Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä.
A/N: Tämä luku viipyi sitten ikuisuuden. Olen pahoillani, mutta joskus vain tarvitsee tauon, että pystyy taas kirjoittamaan. Yritän nyt kesälomani aikana saada tarinan valmiiksi, jotta voin taas alkaa katsella horisonttiin x)

Tässä luvussa toisaalta tapahtuu, toisaalta ei. Dramaattisempi osuus on ehkä säästetty vähän myöhemmäksi.

<-- Edellinen

Luku 33

”Mitoki-chan?”

Mitoki käänsi kylkeään ja veti peittoa ylemmäs, mutta se kiskaistiin saman tien alas. Kiukkuinen tyttö nousi istumaan pimeässä huoneessa. Hän olisi halunnut saada sentään nukkua yöaikaan.

”Mitä nyt?” tyttö mutisi ja haukotteli leveästi. Huoneessa oli niin pimeää, ettei hän erottanut kunnolla ympäristöään. Tiheät sadepilvet oletettavasti peittivät taivaalta sekä tähdet että kuun, jotka olisivat voineet tarjota edes vähäistä valaistusta.

”Nouse ylös, on aika lähteä”, Itachin pehmeä ääni vastasi. ”Ja pue päällesi jotain lämmintä, mutta jätä kaikki ylimääräinen tänne. Kannamme mahdollisimman vähän tavaraa. Herätä myös ystäväsi. Minä palaan pian.”

Ja mies oli poissa, ennen kuin tyttö ehti kunnolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän istui hetken paikoillaan sängyssä ja vain hieroi unta silmistään. Viikko oli vierähtänyt ankeissa tunnelmissa, kun hän ja Chiaki olivat leikkineet typerää soudetaan ja huovataan -leikkiä. Vuoron perään he olivat jutustelleet niitä näitä tai tapelleet jostain typerästä sekä laukoneet toisilleen toivomuksia, ettei heidän enää koskaan tarvitsisi nähdä toisiaan. Käytös oli tuntunut typerältä, mutta tytöt olivat ajatelleet sen turvaavan heidän selustansa toistaiseksi.

Mitoki pakotti itsensä ylös sängystä ja kiskoi päivävaatteet päälleen, ennen kuin meni tönäisemään omassa sängyssään tuhisevaa Chiakia. Punapää käänsi vain kylkeä, joten Mitoki tönäisi tätä kovempaa.

”Chia, nouse nyt”, vanhempi tyttö sihahti. ”Meidän on lähdettävä. Hetki on tullut.”

Punapää kapsahti pystyyn ja haukotteli leveästi. Hyvin nopeasti tämä livahti lakanoiden välistä ja ryhtyi vuorostaan pukeutumaan. Mitoki olisi halunnut napata repun tai jotain mukaansa, mutta Itachi oli nimenomaan käskenyt jättää kaiken ylimääräisen, joten tyttö tyytyi vain odottamaan, että Chiaki sai itsensä valmiiksi.

Punapään hiukset olivat pystyssä, mutta tämä ei vaivautunut tekemään niille mitään. Mitoki hymyili. Hän muisti ne monet aamut, jolloin he olivat heränneet samassa paikassa. Ne kuuluivat onnelliseen ja huolettomaan aikaan. Tuo aika oli nyt poissa eikä ollut mitään keinoa saada sitä takaisin. Omituinen moottoripyöräonnettomuus oli muuttanut kummankin tytön elämän pysyvästi, paluuta menneeseen ei ollut.

Tytöt jäivät seisomaan keskelle huonetta hyvin hiljaisina. Mitoki oli varma, että hänen jännityksensä ja pelkonsa säteilivät Chiakin luokse, vaikka hän yritti pitää ne kurissa. Häntä hermostutti luultavasti enemmän kuin koskaan. Jos jotain menisi pieleen, joku voisi kuolla. Kuoleman ajatteleminen oli puolestaan erittäin pelottavaa. Se hyydytti veren ja sai kädet tärisemään. Tyttö kuitenkin yritti rohkaista itseään ajattelemalla, että hän puolitti mahdollisuutensa kuolla, kun yritti paeta. Muussa tapauksessa hänet olisi tapettu varmasti, ennemmin tai myöhemmin.

Ovi kävi ja Itachi ilmestyi huoneeseen. Mies oli yksin eikä ollut pukeutunut Akatsukikaapuun, kuten normaalisti. Nyt tällä oli yllään vain tavalliset mustat vaatteet.
”Oletteko valmiita?” mies kysyi. Molemmat tytöt nyökkäsivät. Chiaki tarttui Mitokia kädestä ja puristi tiukasti. Vanhempi tyttö puristi takaisin. ”Hyvä. Suurin osa on suorittamassa tehtäviään, joten nyt on paras ja mahdollisesti ainoa tilaisuutemme. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin suinkin, kun pääsemme ulos kylästä. Seuraava lepotauko on hamassa tulevaisuudessa. Ymmärrättekö?”

Tytöt nyökkäsivät jälleen. Mitoki puri huultaan. Chiakilla oli kova kunto, tyttö rakasti liikuntaa. Valitettavasti Mitoki ei voinut sanoa samaa itsestään. Hän tiesi väsyvänsä ensimmäisenä, muuttuvansa taakaksi toisille. Pelkkä ajatus riitti ahdistamaan häntä, mutta nyt ei voinut enää perääntyä. Toiset eivät lähtisi ilman häntä, joten jos hän alkaisi nyt epäröidä, myös muut kärsisivät hänen takiaan.

Tosin näytti siltä, että hänestä oli haittaa joka tapauksessa.

”Lopeta tuo”, Chiaki sihahti. ”En kestä itsesääliäsi juuri nyt. Me selviämme, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Mitoki katsoi ystäväänsä ja puristi uudestaan tämän kättä. Punapää oli oikeassa. He olivat selvinneet jo nyt uskomattomista asioista, vaikka kumpikaan heistä ei ollut ninja. Jos he kerran olivat pärjänneet tähänkin asti, he pärjäisivät jatkossakin.

”Mennään sitten”, Itachi kuiskasi ja palasi käytävään. Tytöt seurasivat miestä käsi kädessä. Mitoki hiipi varpaillaan, jotta ei aiheuttaisi liikaa ääntä. Itachi oli sanonut, että suurin osa Akatsukeista oli suorittamassa tehtäviään… suurin osa… se tarkoitti, että paikalla oli edelleen joku tai joitakuita. Mitoki ei halunnut herättää näitä.

Kolmikko ehti ulos asti, kun joku astui heidän eteensä varjoista. Mitoki ehti säikähtää, ennen kuin tunnisti Konanin. Nainen kulki äänettömästi pihan poikki heidän luokseen ja ojensi tytölle jotakin. Mitoki puristi pienen pussin käteensä ja työnsi sen sitten taskuunsa. Hän perehtyisi sen sisältöön myöhemmin.
”Kiitos”, tyttö sanoi. Konan tyytyi nyökkäämään.
”Teillä on pitkä ja vaikea matka edessänne”, nainen sanoi. ”Konohalaiset ovat jo tulossa Sademaata kohti. Törmäätte heihin hyvin suurella todennäköisyydellä, ellette aio pohjoiseen.”
”En kerro sinulle, minne aiomme”, Itachi vastasi.
”Mitä vähemmän tiedän, sen parempi”, Konan myönsi. ”Nyt sinun on tehtävä se.”
”En halua”, mies totesi.

Mitoki katsoi miehestä naiseen ja takaisin. Hän ei ymmärtänyt, mistä nämä oikein puhuivat. Itachin kulmat olivat kurtussa, mies ei pitänyt tilanteesta.

”En voi vain teeskennellä tajutonta, joku tajuaisi sen varmasti”, Konan jatkoi. ”Me puhuimme tästä, Itachi-san. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”
”Mistä on kyse?” Chiaki pamautti.
”Itachi-sanin on hyökättävä kimppuuni, jotta näyttää siltä, että pakenitte taistellen”, Konan selvitti. ”Tiedän, että se heikentää jonkin verran asemaanne, mutta sillä tavoin minä säilytän omani ja voin ohjailla seuraajianne kenties väärille jäljille.”
”Lähtisit ennemmin mukaamme”, Mitoki pyysi. Hän tunsi edelleen, että hänen ja Konanin välillä oli jonkinlainen yhteys. Hän ei osannut selittää tunnetta, mutta olisi halunnut ottaa siitä paremmin selvää.

Konan hymyili Mitokille surullisesti ja taputti hänen poskeaan, ennen kuin puisteli päätään.
”Minun paikkani ja sydämeni on täällä. Haluaisin seurata teitä, mutta silloin pettäisin Jumalani lopullisesti”, nainen sanoi.

Mitoki huokaisi mielessään. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää Konanin omituista uskonnollisuutta, mutta nyt ei ollut aikaa käydä kiistelemään asiasta. Nainen oli tiensä valinnut. Mitoki olisi halunnut raahata tämän mukaansa, mutta hän tiesi paremmin ja jätti yrittämättä. Parhaimman palveluksen hän tekisi Konanille pakenemalla niin kauas kuin suinkin pystyisi.

”Itachi-san?” Konan lausui miehen nimen ja kääntyi katsomaan tätä uudestaan.
”Tiedät, etten halua satuttaa sinua”, Itachi totesi ja sulki silmänsä. Kun tämä avasi ne uudestaan, ne hehkuivat punaisina. Tällä kertaa Mitoki ei enää hätkähtänyt näkyä, mutta muisti edelleen hyvin, millaisen pelon nuo silmät olivat hänessä joskus aiheuttaneet.

Konan katsoi Itachia suoraan silmiin. Mitoki olisi halunnut tietää, mitä tapahtui, mutta hänellä ei valitettavasti ollut kykyä tunkeutua kenenkään mieleen. Konan ja Itachi vain jähmettyivät kumpikin paikalleen hetkeksi, sitten Konan horjahti. Mitoki päästi irti Chiakin kädestä ja ryntäsi tukemaan naista. Tämä rojahti hervottomana hänen syliinsä.

”Mitä sinä teit?” tyttö sihahti Itachille, joka oli taas painanut silmänsä kiinni. Hetken päästä mies vastasi hänen katseeseensa tavallisilla silmillään.
”Laske hänet alas”, mies käski. ”Hän on vain tajuton. En vahingoittanut häntä.”

Mitoki laski Konanin makaamaan maahan. Hänen sydäntään kivisti ajatus, että heidän pitäisi jättää nainen yksin pimeään yöhön. Ei ollut tietoa, koska muut Akatsukit palaisivat ja löytäisivät tämän. Entä jos tälle ehtisi sillä välin tapahtua jotain? Mitoki ei saisi edes koskaan tietää, oliko Konan selvinnyt.

”Hän pärjää kyllä. Täällä ei ole niin kylmä, että hän ehtisi sairastua”, Itachi sanoi.
”Entä jos alkaa sataa?” Chiaki huomautti. ”Täällä sataa lähes aina.”
”Sitten hän on vain lähempänä pelastusta”, mies hymähti. ”Pakomme takia toivon, ettei sade ala vielä hetkeen. Meidän on mentävä nyt.”

Mitoki silitti Konanin poskea, ennen kuin nousi seisomaan. Hänestä tuntui, ettei hän pystyisi irrottamaan katsettaan salaperäisestä naisesta. Hänellä olisi ollut tälle vielä roppakaupalla kysymyksiä, mutta nyt hän ei koskaan saisi vastauksia. Toisaalta hän halusi uskoa, että vastauksien aika tulisi vielä.

Chiaki tarttui Mitokia uudestaan kädestä. Vanhempi tyttö huokaisi raskaasti ja antoi toisen vetää hänet pois Konanin luota. Heidän olisi lähdettävä, muuten nainen olisi tehnyt kaiken turhaan. Hän ei saisi pyyhkiä tämän uhrausta turhana pois.

Itachi kulki edeltä ja ohjasi tytöt kylän halki. Mitokin selkäpiitä karmi koko matkan, hän odotti koko ajan, että joku hyppäisi heidän eteensä ja yrittäisi estää heitä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Kaikki kävi hämäävän helposti. Konan oli joko suunnitellut paon erittäin hyvin tai sitten heitä vain odottaisi entistä karmeampi kohtalo. Mitokin oli vaikea uskoa, että Akatsukilta pystyisi karkaamaan noin vain.

Kaikista todennäköisistä uhista huolimatta kolmikko pääsi ulos kylästä. He juoksivat metsään. Vauhti oli kevyt, mutta Mitoki tiesi jopa sen käyvän voimilleen ennemmin tai myöhemmin. Hän ei ollut tottunut kulkemaan tällä tavoin. Jo pelkästään Akatsukien mukana vaeltaminen – kävellen – oli ollut hänelle väsyttävää.

Matka tuntui jatkuvan ikuisesti. He pysähtyivät vain pieniksi hetkiksi vetämään henkeä, mutta tauot eivät tuntuneet tarpeeksi pitkille Mitokille. Pelko kiinnijäämisestä sai hänet kuitenkin pinnistämään voimansa äärimmilleen. Hän ei halunnut päätyä enää uudelleen vangiksi, hänen oli taisteltava tiensä vapauteen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Jotain hyvää rankassa matkanteossa kuitenkin oli; Mitoki ei ehtinyt ajatella liikaa. Hänen oli keskityttävä eteenpäin pääsemiseen ja muut murheet siirtyivät seuraavan päivän huoleksi.

~o~

Chiaki yritti olla riemuitsematta liikaa. Jokainen askel vei häntä kohti vapautta ja lähemmäs Kakashia. Hän pystyi tuntemaan lähestyvänsä miestä. Hän ei pystynyt täysin selittämään tunnetta edes itselleen, mutta hän uskoi sen johtuvan siitä, että miehestä oli tullut hänen uusi tasapainottajansa.

Matka ei silti ollut vielä ohitse. Akatsukit saattoivat milloin tahansa lähteä heidän peräänsä, joten heidän oli edettävä niin nopeasti kuin suinkin. Parasta olisi, että he pääsisivät konohalaisten luokse, sillä silloin heillä olisi paremmat mahdollisuudet puolustautua. Uchiha saattoi olla varsin kyvykäs ninja, mutta tämä tuskin pärjäisi yksin koko muuta Akatsukia vastaan, ja Chiaki ei voisi auttaa taistelussa, sillä hän saattaisi satuttaa Mitokia jälleen. Punapää ei ollut antanut edellistä kertaa itselleen vieläkään anteeksi, tuskin koskaan antaisikaan.

Lähestyvän vapauden riemu peittyi osittain huoleen. Konohalaiset tuskin suhtautuisivat suopeasti Uchihan ilmestymiseen. Jos Sasuke olisi näiden mukana, tämä luultavasti yrittäisi taas hyökätä veljensä kimppuun. Oli jo tullut selväksi, ettei Sasukesta ollut vastusta isoveljelleen, mutta Chiakia huolestutti silti. Hän ei voinut vieläkään sanoa pitävänsä Uchihasta, mutta hän hyväksyi sen tosiasian, että Mitoki piti tästä… mikä olikin toinen ongelmakohta.

Chiaki olisi halunnut viedä ystävänsä mukanaan takaisin Konohaan. Oli kuitenkin selvää, ettei Uchiha voinut palata sinne. Saattoi myös olla, että Mitoki oli yhtälailla julistettu rikolliseksi. Jos Chiaki yhtään tunsi ystäväänsä, tämä lähtisi Uchihan mukaan ennemmin kuin palaisi Konohaan. Tieto murskasi Chiakin sydämen, hän ei halunnut menettää Mitokia taas.

Juostessaan tyttö yritti pohtia ratkaisuja ongelmiin. Kenties Kakashi ja Jiraiya voisivat puhua Uchihan ja Mitokin puolesta Konohan vanhimmille, mutta se oli epätodennäköistä. Miehet pitivät Uchihaa vihollisena hyvästä syystä, nämä tuskin tuntisivat sääliä tätä kohtaan. Nämä saattaisivat yrittää kyllä pelastaa Mitokin, mutta tyttö ei halunnut tulla pelastetuksi.

Kiukkuiset kyyneleet valuivat Chiakin poskille. Hän ei voisi voittaa, teki hän mitä hyvänsä, hän häviäisi. Oli väärin, ettei mitään ollut tehtävissä. Hän voisi joko palata Kakashin luokse ja jäädä Konohaan tai seurata Mitokia. Kummassakin tapauksessa hän menettäisi hyvin paljon. Miten hän muka pystyisi valitsemaan, mitä halusi menettää ja mitä ei? Se oli mahdotonta.

Kun Itachi vihdoin pysähtyi, Chiakilla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan he olivat juosseet. Mitoki lysähti maahan ja hengitti hyvin raskaasti, punapää ihmetteli, miten vanhempi tyttö oli edes pysynyt pystyssä näinkin pitkään. Hän tiesi varsin hyvin, ettei tästä ollut juoksijaksi. Kenties adrenaliinilla oli osuutta asiaan.

Myös punapää nojasi polviinsa ja keskittyi hengittämään tasaisesti. He olivat keskellä metsää eikä hänellä ollut mitään käsitystä suunnista. Aurinko oli jo ehtinyt nousta, mutta piileskeli pilvien takana. Kuvitteliko Chiaki vain vai oliko pilvikerros ohuempi kuin aiemmin? Kenties he lähestyivät Sademaan rajaa. Ainakin tyttö toivoi niin. Hän uskoi, että Tulimaan puolella he olisivat edes vähän paremmassa turvassa.

”Pidämme nyt pidemmän tauon. Koettakaa nukkua vähän”, Uchiha sanoi. Tämä ei kuulostanut edes hengästyneeltä, kuinka epäreilua.

Chiaki ei sanonut miehelle mitään, vaan käveli Mitokin luokse. Hänelle oli yhdentekevää, saisiko Uchiha levättyä ollenkaan, joten hän ei ehdottanut vahtivuoroja, vaikka se olisi ollut kohteliasta. Sen sijaan hän istahti maahan Mitokin viereen ja kietoi käden ystävänsä ympärille.

”En voi uskoa, että jätimme Konan-sanin sinne”, Mitoki hengähti. Tytön ääni pätki, kun tämä kiskoi ilmaa keuhkoihinsa. ”Minun jalkani kuolevat.”
”Hän uhrautui meidän takiamme, siksi meidän pitää jatkaa, vaikka jalkamme kuolisivatkin”, Chiaki vastasi. Hänenkin lihaksiaan pakotti. Hän saattoi harrastaa liikuntaa aktiivisesti, mutta hänelläkin oli rajansa.

Punapää tunnusteli ystävänsä tunteita. Mitoki oli väsynyt ja huolestunut, jopa surullinen. Oli hälyttävää, miten syvästi tämä oli ehtinyt kiintyä Akatsukeihin tai ainakin osaan näistä. Täytyi vain toivoa, ettei tämä tekisi mitään tyhmää, kuten kääntyisi takaisin pelastaakseen Konanin.

”Me todella pääsimme pakoon”, Mitoki kuiskasi. ”Pelkään herääväni unesta.”
”Olemme turvassa, kunhan pääsemme Tulimaahan”, Chiaki vastasi ja toivoi olevansa oikeassa.
”En tiedä, haluanko palata sinne”, vanhempi myönsi.
”Voit miettiä sitä myöhemmin. Nyt on tärkeää päästä vain mahdollisimman kauas Akatsukista.”

Mitoki ynähti jotain epämääräistä ja kellahti selälleen maahan. Koska Chiakin käsi oli yhä kiertyneenä tämän ympärille, myös punapää heilahti selälleen. Hän jäi makaamaan paikoilleen ja tuijotteli lehtikattoa yläpuolellaan. Mitoki kääntyi kyljelleen ja käpertyi kiinni häneen. Chiaki huomasi hymyilevänsä itsekseen. He eivät olleet ikuisuuteen makailleet tällä tavoin, hän tunsi päässeensä jälleen askeleen lähemmäs ystäväänsä. Ehkä heidän välinsä eivät koskaan palaisi ennalleen, ehkä he kulkisivat pian eri teitä, mutta juuri nyt he olivat siinä eikä muulla ollut väliä.

Seuraava -->