Minä tuijotin liikkumattomana kylpyhuoneen kattoa. Tarkemmin sanottuna siihen kiinnitettyä lamppua, yksinkertaista, pyöreää lamppua. Sitä helvetin tavanomaista lamppua.

Siinä oli valkoiset muovireunat ja aavistuksen pyöreä lasikupu, jonka hennosti samennettua pintaa halkoi rujo särö, joka oli saanut alkunsa parranajokoneesta, jonka olin raivon yllyttämällä voimalla heittänyt suoraan valaisimeen.
Kone hajosi, lamppu ei.

Se raivo oli ollut sitä yllättävää sorttia, ensin omituista, piinaavaa hiljaisuutta ja liioitellun rauhallisia liikkeitä, jonka aikana ajatukset kiertävät rallia vasemmassa aivolohkossa ja yrittävät parhaansa mukaan tiukoilla kurveillaan saada omistajansa sekoamaan.
Keho toistaa iänikuisia rutiineja, ikään kuin lihakset olisivat liimaantuneet niihin toistuviin liikeratoihin, eivätkä muuhun kykenisikään.

Parranajokoneen surina kuuluu kaukaa ja sen terä liukuu leuansyrjää pitkin, samoja reittejä kuin joka ikinen aamu.
Sitten yhtäkkiä, ilman kohteliaita varoituksia, viha polttaa sietämättömänä silmien takana ja pakottaa käden lihakset repeytymään irti määrätyistä liikkeistään ja paiskaamaan parranajokoneen jonnekin, mihin nyt sattui ensimmäiseksi tähtäämään. Eli puhtoisen viattomaan lamppuun, jota ilmeisesti vihaan alitajunnassakin.

Tuosta jäljen tuomasta persoonallisuudesta huolimatta lamppu oli sellainen, että saatoin kuvitella sen tuhannet, miljoonat samanlaiset kumppanit rullautumassa liukuhihnalla kohti ruskeita pahvilaatikoita ja kauppojen hyllyjä, joista ne asiakkaat, joiden lompakon sisältö ei antanut paljon valinnanvaraa, lykkäisivät ne kassalle.
Tai miksipä ei myös ne asiakkaat, joiden pankkikortit olivat yhteydessä loppumattomaan rahavirtaan.
Enhän minä voinut tietää miten paska maku jollain ihmisellä saattoi olla.

Takerruin katsomaan lasin pinnalla risteilevää säröä ja se toi mieleeni ruskealla iholla kiipeilevän arpien verkoston.  
Se toi mieleeni ne pienet hetket, jotka eli nopeasti läpi ja vasta jälkeenpäin huomasi, miten muistot saivat niistä ohimenevistä sekunneista kiintopisteen.
Ne muistot olivat kai turhia, sellaista merkityksetöntä paskaa, jota ei olisi viikkojen jälkeen pitänyt muistaa, mutta silti ne olivat piirtyneet kirkkain ääriviivoin muiden muistojen sekaan, erottuen, loistaen, muistuttaen.

Ne turhuuttaan huutavat kiistat, jotka alkoivat vaikkapa vessan siivouksesta ja joiden alkuperäinen aihe unohtui minuutin sanasodan kuluttua, mutta pistelevät sanat kimpoilivat silti vieläkin toisistaan. Ja ne raivostuttavat vastalauseet, jotka tahallaan yllättivät kieltä muodostamaan yhä uusia herjauksia, joiden välissä sateli kirosanojen kitkeriä ryöppyjä.
Ja kun riidat oli kaluttu loppuun, kummatkin kääntyivät pois, suupielet nykien ylöspäin. Ja vessa jäi saastaiseksi.

Ehkäpä siksi en kohdistanut katsettani enää yksityiskohtiin, en muovireunuksen ja lasikuvun välissä kulkevaan siistiin liitokseen, josta pölyhiukkaset olivat löytäneet lepopaikan ja tilaisuuden kutoa harmaa, höttöinen mattonsa. Sitä ei kuitenkaan enää ollut, sillä olin häätänyt ne pois halpahallista ostetulla pölyhuiskalla.

Katsoin ainoastaan lasisessa vankilassaan killuvaa hehkulamppua, joka oli valmis valaisemaan ympäristönsä heti siitä pienen, valkoisen neliön napsahduksesta.
Siitä kun se painui alaviistoon, heti kun sormella avusti, eikä aina tarvinnut edes kunnolla painaa, pelkkä kevyt tökkäisy riitti. Valokatkaisin. Sehän se oli.
Tunsin virneen taivuttavan suupieliäni, tämähän oli tavallaan hauskaa. Ihan helvetin hauskaa.

Vesi kihosi silmiini, kun tuijotin silmiä räpäyttämättä lamppua, kunnes se oli enää kattoon takertunut valopallo, jonka kirkas valo poltti itserakkaasti kuvansa silmieni verkkokalvoille.

Lopulta annoin silmäluomieni räpsähtää kiinni ja sekunnin murto-osan päästä valo palasi silmieni eteen, leijumaan pimeän keskelle hopeisina kuvioina, tuoden mieleeni avaruuden linnunratojen hohdon.

Pikkuhiljaa äskeisestä rääkistä kehittynyt polte hellitti otteensa silmistäni, mutta niiden avaaminen tuntui liian rasittavalta, ikään kuin nuo ohuet ihokaistaleet olisivat liimaantuneet kiinni silmämuniin.

Keskityin vain hengitykseeni, tasaisiin, rauhallisiin vetoihin, jotka saivat kevyen ilmavirran imeytymään huulien raosta ja viistämään viileänä kitalakea matkallaan henkitorveen.

Olin asettunut vessanpöntön eteen istumaan, pää pöntön kannen päälle taivutettuna, sellaisessa epämukavassa kaaressa, joka sai niskan kivistämään ilkeästi, mutta toisaalta antoi suoran näkymän kattoon, jota hetki sitten olin niin tiiviisti tutkiskellut.
Olin vetänyt toisen jalkani hieman koukkuun ja jättänyt toisen retkottamaan suoraan eteenpäin, jalkaterä ylös siihen tiettyyn valopalloon osoittaen, jonka tiesin odottavan suljettujen luomieni takana.

Vasen käteni oli valahtanut lattialle, en muistanut tarkalleen mihin, mutta iholla kevyesti lipuva lämmönvire kertoi sen koukistuneen lähelle patteria.

Oikean käden paikan taasen tiesin loistavasti, sen avulla nimittäin poksautin lääkepurkin auki. Poksahtava ääni liittyi hetkeksi patterin sisällä kohisevan kuuman veden kuoroon, mutta hylkäsi sen nopeasti. Metallin heikentämä vesi kuulosti tuon äänen jälkeen jokseenkin yksinäiseltä.

Purkki ei ollut liian iso tai pieni.
Sellainen sopivan kokoinen, sellainen jonka ympärille sormien on helppo kietoutua rennosti ja peukalon asettua korkin reunan alle, valmiina sinkoamaan se auki.
Luultavasti lääketehtaat olivat sen muotoilleet hyvää hyvyyttään, ihan vain varmistaakseen, että itsemurhaa suunnittelevien olisi mukava siihen tarttua ja ajatella; Hei, tämähän on mukavan kokoinen purkki, taidanpa sittenkin toteuttaa sen itsemurhan, jonka jo aioin hylätä. Mutta kun kerran löysin näin sopivan kokoisen purkin, niin taidanpa sittenkin toteuttaa sen!

Minä hykertelin ääneen ajatukselle ja vesi kohisee patterin kätköissä iloisemmin, tyytyväisenä toisesta vessan horrosmaista hiljaisuutta vastaan taistelevasta.

Nostin vasemman käden syliini lattiatason kaukaisuudesta ja kippasin oikealla ojentuneelle kämmenelle pillerin.
Poks vain ja korkin kansi napsahti taas kiinni.
Avaus- ja sulkemisliike oli jo painautunut lihasmuistiin, eikä minun tarvinnut edes ajatella peukalon tärkeää tehtävää, vaan se toimi ihan itsestään. Ikään kuin peukalolla olisi ollut oma tahto ja ajatukset. Ehkäpä jopa pienet aivot aivan peukalonpäässä, kynnen tarjoamassa suojassa.

Leikittelin ajatuksella vielä hetken, virne huulia halliten, mutta siinä vaiheessa kun aloin pohdiskella mihin pienen pieni sydän ja maksa sijoittuisivat (luultavasti peukalon nivelen yläpuolelle) hillitsin villiintyneen mielikuvitukseni laukan pompuiseen raviin.

Helvetti, näistä pillereistä sitten tuli hauska olo.
Yhä silmät ummessa heitin tabletin ilmaan ja koetin pyydystää sen ammolleen avautuneeseen suuhuni. Pikkuinen ei kuitenkaan koskaan saavuttanut kieleni pintaa ja siitä syystä raotin hämmentyneenä silmiäni.

Näkökykyni oli valitettavasti heikentynyt edellisestä käytöstä. Lattian kaakelit sumenivat yhdeksi valkoiseksi massaksi, mutta hetken räpyteltyäni sumua silmistäni, sain sentään niitä erottavat laastiviivat näkyviin, vaikka kaiken ääriviivat sumenivat ja heilahtelivat paikoiltaan.

Samalla äkkäsin myös etsintäni kohteen lojumassa lattialla, ihan seinän vieressä. Liikkuminen tuntui puuduttavalta, raskaalta, mutta ojensin silti käteni pakolaista noukkimaan.
Mutta yllättäen pysäytin käteni ilmaan, kesken liikeradan, kun oivallus sai minut ajattelemaan pidemmälle.
Tämä oli sentään minun viimeinen päiväni, herran jumala. Paskat, minä miltään lattialta söisin!
Ei sillä, ettei lattia olisi ollut puhdas, se oli puunattu niin kirkkaaksi, että ruoan nuoleminen siltä olisi luultavasti hygieenisempää kuin lautasen käyttäminen. Mutta tuntui periaatteiden rikkomiselta, jos olisin viimeisinä tunteinani alentunut popsimaan mitään lattian tasolta.

Silti tarkemmin mietittynä hyvien lääkkeiden hukkaan heittäminen tuntui varsin itserakkaalta, ettei jopa turhamaiselta.
Ja entäpä jos kissa tulisi ja hotkaisisi sen suuhunsa, juuri siihen suuhun, jonka terävistä hampaista hiiret ja kaikki muut jyrsijät näkivät painajaisia? En uskonut, että niin pienen eläimen keho kestäisi edes yhden lääkekapselin vaikutusta. Se varmasti kuolisi. Se olisi sääli.
Paitsi, että minulla ei ollut kissaa.
Nostin viattomana kädessäni kyhjöttävän lääkepurkin kasvojeni eteen, jotta saatoin tarkastella sitä ällistyneen ihailevasti. Helvetin tehokasta tavaraa.

Mutta rottia tässä paskaisessa paikassa saattoi hyvinkin olla. Mitä jos joku rottayhdyskunnan kapisista jäsenistä popsisi pillerin poskiinsa ja kiemurtelisi kuolaten vessan lattialla, ennen kuin kangistuisi kuoleman läpitunkevasta kalmasta? Se vasta sääli olisikin, sillä rotissa oli aina se ilo, että ne saivat yläkerran itseään täynnä olevat ääliöt kirkumaan inhon sekaisesta kauhusta. Mitä nössöjä.

Päädyin siis kompromissiin.
Poimin pillerin sormieni väliin ja irve kasvoillani kurotin kohti lavuaarin reunaa ja sain kuin sainkin laskettua pulman aiheuttajan hanan vasemmalle puolelle ilman, että jouduin nostamaan persettäni viileältä lattialta.

Koko suoritus tuntui omituisen uuvuttavalta, ikään olisin juossut satasen maratonin tiililasti selkään köytettynä. Sellaisesta saattoi olla ylpeä ja olisinkin taputtanut itseäni olalle, elleivät lihakseni olisi tuntuneet kuin tehosekoittimessa käyneeltä puurolta.

Vessassa kajahti taas terävä poksahdus, kun palasin kesken jääneeseen askareeseeni. Kevyt ravistus ja kaksi valkoista, kauniin soikeaksi muotoiltua pilleriä tipahti aavistuksen kuperalle kämmenelle.
Ne olivat niin kevyitä, että silmät kiinni niiden olemassa oloa olisi vaikea havaita. Yhtä kevyitä kuin untuvatyynyn sisältä karkaavat höyhenet.
Ne olivat liioitellun neutraalin värisiä ja kellivät viattomasti kämmenelläni, elämänviivaksi kutsutun juonteen päällä. Aika ironista sinänsä.

Edellisestä kerrasta viisastuneena pidin silmäni auki, vaikka silmäluomet tuntuivatkin raskailta kannatella. Ja vaikka silmäni olivatkin auki, värit tuntuivat sekoittuvan toisiinsa ja näkökyky sumentuvan koko ajan.

Heilautin laiskasti pillerit ilmaan ja kallistin päätäni lisää, vaikka pöntön reuna painautuikin entistä ikävämmin niskaani.
Tällä kertaa pillerit tipahtivat suoraan avonaiseen suuhuni ja vaikka en juonut niiden kera vettä, nieleminen ei tuottanut vaikeuksia. Olinhan saanut jo harjoitusta, montako edes olin ottanut? Viisi? Kymmenen? Viisitoista? Eipä sillä että sillä olisi tässä vaiheessa merkitystä.

Olin pohtimassa seuraavaa annosta, kun kuulin ulko-oven kolahduksen. Se tuntui kuuluvan kaukaa, kumeana ja unenomaisena ja erotin vaivoin tutun kuuloisen ihmisen äänen. Mielenkiintoni kuitenkin herposi nopeasti ja tartuin taas purkkiin haparoivin sormin.

Samassa vessan ovi paiskattiin auki ja kohotin katseeni hitaasti, sillä nopeat liikkeet olivat alkaneet aiheuttaa oksettavaa tunnetta mahanpohjassani.

Siinä hän seisoi, ovensuussa ja hetken me kummatkin tuijotimme toisiamme, liikkumatta, puhumatta. Hänen hiuksensa olivat aavistuksen sekaisin, ikään kuin tuuli olisi niitä tuivertanut ja haistoin aavistuksen raikasta ulkoilmaa, jonka hän oli mukanaan tuonut.
Vaikka näkökenttäni sumeni kiihtyvää tahtia, ei ollut vaikeaa erottaa jähmettyneestä tuohtuvaan, raivoisaan ilmeeseen vaihtuvia kasvoja ja niiden silmien takana piili heräävä pelko.
Minä tunsin jonkin nykivän sekavien ajatuksieni takana, syyllisyyttäkö se oli?

Pysähtynyt hetki vaihtui vauhdilla nopeennettuun ja sekunnissa purkki oli isketty höllästä otteestani. Se kolahteli iloisesti vasten lattiaa ja vieri sitten pyöreässä kaaressa pitkin lattiaa, valuttaen sisältönsä näkyville.
”Helvetti, montako sinä olet vetänyt?!”, hänen raivostunut äänensä tihkui vihaa, mutta minä tiesin, että se oli vain kuori alla piilevälle huolelle, surulle.
En muodostanut sanoja tarpeeksi nopeasti ja kädet tarttuivat paidan rinnuksiini ja ravistivat kevyesti ja velttona riippuva pääni kolahti epämiellyttävästi vasten pönttöä. Arvasin, että tarvittiin paljon pidättelyä, että hän ei olisi käyttänyt enempää voimaa.
”Tarpeeksi monta”, käheät sanani olivat vaimeat ja tavujen lausuminen kankeaa, ikään kuin en olisi puhunut vuosiin.
Hän kirosi raskaasti, matala ääni tukahtuneena ja rintakehä kiivaasti kohoillen. En erottanut enää kunnolla, mitä kirosanoja hän tarkalleen käytti.

Hän nousi nopeasti ja kolusi lattialle hyljätyn purkin ja tutki sen kylkeä ja hetken ajan kuuluu vain hänen raskaaksi muuttunut hengityksensä. Hengitys oli nopeaa, ei syviä henkäyksiä, vaan kevyitä ja pinnallisia, adrenaliini syöksyn muuttamia.
Jostain kuului ambulanssien sireenien vaimeaa ulvontaa.

Katsoin väsyneesti, raottunein silmin, kun hän paiskasi purkin raivokkaasti vasten seinää ja siirtyi lavuaarin eteen, kiskoen väkivaltaisesti pelikaapin ovet auki.
Ne paiskautuivat vasten seinää ja ilmaa rikkoi ilkeä lasin räsähdys. Muutama sirpale tipahti paikoiltaan, kimmoten lattiaan hennosti helähtäen.

Hän paiskoi kaapin sisuksia ulos ja ennen hiljainen vessa täyttyy poukkoilevien tavaroiden äänistä ja hänen pelokkaista kirouksistaan. Hän kolusi epätoivoisesti hyllyjen viimeisetkin nurkat ja minä päätin keskeyttää, ulostuslääke ei ollut koskaan kuulunut tarvikkeisiini.
”Ei hyödytä”, kähähdin ja kurkkuani halkoi polttava kipu, mitäs nielin tabletit kuivana. Se kipu oli kuitenkin tavallaan kaukaista, en tuntenut enää kovaa lattiaa allani kunnolla ja pyörryttävä olo oli tiukentanut otettaan.

”Helvetti!”, hän kirosi ja syöksyi takaisin luokseni, kummatkin vahvat kädet olkapäihini tarttuen.
”Sinnittele, sinun on pakko sinnitellä, pakko!”, raivokas ääni särähti ja sen voimakkuus hiipui loppua kohti, luhistuen. Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani ja erotin nyt hätäännyksen ja paniikin niiltä tarkemmin, tuskallisen selvästi. Syyllisyys huusi jossain alitajunnan takana.
Ambulanssin ääni oli voimistunut, se läheni jatkuvasti, ei kaikonnut niin kuin oletin. Missä välissä hän ehti soittaa apua?

Silmäluomet tuntuivat yhä painavammilta, painuen alas kuin raskaat verhot. Sellaiset verhot kuin näytelmissä, punaiset ja samettiset, jotka peittivät lavasteet viimeisten kohtausten päätyttyä.
Hän kuitenkin huusi hätääntyneenä nimeäni, aneli ja minä pakotin silmäni auki. Hänen kasvonsa olivat vain sumea läntti keskellä valkoista mitäänsanomatonta massaa. Pinnistelin ja ne vahvat, selkeät kasvon piirteet täynnä tunnetta tulivat taas näkyviini, erottuen taustan yhteen sulautuneesta väripyörteestä..
”Et helvetissä luovuta, tajuatko?!”, hän käski, rukoili ja hänen sormensa pusertuivat tiukasti minuun kiinni ja tunsin etäistä kivun häivää.

Ambulanssin äänet kovenivat korkeimmilleen ja napsahtivat sitten pois kerrostalon asukkaita häiritsemästä.

Hän kutsui minua taas ja minä katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin sen epätoivoisen, polttavan katseen.
Herätin taas mieleeni muistot siitä, miten lihaksia hallittiin ja komensin käteni liikkeelle. Se oli vaikeaa, kuin olisin liikuttanut lihaksiani syvällä vedessä, mutta hitaasti ponnistellen kurotin koskettamaan hänen niskaansa.

Hän tuijotti minua laajennein silmin, kun kuljetin hellästi sormiani hänen kaulallaan ja hänen huulensa muodostivat hitaasti äänettömiä sanoja, jotka voimistuivat murtuneeksi ryöpyksi.
”Ei, ei, ei, ei”, minä nostin sormeni hänen huulilleen ja takerteleva hokema keskeytyi. Hellästi viistin käteni hänen poskelleen, poikki karhean, muistoja herättävän arven, kohti niskaa. Kuljetin kättäni hitaasti läpi tummien hiusten ja niiden pehmeys muistutti siitä, miten ennen luulin niitä karheiksi, takkuisiksi. Päätin käteni liu’un niskaan ja vedin hänet varovaisesti lähemmäksi, jotta huuleni tavoittaisivat hänen korvansa.
Haparoiden tavoittelin tarvittavia äänteitä, puhe oli taas vaikeutunut asteen. Kuiskasin sanat heikosti hengähtäen ja tunsin pienen, haikean hymyn uskollisesti nousevan huulilleni.
”Minä siivosin vessan”.


**********

btw olettekos huomanneet, että kakuhidasta on tulossa kunnon buumi? :D Ei sillä että valittaisin, n. vuosi sitten ei löytynyt oikeastaan yhtään tästä parituksesta suomeksi rustattuna ja nyt siitä saa viimeinkin lukee!
Edistystä, yeah! xD