen. Nainen jäi hetki hetkeltä kauemmas tämän taakse korkokenkien takia.

Kun korkojen kopina oli kaikonnut kokonaan, Sai katsoi vielä taakseen. Naista ei näkynyt enää missään, joten hän saattoi hengähtää. Poika lysähti kirjakaupan rappusille ja huohotti. Autojen pakokaasut kutittivat pojan kurkkua sietämättömästi, mitä seurasi hallitsematon yskäkohtaus.
Pojan keuhkoihin sattui, mutta yskä vain jatkui. Kukaan ohikulkijoista ei edes vilkaissut häneen. Kulkivat vain ohi välittäen ainoastaan omista asioistaan.

Yskän laannuttua Sain silmät olivat punertavat ja pari kyyneltä valui tämän poskilla. Hän hieraisi kirveleviä silmiään ja tarttui sitten lasipulloon jonka oli laskenut viereensä kylmälle kivirappuselle.
Hän sekoitti sitä hetken ja otti sitten kunnon kulauksen kokista. Maku ja hiilihapot yllättivät Sain täysin ja tämä oli vetää juoman keuhkoihinsa. Mutta hetken kamppailun jälkeen hän sai nieltyä kivuliaasti. Poika irvisti ja värähti.

Hän päätti jättää juomansa siihen kirjakaupan portaalle ja jatkaa matkaansa. Hän kulki ilman päämäärää varmaan tunnin verran. Tuuli alkoi ulvoa rakennusten välissä, ilmoittaen sateen saapuvan pian tähän betoniviidakkoon. Huppari ei tuntunut lämmittävän enää ollenkaan ja Sai veti kätensä täysin hihojen sisään.

“PERKELE!” kuului kova huuto jostain oikealta.
Sai katsahti äänen suuntaan ja näki vihaisen miehen suuntaavan tätä kohti. Miehen silmät olivat viininpunaiset ja hiukset hopeanharmaat. Miehen saattoi kuulla kihisevän kiukusta.
“Sinä vittupää siis veit vaatteeni!” mies huusi kun oli päässyt Sain luo.
Mies oli Saita ehkä kymmenen kaksikymmentä senttiä pidempi.
“En, Kabuto ne vei” Sai sanoi hämmentyneenä.
“Aivan sama. Sinulla ne on kuitenkin päällä” mies sihahti.
Sai oli hiljaa.
Mies tarttui Saita paidan helmasta ja alkoi repiä paitaa tämän yltä.
“IRTI!” Sai huudahti ja kiemurteli kuin mato, jota yritettiin laittaa ongenkoukkuun.
“Anna nyt helvetti vaatteeni takasin senkin varas!” mies rääkäisi.

Ohikulkijat mulkoilivat kadulla tappelevia pahasti. Sai yritti potkia miestä, mutta se ei tuntunut auttavan. Kun huppari oli melkein pois Sain päältä, kalpea poika puraisi miestä oikeaan käteen.
Mies irrotti heti ja kirosi minkä ehti.
Sai veti hupparin takaisin kunnolla päällensä ja lähti juoksemaan.

Sai lähti ylittämään autotietä kohdasta, jossa ei ollut suojatietä. Liikenne oli alkanut jo lisääntyä. Harmaahiuksinen mies jäi seisomaan kävelytien reunalle kiroamaan.
Jarrut inisivät kun Sai osui jonkin auton tielle. Eräs autoilija painoi torvea pitkän aikaa. Sai hypähti kauemmas, toisen auton eteen. Tämä auto ehti jo osua Sain kylkeen. Poika parahti kovaan ääneen ja vajosi polvilleen, mutta silti sai auton ajajalta haukut. Sai vain mulkoili mustahiuksista ja punasilmäistä kuljettajaa ja siirtyi kylkeään hieroen pois autotieltä.
Sai vilkaisi taakseen. Harmaahiuksista ei enää näkynyt missään.

Poika läsähti penkille joka oli ostoskeskuksen liukuovien vieressä.

Sai käpertyi mahdollisimman pieneksi kippuraksi. Vaikka kipu hänen kyljessään pisti häntä kuin suuri ampiainen, hän halusi pysyä lämpimänä. Saita ihmetytti se, että ihmiset eivät olleet ollenkaan niin iloisia mitä mietti. Ehkä ne, jotka olivat käyneet sillä niityllä piknikillä, asuivat jossain muualla. Ehkä hän olikin kaupungissa, jossa ihmisiä kiinnostaa vain oma hyvinvointi.

Hän katseli ihmisten menoa hetken ja kiinnostui liukuovista suunnattomasti. Ne avautuivat ilman, että ihminen edes koski niihin. Se sai hänet avautumaan kippurasta ja istumaan normaalisti.

Pian kun itkevä lapsi äiteineen oli tullut ulos ostoskeskuksesta Sai pomppasi seisomaan ja lähti lampsimaan kohti liukuovia. Heti kun hän oli sisällä, hänen huulilleen nousi uudestaan leveä hymy. Hän kääntyi ympäri ja lähti ulos viereisistä ovista.

Poika ravasi hyvän tovin ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, ihmetellen miten kyseiset ovet toimivat.
Hänen mietteensä kuitenkin katkaisi nauru, johon ostoskeskuksessa istuvat nuoret repesivät. Sai katsoi hölmistyneenä tuota porukkaa.

“Mitä?” tämä kysyi ääneen.
“Taidat olla pahemman kerran eksyksissä” nauroi joukon pipopäinen tyttö, jolla oli pitkät ja vaaleanpunaiset hiukset.
“En” Sai sanoi hymyillen.
Se sai nelikon nauramaan kahta kauheammin. Sai puri huultaan.
“Ei ole eksyksissä ja ramppaa silti edes takaisin liukuovista” vihreähuulinen poika sanoi kiusoittelevasti.
“Eikö sitten saisi, Homehuuli?” Sai kysyi.
“HOMEHUULI?” vihreähuulinen poika rääkäisi.
“Rauhoitu Sakon” valkohiuksinen poika, jolla oli myrkynvihreät silmät rauhoitteli.
“Kimimaro hiljaa! Se oli loukkaus” Sakon sanoi ja nousi ylös metalliselta tuolilta.
Tämä virnisti Saille ja lähti tätä kohti. Sai ei liikkunut mihinkään, vaan jäi katsomaan Sakonia silmiin.
“Oijoijoi!” tyttö ja lihava poika sanoivat melkein yhtä aikaa.

Sakon nappasi Sain hartioista kiinni ja työnsi tämän voimakkaasti ulos. Sai ei sanonut mitään, vaan ihmetteli tulevaa. Sakon tarttui pojan paidan kauluksesta ja nosti vasemman kätensä etusormen tämän naaman eteen.

“Mulle ei kannata aukoa päätään” tämä sanoi virnistäen.
“Häh? En aukonutkaan. Sanoin vaan että huulesi näyttävät homehtuneilta” Sai vastasi hymyillen hieman.
“Nyt kyllä senkin haamu!” Sakon sihahti ja antoi nyrkin laulaa.

Sakon löi Saita vasemmalle poskelle ja päästi irti tämän kauluksesta.
Sai lensi rähmälleen kivikadulle. Hän tunsi kuinka hänen nenästään alkoi valua jotakin. Hän pyyhkäisi etusormellaan nenäänsä ja sai sormelleen verta. Sai katsoi sormeaan hetken. Jomottava kipu poskessa ja pieni, kiusallinen kipu kyljessä olivat sietämättömiä. Sai tärisi. Hän ei edes ollut osannut kuvitella näin käyvän. Eikä hän edes ymmärtänyt miksi näin kävi. Ehkä… Ehkä ihmiset ovat niin herkkähipiäisiä, että mitään ei edes saisi sanoa. Mutta se oli vain ehkä. Sai ei kyennyt täysin ymmärtämään.

Sai nostettiin hartioista polvi-istuntaan ja tämän hiuksista vedettiin, jotta pää ei roikkuisi kuin elottomalla nukella. Sai katsoi nyt kahta, täysin saman näköistä poikaa. Toinen puhalsi tupakkansa sauhut Sain naamalle ja toinen nauroi ivallisesti.
“Näin siinä käy” toinen sanoi.

Sai heitettiin voimalla takaisin makaamaan kivikadulle. Vaikka hän sai otettua käsillä hiukan vastaan, löi hän päänsä kivetykseen. Hän tärisi yhä enemmän juuri ulos pyrkivien kyyneleiden takia.
Hän yritti nousta, mutta potku siihen kylkeen mihin auto oli aikaisemmin osunut teki sen mahdottomaksi.

Sai katsoi ilmeettömästi eteenpäin. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Missään ei ollut enää ketään.
Poika vain makasi siinä, itkien. Ei hän ollut todellakaan kuvitellut tässä käyvän näin. Ei hän halunnut viettää viimeistä päiväänsä elossa tällä tavoin. Ihminen on selvästikin julma olento.
Kylkeen sattui. Poskeen sattui. Nenästä vuosi verta. Hän vain makasi paikoillaan, näyttäen ihan raadolta.

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi nousta ylös ja alkoi raahautua kohti penkkiä jolla oli aikaisemmin istunut. Sai ei kuitenkaan vaivautunut nousemaan penkille asti istumaan, vaan jäi istumaan maahan nojaten penkin käsinojaan. Hän katsoi ylös harmaalle taivaalle. Sitä reunustivat neliönmuotoiset kauppojen katot ja niiden seinät mainoksineen. Sai näki selvästi kuinka pilvet lipuivat eteenpäin.
Hänen mielessään kävi ajatus että hän haluaisi olla pilvi. Pilvi olisi vapaa, sen ei tarvitsisi miettiä mitään, eikä oikeastaan kuolla koskaan.

Sain mustaan huppariin oli tarttunut hiekkaa ja sai näyttää sen rusehtavan harmaalta.

Liukuovi aukesi ja ulos astui blondihiuksinen poika, jolla oli kolmet viirut molemmilla poskillaan. Tämä veti takkinsa hupun päähänsä tihkusateen takia. Hän huokaisi. Syksy on masentavaa aikaa.
Blondi näki oikealla puolellaan maassa istuvan mustahiuksisen pojan. Blondi kallisti päätään.

“Mitä sinä siinä istut?” hän kysyi pirteästi.
“Mmmh…” Sai mumisi.
Saita ei huvittanut sanoa enää mitään. Hän vain halusi odottaa sitä hetkeä kun hän pääsisi pois.
Blondi polvistui tämän viereen ja katsoi kalpeaa poikaa.

“Olet ollut tappelussa vai?” tämä kysyi.
Sai käänsi katseensa poispäin blondista ja riiputti päätään kuin selkäranka olisi katkennut jostain tämän kaulan alueelta.
Blondi tuhahti, mutta ei missään nimessä halunnut antaa periksi.
“Olen Naruto. Entä sä?”
“…. Sai” Sai vastasi melkein kuiskaten.
“Sai. Hym, ootko sä uusi täällä? En ole meinaan nähnyt sua ennen” Naruto sanoi.
Blondille se oli jo suuri askel eteenpäin, että tämä sai tietää kalpean pojan nimen.
“Joo… En ole täällä aikaisemmin käynyt” Sai vastasi niin masentuneen kuuloisesti kuin vain voi.
Narutoa alkoi heti innostua kun sai vain enemmän ja enemmän irti tästä masentuneesta penkkiin nojaajasta.

“Missä sä asut?” blondi kysyi innostuksen leiskuessa tämän sinisissä silmissä.
Sai nosti päänsä ylös ja katsoi Narutoa silmiin hämmentyneenä.
“En oikeastaan missään enää…” Sai sanoi allapäin.

Sai oli pari vuotta vanhemman näköinen kuin Naruto. Sain epänormaalin tummat silmät tuijottivat ilmeettömästi eteenpäin.

Ensimmäiset sadepisarat koskettivat Sain kasvoja. Taivas oli taas aloittelemassa itkemistään. Vaikkei sillä ollut mitään syytä itkeä. Taivas vain oli, eikä sitä voinut satuttaa. Taivas vain oli paikkana missä linnut saattoivat lentää, pilvet lipua loputtomasti ja tuuli juosta.

Naruto katsahti ylöspäin. Kylmä sadepisara osui hänen nenänsä päähän ja sai pojan värähtämään.
“Mennään, ennen kuin kastutaan kokonaan” tämä sanoi ja tarrasi kiinni Sain käteen.
Sai pelästyi hieman ja vetäisi kätensä Naruton otteesta painaen sen rintaansa vasten.
Naruto tuhahti, nappasi Sain molemmista käsistä kiinni ja kiskoi tämän ylös hieman väkivaltaisen näköisesti. Naruto veti varmuuden vuoksi Sain toisen käden olkansa yli, koska Sai näytti siltä että olisi pian kaatunut.

Sain kylkeä kirpaisi kerran kipeästi. Pieni jännitys alkoi räpiköidä tämän sisällä, mutta silti tämä sai nostettua huulilleen pienen hymyn.
“Naruto…” tämä kuiskasi, mutta sen jälkeen sanat takertuivat taas hänen kurkkuunsa ja jäivät sinne.

Lukko loksahti auki kerrostaloasunnossa ja se jäi kaikumaan kumeana rappukäytävään hetkeksi. Ovi avautui narahtaen ja blondi astui sisään kannoillaan tuo kuoleman kalpea poika. Eteinen oli ahdas ja sotkuinen, mutta sen päässä näkyvä olohuone oli valtava. Tai no oikeastaan vain suuri normaaliin kerrostaloasunnon olohuoneeseen verrattuna.

“Anteeksi että täällä on näin sotkuista. Vanhemmat on ollu koko viikon poissa, eikä mua ole innostanut siivota” Naruto sanoi anteeksipyytävästi ja hymyillen.

Sai mutisi vastaukseksi siansaksaa. Hän oli kiitollinen siitä, ettei lojunut enää kylmällä kivikadulla, nojaten vielä kylmempään penkin käsinojaan kylmänä päivänä. Poika ei saanut sanotuksi mitään tuolle viiruposkiselle pojalle kun yritti sanoa kiitos.

Olohuoneessa oli kookas televisio, joka oli asetettu matalalle pöydälle. Sen edessä oli toinen, hieman isompi ja raskaamman oloinen, tumma puupöytä, jolle oli pinottu erilaisia pitsapaketteja, hampurilaiskääreitä, karkkipusseja ja juomapulloja sekä astioita. Myös sohva ja kaksi nojatuolia olivat yhtä istumapaikkaa lukuun ottamatta täysin sipsien ja popcornien peitossa. Lattialla lojui pari dippipurkkia sekä sukkia.

Naruto raivasi sohvan tyhjäksi kaikesta romusta, paiskaten ne lattialle ja tunkien ne sohvan alle.
“Istu” tämä käskytti kuin koiraa.
Sai katsoi parhaakseen totella, ettei joutuisi vaikeuksiin. Musta nahkasohva oli vanha ja käytössä kulunut, mutta erittäin mukava ja pehmeä.

Naruto ampaisi keittiöön, johon näki olohuoneesta kaappien ja työtason välistä, sekä oviaukosta. Naruto kirosi sitä, ettei talossa ollut enää yhtään puhdasta mukia.
Sai katsoi hymyillen Naruton sähläämistä hetken. Hänen huomionsa kiinnittyi pian sohvan vieressä lojuvaan tussiin ja paperikasaan.
Sai oli nähnyt monien piirtäjien ja maalareiden käyneen ikuistamassa auringonlaskua. Hetkeäkään epäröimättä Sai tarttui tussiin ja alkoi piirtää. Viivaa toisensa jälkeen.

“Viimeinkin!” Naruto huudahti kun löysi keittiöstä puhtaan mukin.
“SAI! Otatko kaakaota?” hän huikkasi olohuoneeseen olkansa yli.
“Mm, joo” Sai vastasi keskittyen ainoastaan paperiin ja siihen ilmestyvään kuvaan.
Tussi matkasi paperilla pitäen suhisevaa ääntä ja jättäen jälkeensä vaihtelevan paksuista viivaa.

Naruto nappasi jääkaapista viimeisen maitotölkin ja kaatoi siitä kaiken mukiin. Naruto oli innoissaan. Hän odotti sormet syyhyten sitä, että saisi esitellä Sain Sasukelle ja Sakuralle. Blondi laittoi mukin mikroon ja sääti ajan kahteen minuuttiin.
Pojan sinisistä silmistä näki selvästi kuinka innoissaan hän oli. Tämä ilmeili itsekseen ja potki alimmaisia laatikoita. Siitä tulisi kivaa.

Mikron kilahdus sai Sain hätkähtämään. Hän otti aikaansaannoksensa käteensä ja katsoi sitä. Hän pyöritteli sitä ja tarkisteli jokaisesta mahdollisesta kulmasta. Hän oli piirtänyt kuvan sudenkorennosta joka otti aurinkoa heinän korrella. Sai nappasi tussin uudemman kerran käteensä ja väritti hieman sudenkorennon silmiä.
Viimein kun silmät olivat Sain mielestä hyvät, hän oli tyytyväinen lopputulokseen. Kuva oli juuri sellainen minkä hän oli ensin päässään kuvitellut.

Naruto hyppäsi sohvalle istumaan, melkein kaataen kaakaon päällensä. Hän kurkisti varovasti paperiin jota Sai piteli kädessään. Blondi ei kuitenkaan nähnyt sitä kunnolla ja siksi nappasikin sen itselleen, antaen kaakaomukin Saille.
Naruto katsoi vuoron perään hämmentynyttä Saita ja paperia jolle oli ilmestynyt sudenkorento.
“Täähän on hiton hieno!” Naruto huudahti.
Sai tunsi olonsa vaivaantuneeksi, mutta oli samalla iloinen Naruton sanomasta. Kalpea poika hymyili ujosti.

“Saanko mä pitää tän?” Naruto kysyi innoissaan.
“Siitä vaan…” Sai kuiskasi.
“Odotas kun Sasuke ja Sakura näkevät tämän!” Naruto hihkui.
Blondi oikein säteili intoa sekä energisyyttä.
“Keitä… Ne ovat?” Sai kysyi varovasti.
Naruto virnisti.
Sai nosti kaakaomukin huulilleen. Suklaan hyvä tuoksu tunkeutui välittömästi tämän nenään. Sai veti syvään henkeä ja nautti siitä. Se oli yksi parhaimmista hajuista mitä hän tämän päivän aikana oli haistanut. Toinen oli sen kahvilan tuoksu ja kolmas varmaankin sen kylmän kivikadun tuoksu.
Sai joi varovasti kulauksen kaakaota. Hän poltti kielensä kärjen, mutta muuten, se oli aivan taivaallista.

“Kaksi tyyppiä jotka sinun täytyy ehdottomasti tavata huomenna!” Naruto intoili ja keskeytti Sain ajatukset.

Sain silmät laajenivat äärimmilleen. Huomenna? Huomenna hän ei olisi enää elossa. Muuten ehdotus kuulosti vallan houkuttelevalta.
“Naruto… Minä… Se ei sovi” Sai sanoi painaen katseensa maahan.
Blondi laski piirroksen polvilleen ja katsoi Saita suu auki. Naruton päässä alkoi pyöriä ajatukset, siitä että Saita ujostutti, tai hän ei vain ollut innokas tapaamaan uusia ihmisiä. Saattoi myöskin olla, ettei Sai halunnut tavata Naruton ystäviä. Ja se ihmetytti blondia suuresti.
Vaikka Sasuke osasi olla joskus ärsyttävä, hän oli tapaamisen arvoinen kaveri.

Tässä vaiheessa vasta Naruto huomasi Sain muistuttavan Sasukea jonkin verran. Kaiketi sen tekivät ne tummaakin tummemmat silmät, joista iiristä ja pupillia ei voinut erottaa toisistaan.

“Miksei sovi?” Naruto kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Into oli tämän silmistä kadonnut kokonaan.
Sai ei osannut ilmaista asiaa sanoin. Olisi ollut liian julmaa vain täräyttää Narutolle päin naamaa että hän kuolisi tänään yhdeksältä illalla.

Naruto näki selvästi, että Sai mietti paljon asioita sillä hetkellä.

“Se vaan… En tiedä” Sai sanoi niin hiljaa, että ääntä olisi ollut mahdoton kuulla jos jossain olisi kuulunut pientäkin ääntä.
Toki huoneessa kaikui kellon mekaaninen tikitys, mutta se ei vielä estänyt Narutoa kuulemasta Sain sanoja.
Naruto puuskahti. Sai ei siis halunnut tavata heitä. Tosin, saattoihan se olla liian aikaista…

Sai katsoi kelloa. Punaisella viisarilla tuntui selvästi olevan kiire jonnekin. Hetken aikaa hän yritti ymmärtää miten kellosta pitäisi aikaa katsoa, mutta turhautui, kun ei saanut pienintäkään tolkkua siitä.
“Sano kellon aika” Sai sanoi töksäyttäen.
Naruto katsahti nopeasti Saita, joka tuijotti kelloa.
“Puoli yhdeksän, kuinka niin?”
Sai pelästyi toden teolla. Millä aika oli kulunut niin nopeasti? Hän halusi vielä jutella Naruton kanssa. Ainoan ihmisen, joka ei ollut sanonut ainuttakaan pahaa sanaa.

Sai nousi nopeasti ylös ja juoksi ovelle.
“Sai?! Mihin sä menet?” Naruto huudahti.
“Etsimään Orochimarun!” Sai huikkasi takaisin olkansa yli.

Kalpea poika halusi lisäaikaa. Edes tunnin. Askeleet kopisivat rappukäytävässä kovaäänisesti. Poika kompuroi vähän väliä ja oli lentää kumoon, mutta tämä korjasi tasapainonsa nopeasti.
Naruto oli jäänyt oven suuhun huutamaan jotakin, mitä Sai ei kuullut askeltensa kaiun takia.

Poika astui valaistulle kävelytielle. Sade alkoi takoa välittömästi tämän kehoa ja musta yötaivas näytti uhkaavalta kaiken sen valon yläpuolella. Sai lähti juoksemaan oikealle. Tämä oli jättänyt tennarinsa Naruton asunnon eteiseen. Kylmä ja märkä kävelytie piikitti tämän jalkapohjia ja jokainen kivi jonka päälle hän astui, sattui aina ja vaan enemmän.

Sai tuli sen samaisen kahvilan luo mistä oli limsapullon varastanut. Se oli suljettu.
“Orochimaru!” Sai huusi hieman itkuisella äänellä.
Kadut olivat autioituneet, mutta autojen virta jatkoi yhä matkaansa.
Sai raahautui nojaamaan kahvilan nurkalle. Poika huohotti kovaäänisesti.
“OROCHIMARU!” tämä parkaisi huohotuksensa seasta.

Kahvilan varjossa olevalla seinustalta kuului tuttu ääni.
“Niin?” Se kysyi ovelasti.
Sai erotti tutun, pitkähiuksisen miehen, vaikka tämä seisoi täysin varjossa.
Sai nielaisi.
“Anna minulle tunti lisäaikaa.”

Orochimaru näytteli hämmästynyttä. Mutta pian tämä ei pystynyt pidättelemään hymyään.
“Pyydä kohteliaasti” tämä sanoi hieman sihahtaen.
Sai avasi suunsa mutta ei saanut taaskaan aikaan mitään muuta kuin surkean inahduksen. Sanat olivat taas jääneet hänen kurkkuunsa, eivätkä suostuneet tulemaan ulos. Hetken yritettyään pojan järkyttynyt ilme vain paheni.

Sai luovutti ja tämä läsähti nojaamaan kahvilan tiiliseinään ja katsoi ilmeettömänä autojen ohi huristelua.
Orochimaru nauroi käheästi ja vahingoniloisesti.
“Voi sinua” hän sanoi ja katosi.

Sai valahti istumaan märälle ruohikolle, eikä välittänyt sateesta enää lainkaan. Hän ei halunnut enää välittää mistään. Poika repi varpaillaan ruohoa irti maasta. Sydän jonka hän oli saanut oli pirstottu. Tämän unelma olikin ollut jotakin muuta kuin unelmaa. Paitsi Naruto oli ollut se ihminen joka oli sellainen millaiseksi Sai oli kaikki ihmiset kuvitellut.
Sai tärisi hallitsemattomasti ja itki.

“SAI!” Naruto huusi niin kovaa kuin tämän kurkusta lähti ääntä.
Blondi ei tiennyt ketään Orochimarua ja siksi tämä oli lähtenyt Sain perään selvittääkseen kuka se oli. Ja myöskin siksi, että kalpea poika vilustuisi sata varmasti jos juoksisi ulkona kauankin paljain jaloin ja ilman sadetakkia.
Naruto huokaisi. Sai oli omituinen.

Hetken aikaa etsittyään Naruto päätti palata kotiinsa. Sitä vauhtia nimittäin hän itsekin olisi voinut sairastua.

Naruto ravisteli sadetakkiaan noustessaan rappusia ylös. Blondi heitti takin olalleen ja nosti katseensa kotiovelleen. Hän yllättyi kun tuttu, kalpea poika nojasi oveen.
“Löytyikö Orochimaru?” oli ainoa asia minkä Naruto sai sillä hetkellä suustaan.
Sai nyökkäsi pienesti ja huokaisi. Blondi päätti olla kyselemättä enempää, koska Sai näytti erittäin masentuneelta.

Sai heitti märän hupparin pois yltään ja jätti sen lattialle.
“Naruto, sano kellonaika…”
“Kolmea minuuttia vaille yhdeksän” Naruto sanoi hämmentyneenä.
Sai painoi katseensa lattiaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Erittäin väsyneeksi.

Naruto talutti Sain oman huoneensa ovelle ja sanoi tämän voivan nukkua siellä. Sai huokaisi syvään, kääntyi ympäri ja halasi Narutoa tiukasti. Naruto säpsähti ja tämän kasvot kalpenivat pelästyksestä.
Sai rutisti Narutoa puolisen minuuttia ja päästi sitten irti. Tämä hymyili surullisesti ja paiskasi sen jälkeen oven kiinni perässään.

Naruto jäi tuijottamaan suljettua ovea silmät suurina. Mistä oikein oli kysymys?
Blondi kuitenkin päätti vain kohauttaa hartioitaan ja antaa asian olla. Sai olisi varmasti selvittänyt päänsä huomiseen mennessä ja olisi varmasti pirteämpikin.

Hetki sen jälkeen Naruton huoneesta kuului tömähdys. Naruto pelästyi ja nousi nopeasti, mutta kompuroiden ylös. Tämä harppoi huoneensa ovelle ja koputti siihen.
“Sai? Onko kaikki kunnossa?” Naruto kysyi.

Ei vastausta.

Naruto avasi oven varovasti, mutta toivoi sen jälkeen ettei olisi tehnyt sitä

Sai makasi elottomana Naruton huoneen parkettilattialla. Tämän kasvoilla oli pieni hymy ja yksi kyynel vieri yhä hänen poskellaan. Pojan vieressä lattialla lojui paperi johon oli kirjoitettu mustin, hyvin epämääräisen näköisin kirjaimin ‘kiitos’.
Naruto kaatui taakse päin takamukselleen. Tämä peruutti hetken matkaa käsiensä voimalla, mutta nousi ylös ja lähti juoksemaan puhelimen luo.

Tuuli tunkeutui sisään huonosti lukitusta ikkunasta. Kovalla ryminällä ikkunat lensivät auki ja hetken kuului lasin helinää. Tuuli pyöri hetken ympäri huonetta, mutta nappasi sitten mukaansa kuolleen pojan kalpeasta kädestä kuihtuneen veriapilan ja poistui mustaan syysyöhön.

Jostain, hyvin kaukaa, kuului naurua.