Minä juoksin. Oksat tuntuivat olevan juoksemistani vastaan. Ne olivat taittuneet polun eteen, ja kiitos ruohikon, polkua ei näkynyt enää missään. Ei ollut edes puita suuntaa antamassa, koko metsä oli kasvanut niin umpeen. Ruohokin ulottui minua polviin saakka, ja niittyleinikit olivat vallanneet sen osan, mihin puut eivät olleet yltäneet. Tämäkö olisi kesäni? Sitten sanasi muistuivat mieleeni.


"Minä vietän kesän minulle tärkeän ihmisen kanssa.." "Ei kuulu sinulle!" "Ajattelin viedä hänet kalliollemme.."

Kyyneleet valuivat poskilleni. Sinä olit ajatellut viedä hänet - kuka hän olikin - meidän paikkaamme. Meidän kahden omalle kalliolle. Paikalle, missä tapasimme ensimmäisen kerran. Sinun ja minun yhteiselle kivelle.. En edes halunnut ajatella, kuka se hän oli. Mieleeni pongahti mitä kauheimpia ajatuksia. En ollut nähnyt sinua pitämässä kädestä jotain muuta tyttöä, halaamassa jotakuta niin kuin minua, suutelemassa lämpimästi kenenkään toisen tytön huulia..


"Hyvä on, jos kerta olet löytänyt jonkun muun!" kiljuin. "Enkö minä enää kelpaakkaan? Olin varmaan vain joku harjoituspala!"


En älynnyt tätä yhtään. Sinä olit tullut sisarustesi kanssa kyläämme, ja olit kertonut kirjeessäsi, että tulisit vain minun takiani. Ja nyt sinä sanoit, että aiot viettää kesäsi hänen kanssaan. Kenen hänen?

"Odota! Minä olen ajatellut vain sinua. Ja hän on tässä lähelläni.." kaikki olivat lähelläsi. Joka ikinen konohan tyttö. Jopa siskosi oli lähelläsi.

Olit puhunut minulle niin lämpimästi. Istahdin keskelle niittyä itkemään, ja huomasin tummanruskeiden hiusteni valahtaneen nutturoilta auki. En jaksanut kiinnittää niitä uudelleen. Sinä pyörit ajatuksissani. Sinä ja hän... Salaperäinen hän.

"Tulin tänne kesäksi vain sinun takiasi. Mennäänhän yhdessä jonnekkin tänä kesänä? Jonnekkin meidän paikkaamme?" sanoit.

Yhtäkkiä älysin. Se salaperäinen hän, jota olin niin kadehtinut ja jolle olin suuttunut olin minä. Ja minä typerys olin pilannut kaiken. Mieleeni muistui hämmentynyt ilmeesi, joka näkyi selvästi, vaikka sinulla olikin maski päälläsi. Ja minä en ollut älynnyt sitä.

Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Niittyä ja metsää silmänkantamattomiin. Otin yhden askeleen kohti ruusupuskaa, ja tunsin kipua oikeassa jalassani. huomasin siihen tulleen viillon, kaiketi oksista. Raahauduin ruusupuskan luo ja otin ainoan ruusun pensaasta. Katsoin sitä. Se näytti yksinäiseltä. Niin yksinäiseltä kuin minä. Huokaisin syvään.

Katsoin vielä ympärilleni, ja näin kauempana hahmon juoksevan minua kohti katsoin tarkemmin, ja huomasin sinun juoksevan minua kohti samanlainen ruusu kädessäsi. Kaappasit minut syliisi, ja ruusut tippuivat vierekkäin maahan. Katsoin sinun hymyileviä kasvojasi.
"Miksi sinä lähdit?" kysyit minulta.
"Luulin että hän oli sinun toinen tyttösi.." mutisin nolostuneena.
"Kuka hän?" kysyit hämmästyneenä ja naurahtaen.
"Hän... minä", sanoin ja hymyilin vaivautuneesti. SInä naurahdit minun varmasti hullunkuriselle lausahdukselleni.
"Kuule, hän, tai sinä, kun kerta olemme täällä, emmekö viettäisi aikaa yhdessä?" Sanoit hauskalla äänensävyllä.
"Tietysti, sinä", aloin nauraa vedet silmissä. Sinäkin aloit nauraa, ja kaappasit minut uudestaan syliisi. Tanssitit minua vähän aikaa ruohikossa, ja me kaaduimme niitylle. Olit maasta toisen ruusun ja pujotit sen hiuksiini. Minä poimin toisen, ja laitoin sen sinun hiuksiisi.
"Kiitos että olet täällä", sanoin hiljaa. Sinä hymyilit ja painoit huulilleni aina yhtä lämpimän suudelman, kesäisen sellaisen.