Warnings: Voi spoilata mangaa jossain kohdin. Varoitus myös OFC:stä. Tämä luku sisältää lisäksi materiaalia, joka ei sovellu alaikäisille tai herkillä täysikäisillekään. Jokainen lukee omalla vastuullaan.
A/N: No niin, tässä olisi nyt seuraavaa lukua. Hieman pidempi kuin edellinen niin kuin taisin jo joillekin mennä lupaamaan. Ja tässä ehkä tapahtuu enempi kuin edellisessä... ehkä x)

<-- Edellinen


Luku 34

Mitoki nojasi selkäänsä puunrunkoa vasten ja tuijotteli tähtien täplittämää taivasta. Hän ei muistanut, milloin oli nähnyt sen viimeksi. Sademaassa vietetty aika tuntui ikuisuudelta, mutta nyt pilvet olivat poissa. Kenties he olivat ylittäneet rajan ja siirtyneet Tulimaan puolelle. Ajatus helpotti oloa hieman, vaikka tässäkin maassa oli omat vaaransa.

Tytön jokaista lihasta särki. Hän oli hämmästynyt, että oli jaksanut matkaamista näinkin hyvin. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei hän pystynyt enää liikahtamaankaan. Oli suoranainen ihme, että hän oli ylipäätään enää hereillä. Chiaki tuhisi hiljaa puun alla, punapää oli nukahtanut melkein heti, kun kolmikko oli pysähtynyt. Itachi puolestaan oli lähtenyt tarkistamaan ympäristöä, luomaan jonkinlaista suojaa. Mitoki epäili, ettei mies ollut itse levännyt hyvään toviin. Kuinka kauan tämä mahtaisi jaksaa?

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että tytön oli vaikea uskoa heidän todella olevan pakomatkalla. Akatsuki oli jo varmasti huomannut heidän pakonsa, joten heidän aikansa oli varastettua. Tulisiko se olemaan sitä aina vai luovuttaisiko järjestö joskus? Ja vaikka järjestö luovuttaisi, konohalaiset eivät välttämättä antaisi periksi. Itachi oli rikollinen kotimaassaan.

Mitokista tuntui, että hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin. Oli mahdotonta päättää, miten jatkossa tulisi toimia.

”Meidän pitää puhua”, pehmeä ääni kuiskasi yössä. Itachin kasvot peittivät tähtitaivaan, kun mies ilmestyi Mitokin luokse. Tytön vatsa heitti voltin, sillä miehen äänessä oli jotain kummallista. Ehkä heidät oli löydetty. Mitokin oli myönnettävä, että häntä pelotti. He eivät kolmestaan pärjäisi koko muuta Akatsukia vastaan, eivät mitenkään. Hänestä olisi hyötyä kaikista vähiten. Lisäksi kukaan ei tiennyt, millaista vahinkoa Chiaki saisi aikaan hermostuttuaan, sillä tällä ei ollut tasapainottajaa lähellään.

”Mistä?” tyttö sai henkäistyä. Hän yritti kohottautua parempaan asentoon, mutta lihakset vastustivat liikkumista erittäin kivuliaasti. Hänen jalkojaan ei ollut koskaan särkenyt yhtä pahasti, kenties hän ei pystyisi kävelemään enää ikinä.

”Halusitko sinä todella lähteä?” mies kysyi ja kyykistyi tytön eteen. Itachi näytti todella kalpealta, kun ainoa valo tuli tähdistä ja kuunsirpistä. Miehen mustia silmiä oli lähes mahdoton erottaa.
”Tietenkin halusin”, Mitoki sihahti. Kysymys oli naurettava, siinä ei ollut mitään järkeä.
”Todellako? Olen saanut sellaisen käsityksen, että aloit viihtyä”, Itachi huomautti.

Mitoki tuijotti miestä. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan tämän puheesta, ei käsittänyt mitään. Hän ei ollut mielestään antanut ymmärtää, että olisi viihtynyt Akatsukien vankina. Totuus oli, että hän oli vihannut tuota aikaa siitä huolimatta, että pitikin joistakuista järjestön jäsenistä.

”Minä pakotin sinut alun perin mukaamme ja olen pahoillani siitä”, mies ilmoitti. Mitoki yritti sanoa jotain, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Hänen mielensä oli täynnä pahoja aavistuksia. ”Minun ei olisi pitänyt tehdä niin, mutta tein kuitenkin. Näen tällä hetkellä asiat hyvin eri tavalla kuin aiemmin, jos olisin silloin ajatellut samoin, en olisi antanut Akatsukin siepata sinua.”
”Hei, ei minua haittaa”, Mitoki sai sanottua.

Itachin kasvoilla käväisi kummallinen ilme. Mitokista tuntui, ettei mies taaskaan kertonut kaikkea. Tämä jätti jotain hyvin oleellista sanomatta.

”Minun takiani sinä olet nyt tässä tilanteessa”, Itachi jatkoi. Mitokin teki mieli väittää vastaan, mutta mies oli osittain oikeassa. Toki Mitoki oli karannut Konohasta omin päin, mutta sen jälkeen Itachi ja Kisame olivat sotkeneet hänen suuret suunnitelmansa erittäin perusteellisesti. ”Vien sinut ja Hinote-sanin Konohan ninjojen luokse. En valitettavasti pysty nyt parempaan. Tiedän, että haluaisit toisaalle, mutta se tie on liian vaarallinen.”

Mitoki sai hädin tuskin nielaistua. Hän oli jo ehtinyt toivoa itselleen uudenlaista elämää. Konohassa hän olisi aina yksin, kaipaisi ikuisesti. Miksei Itachi tajunnut sitä? Miksei mies halunnut ottaa häntä mukaansa? Viis vaaroista, hän opettelisi selviytymään. Hän ei ehkä ollut maailman liikunnallisin ihminen, mutta hän oli valmis opettelemaan taistelemaan henkensä puolesta, jos saisi lähteä Itachin mukaan. Toki hän kaipaisi Chiakia, mutta hän tiesi, ettei voinut elää Konohassa tämän rinnalla. Ehkä vierailla joskus, muttei koskaan jäädä. Ei Itachi voinut pakottaa häntä jäämään, ei kaiken jälkeen!

”Minä en halua Konohaan”, tyttö sanoi. Hänen äänensä tärisi, kyyneleet uhkasivat nousta silmiin. He eivät olleet sopineet mitään, Mitoki ei voinut vedota siihen, että Itachi olisi muka luvannut hänelle jotain. Hän oli silti luullut miehen välittävän… mistä muusta se suudelma oli muka kertonut?
”Et voi palatakaan”, mies huomautti.
”En minä sitäkään halua!” Mitoki ärähti, mutta yritti pitää äänensä hiljaisena. Hän ei halunnut herättää Chiakia.
”Luuletko, että Deidara-san karkaa? Hän ei voi lähteä. Mitä tahansa hän on sinulle luvannut, hän on sidoksissa Akatsukiin jopa pahemmin kuin minä.”

Mitoki ymmärsi yhä vähemmän. Hän puisteli päätään ja yritti pakottaa sanat ulos suustaan. Itachi puhui sekavia.

”En minäkään haluaisi keskustella tästä”, mies kertoi. ”Deidara-san teki tilanteen minulle selväksi. Sinä olet valintasi tehnyt, mutta en valitettavasti voi sallia sitä sinulle. Juuri nyt Konoha on turvallisin paikka, minkä voin sinulle keksiä.”
”Mitä halvattua sinä höpiset Deidarasta?!” Mitoki puuskahti.
”Hän kertoi teidän… hmmm, yhteisestä hetkestänne.”

Itachin ääni oli yhtä aikaa vihainen ja surullinen, samalla se oli niin rauhallinen, että mies saattoi hyvinkin olla täysin raivoissaan. Mitoki ei pelännyt tämän purkavan raivoaan häneen, mutta silti miehen suuttumus sai hänet varuilleen.

Tyttö yritti pohtia, mitä yhteistä hetkeä mies oikein tarkoitti. Hän oli viimeksi puhunut Deidaran kanssa puutarhassa. Deidara oli ehdotellut sopimattomia, luultavasti vain hakeakseen lohtua partnerinsa poismenon vuoksi. Oli juuri miesten tapaista kuvitella, että kaikki ratkeaisi seksillä, jopa suru. Mitoki oli kuitenkin torjunut miehen, joten Itachilla ei pitänyt olla mitään syytä olla vihainen, ainakaan hänelle.

Ellei Deidara ollut sitten väittänyt muuta. Blondi vihasi korppihiuksista miestä, se ei ollut mikään salaisuus. Mitoki ei tiennyt tarkasti, mitä noiden kahden välillä oli tapahtunut, mutta syystä tai toisesta näiden välit olivat kaukana lämpimistä.

”Minä olen vain keskustellut Deidaran kanssa. Siinä kaikki”, Mitoki sanoi. Itachi tuijotti häntä pitkään kuin olisi yrittänyt selvittää, puhuiko hän totta vai ei. Uskoiko tämä mieluummin vihaamaansa blondia? Täytyihän Itachinkin tajuta, ettei Mitokilla ollut syytä valehdella tälle, Deidaralla sen sijaan oli vähintään sata syytä.

”Minä en halua palata Konohaan, siellä ei ole mitään minulle. Sitä paitsi minut varmaan tuomittaisiin rikollisena, koska autoin Akatsukia”, Mitoki palasi alkuperäiseen aiheeseen. ”Tiedän, että Kakashi puolustaisi minua Chian takia, mutta silti… ihmiset vihaisivat minua aina. En halua paikkaan, johon en koskaan voi oikeasti kuulua. En myöskään halua palata Sademaahan tai Deidaran luokse sen puoleen. Kyllä, pidän hänestä ystävänä, mutta en niin paljon, että olisin valmis viettämään elämäni rikollisena. Akatsukin tarkoitus voi olla hyvä, mutta…”

Tyttö ei saanut sanottua enempää. Tuntui kamalalta ajatella, että Itachi aikoi jättää hänet. Eiväthän he tietysti edes olleet yhdessä, mutta silti Mitoki oli alkanut ajatella, että heidän välillään oli jotain. Jos Itachi pystyi noin vain hylkäämään hänet, hän oli kaiketi ollut väärässä, kuvitellut kaiken.

Mitoki painoi katseensa alas, vasta äsken hän oli ollut iloinen paosta. Edes huoli tulevaisuudesta ei ollut vienyt iloa pois. Itachi oli kuitenkin onnistunut pyyhkimään sen pois noin vain.

Jotain oli tehtävä, tilanne oli pelastettava. Mitoki ei suostuisi siihen, että hänet raahattaisiin takaisin Konohaan. Hän oli ollut tarpeeksi kauan toisten sätkynukkena, hän halusi jatkossa tehdä itse omat valintansa. Kukaan ei voisi sanella niitä hänelle.

Tyttö kohotti katseensa. Itachin kasvoilla oli edelleen tulkitsematon ilme, miehen päässä liikkui luultavasti huomattavasti enemmän kuin tämä sanoi. Se oli tämän pahin vika, mutta Mitoki oli alkanut uskoa, ettei vikaa pystynyt korjaamaan. Sen kanssa oli opeteltava elämään. Miehestä sai kaivaa kaiken tiedon ulos lusikalla eikä välttämättä onnistunut silti.

Mitoki veti syvään henkeä. Häntä pelotti julmetusti, sillä hän ei tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan. Hänellä oli niin täydellisen torjuttu olo, että viisainta olisi ollut vain vetäytyä kuoreensa, mutta hän tajusi, että nyt saattoi olla hänen viimeinen tilaisuutensa tehdä asioille jotain. Jos koskaan ei toimisi, ei voisi ikinä mitään saadakaan. Se oli valitettava totuus.

Hetken pohdittuaan Mitoki kohotti kätensä – niitä ei sentään särkenyt, jotain positiivista – ja kietaisi ne Itachin kaulaan. Hän ehti nähdä miehen hämmästyneen ilmeen, ennen kuin veti tätä lähemmäs itseään ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Mies ei ensin reagoinut, ja Mitoki ehti jo huolestua, mutta sitten tämä vastasi hänen suudelmaansa.

Mitoki antoi sormiensa vaeltaa Itachin hiusten sekaan. Ponnari häiritsi hieman, mutta nopeasti tyttö ujutti sen pois hiuksista ja pudotti maahan välittämättä, löytyisikö se myöhemmin. Tuollainen pikkuseikka oli yhdentekevä. Hän painoi Itachia yhä lähemmäs itseään. Mies horjahti ja pudottautui polvilleen hänen jalkojensa väliin.

Itachi tarttui kiinni Mitokista ja kiskoi tytön syliinsä. Vaivalloisesti tyttö sai kiedottua jalkansa miehen ympärille. Liike teki kipeää, mutta hän yritti syrjäyttää epämiellyttävän tunteen ja keskittyä miellyttäviin.

Mitoki ahmi Itachin huulia, hänestä tuntui, ettei hän voinut saada miehestä tarpeekseen. Hän painautui niin kiinni toiseen kuin suinkin pystyi Itachin käsien vaeltaessa pitkin hänen selkäänsä. Hän oli halunnut jo kauan tehdä näin, hän ei vain ollut uskaltanut myöntää sitä edes itselleen toimimisesta puhumattakaan.

Itachi huokasi Mitokin suuta vasten ja sai tytön vatsan taas kiertymään solmuun, tällä kertaa mielihyvästä. Vaikutti siltä, että mieskin nautti tilanteesta. Tämän kädet valuivat alas tytön selkää ja livahtivat paidan alle. Viileähköstä yöilmasta huolimatta ne tuntuivat lämpöiseltä paljasta ihoa vasten.

Pieni jännitys kihelmöi tytön mielessä. Siitä oli aikaa, kun hän oli ollut näin lähekkäin kenenkään miehen kanssa. Tilanne oli yhtä aikaa kiihottava ja pelottava tai ehkä se olikin pelottavan kiihottava.

Mitoki irrottautui Itachin huulista ja suukotti miehen leukaa. Tämä taivutti kaulaansa, joten tyttö käytti tilaisuuden hyväkseen ja siirtyi suutelemaan kaulaa. Miehen iho tuoksui kevyesti sitruksen ja hien sekoitukselta. Mitoki näykkäisi sitä varovasti ja sai Itachin huokaisemaan uudestaan.

Tyttö jatkoi leikkiään. Hän nautti jokaisesta pienestä, hiljaisesta äänestä, joka karkasi Itachin huulilta. Lisäksi oli jännittävää olla ohjissa, ottaa tilanne haltuunsa ja johdatella sitä. Hän tunsi jotain kovaa painuvan itseään vasten, eikä voinut olla hymyilemättä. Vaikka Itachi ehkä yritti työntää hänet Konohaan, tämä ei silti pystynyt täydellisesti vastustamaan häntä.

”Mitoki”, mies murahti hiljaa. Tyttö näykkäisi tämän kaulaa vielä kerran ja kohotti sitten katseensa.
”Mitä?” hän kuiskasi ja hämmästyi hengästymistään. Hänen sydämensä hakkasi lujaa rintaa vasten.
”Jos jatkat vielä hetken, minä en pian pysty perääntymään… tai pystyn, mutta se on hyvin vaikeaa”, mies huomautti. Mitoki virnisti, hänellä oli kuin olikin vaikutusvaltaa mieheen. Tyttö liikautti itseään miehen sylissä, vaikka se sattuikin jalkoihin, ja sai tämän hengähtämään. Virnistäen entistä leveämmin hän alkoi keinuttaa itseään hiljalleen edestakaisin. Itachi tarrasi häntä pakaroista ja painoi tiukasti kiinni itseensä. Miehen hengitys kulki hieman nopeammin kuin aiemmin. ”Kuulitko mitä sanoin?” mies ähkäisi.

Mitoki keinutti itseään yhä sen verran kuin Itachin tiukassa otteessa pystyi. ”Kuulin kyllä”, hän vastasi.
”Leikit tulella.”
”Ehkä haluan sytyttää kunnon roihun”, tyttö naurahti. Hän tunsi itsensä rohkeammaksi kuin aikoihin. Hänellä ei ollut mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa.
”Haluaisin kyllä näyttää sinulle, millaisen roihun olet jo onnistunut sytyttämään, mutta saattaisimme herättää ystäväsi.”

Tosiaan, Chiaki nukkui heistä vain puolentoista metrin päässä. Punapää tuhisi itsekseen ja mutisi jotain unissaan, mutta tämä voisi herätä koska tahansa. Pakomatka ja ulkona nukkuminen piti taatusti aistit valppaina. Mikä tahansa epätavallinen ääni saattaisi havahduttaa nuoremman tytön… ja niin paljon kuin Mitoki halusi tilanteen kehittyvän, hän ei tahtonut joutua ystävänsä yllättämäksi.

Mitoki irrotti katseensa ystävästään ja vilkaisi Itachia. Hän tunsi, että hänen valtansa oli kadonnut, mutta samalla hänen oli helppo tuntea, kuinka paljon mies häntä halusi. Todiste siitä painoi tyttöä varsin tuntuvasti. Kaikesta huolimatta Mitoki ei voinut vastustaa kiusausta vaan liikautti itseään uudestaan. Hän tunsi pienen mielihyvän väristyksen sisällään, ehdottomasti oikea kulma. Ehkä vielä kerran.

Liike tuntui nyt tytöstäkin aivan liian hyvältä, hän halusi lisää. Hän oli tehnyt aivan tarpeeksi tuttavuutta omien sormiensa kanssa. Pakottava polte hänen sisällään kertoi, että oli aika saada jo jotain muutakin.

”Yhä itsepäinen”, Itachi kommentoi. Mies vei kätensä tytön reisien alle ja nousi vaivalloisesti seisomaan. Mitoki horjahti, mutta tarttui kiireesti tiukalla otteella Itachia kaulasta. Ennen kuin hän ehti kunnolla tajutakaan, Itachi oli hypähtänyt ylöspäin. Muutaman nopean hypyn jälkeen Mitoki istui taas turvallisesti tämän sylissä, tällä kertaa leveän oksanhaaran suojissa.

”Sinä et jätä minulle vaihtoehtoja”, Itachi kuiskasi tytön korvaan. Miehen hampaat tarttuivat korvalehteen ja nykäisivät sitä hellästi. Mitoki tunsi sulavansa siihen paikkaan, hän kiemurteli miehen sylissä, kun tämän kieli lähti kulkemaan pitkin hänen kaulaansa. Voi luoja, hän ei ollut koskaan halunnut mitään enempää.

Raskaasti hengittäen Mitoki tarttui oman paitansa alareunaan ja kiskoi vaatekappaleen päänsä ylitse. Hän heilautti sen läheiselle oksalle roikkumaan, kun Itachi oli jo painanut huulensa hänen rintojaan vasten. Miehen sormet etsivät rintaliivien hakasia, löysivät ne, tuskailivat hetken niiden kanssa, mutta saivat ne lopulta auki. Rintaliivit päätyivät roikkumaan samaan oksaan paidan kanssa.

Yöilma sai Mitokin ihon nousemaan kananlihalle, mutta kun Itachin kuumat huulet painuivat hänen nänniään vasten, lämpö tulvahti ylöspäin tytön vatsasta. Hän ryhtyi hivuttamaan miehen paitaa ylöspäin. Paikka oli ehkä hankalin mahdollinen, mutta hän ei jaksanut välittää.

~o~

Chiaki tunsi kiihkeän poltteen nousevan alavatsastaan, hänen sisällään väreili uudella, vieraalla tavalla, mutta tunne oli erittäin tervetullut. Se sai hänen hengityksensä kulkemaan nopeammin ja sydämen sykkeen tihentymään. Hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan.

Tyttö kietoi kätensä lämpimän kehon ympärille. Hän tunnusteli sormillaan jokaista lihasta, toisen iho oli niin lämmin, suorastaan kuuma. Se vastasi tunnetta Chiakin sisällä. Hän haki huulillaan miehen huulia, kunnes löysi ne ja antautui suudelmalle, joka oli vaativin, jonka hän oli koskaan saanut.

Miehen kädet liukuivat pitkin tytön paljasta yläruumista. Ne sivelivät hänen kylkiään voimakkaina ja saivat hänet taivuttamaan selkäänsä taaksepäin. Kun hän teki niin, huulet eksyivät ensin hänen leualleen, siitä kaulalle ja yhä alaspäin. Huulet löysivät hänen toisen nänninsä ja maistelivat sitä äärimmäisen hitaasti, suorastaan tuskallisen hitaasti. Kieli lipaisi nipukkaa ja sai sen kohoamaan. Tunne oli järisyttävä, mitään vastaavaa Chiaki ei ollut koskaan kokenut.

Huulet ja kieli kiusoittelivat ensin toista nänniä ja siirtyivät sitten toisen kimppuun. Chiaki huohotti ja painoi kyntensä vasten miehen selkää. Hän tunsi toisen hätkähtävän kehoaan vasten samalla, kun jotain kovaa painui hänen alavatsalleen. Kupliva jännitys ja ilo tulvahtivat hänen mieleensä. Kaikki oli uutta ja kiehtovaa, pelottavaa jopa, mutta tyttö ei halunnut pysähtyä nyt.

Miehen kädet työnsivät tytön kauemmas ja hakeutuivat alaspäin kyljille. Ne tarttuivat housujen vyötäröön ja ryhtyivät kiskomaan niitä alaspäin. Chiaki auttoi miestä parhaansa mukaan ja pian housut jo lojuivatkin maassa. Miehen sormet sivelivät hellästi hänen alushousujensa kangasta, jonka tyttö tajusi kostuneen. Kosketus tuntui hyvältä, se sai perhoset lepattamaan vatsanpohjassa. Chiaki uskalsi hädin tuskin hengittää.

Utelias sormi livahti alushousuista sisään ja kutitteli tytön karvoitusta. Chiaki tunsi koko kehonsa jännittyvän, kukaan ei ollut koskaan päässyt näin lähelle häntä. Tilanne oli täydellisen uusi eikä hän ollut varma, miten hänen olisi pitänyt toimia.

Kuin unessa tyttö ryhtyi riisumaan miehen housuja. Se oli jokseenkin vaikeaa, heidän asentonsa oli jollain tavalla kummallinen, mutta Chiaki ei pystynyt kunnolla käsittämään, mitä oli pielessä. Hän työnsi ihmettelyn sivuun ja onnistui lopulta pääsemään kiusallisista housuista eroon. Mies auttoi itse lisää ja bokseritkin karkasivat samaa tietä.

Mies tarttui Chiakin käteen ja vei sen heidän väliinsä. Epävarmana, mutta yhtä aikaa innoissaan tyttö tarttui kehon osaan, jota ei ollut koskaan aiemmin edes hipaissut. Se tuntui kuumalta, se oli samaan aikaan sekä kova että pehmeä. Hyvin hitaasti tyttö alkoi liikuttaa kättään edestakaisin, hänestä tuntui, että niin kuului tehdä. Samalla hän kohotti takamustaan ja antoi miehen kiskoa alushousut hänen yltään.

Chiaki ei tiennyt, mistä yllättävä rohkeus tulvi. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä ennenkin, mutta kerta oli ensimmäinen hänelle. Miehen kädet olivat hänen paljailla pakaroillaan, livahtivat niiden alle. Tyttö tunsi jäykistyvänsä, kun sormet sivelivät hänen herkimpiä paikkojaan, salaisimpia sopukoitaan. Ne löysivät oikean kohdan ja saivat sisäisen poltteen syttymään entistä kuumempaan roihuun.

”Ole kiltti, älä kiusaa enää enempää!” tyttö voihkaisi. Sanat vain tulivat jostain. Ne eivät tuntuneet hänen omiltaan, mutta silti ne karkasivat hänen huuliltaan. Mies naurahti ja puraisi häntä kaulasta, ennen kuin kohotti häntä hieman. Tyttö päästi otteensa irti miehen elimestä ja kietoi kätensä sen sijaan tämän kaulaan. Hän antoi miehen nostaa itseään ja laskea sitten jälleen alas hyvin, hyvin hitaasti. Niin hitaasti, että se oli suorastaan piinaavaa.

Jotain läjähti Chiakin kasvoille. Sitruksen tuoksu tulvi hänen sieraimiinsa ja jokin pehmeä tuntui tukehduttavan häntä. Hän huitoi käsillään paniikissa eikä tajunnut, mitä oikein tapahtui. Mies katosi, mutta tukahduttava tunne jäi.

Tyttö räväytti silmänsä auki, hän näki pelkkää mustaa. Vihdoin hänen kätensä tavoittivat kankaan, joka peitti hänen kasvojaan. Hän riuhtaisi sen pois ja nousi istumaan. Paita? Hän kohotti paitaa ja tajusi sen samaksi, johon Uchiha oli ollut pukeutunut aiemmin. Mitä hemmettiä paita teki hänen kasvoillaan? Mitä se äskeinen oli ollut?

Polte tuntui yhä tytön sisällä, mutta nyt huomattavasti vaimeampana. Hän pystyi varmuudella sanomaan, että hänen alushousunsa olivat kosteat ja koko keho kävi ylikierroksilla, hän oli jopa hengästynyt. Oliko hän nähnyt unta? Sellaista unta? Kaikki oli tuntunut hyvin todelliselta.

Jostain kauempaa kantautui voihkaisu. Chiaki tunnisti äänen kuuluvan Mitokille. Hän nousi seisomaan ja kuulosteli ympäristöään. Sen enempää Mitokia kuin Uchihaakaan ei näkynyt missään. Silti Mitokin ääni kantautui jostain ja siihen sekoittui matalampia murahduksia.

Chiaki tunsi uuden mielihyvän aallon, joka vei häneltä lähes jalat alta. Hän nojasi kätensä puunrunkoa vasten ja yritti saada hengitystään tasaantumaan. Jotain erittäin outoa oli tekeillä. Hänestä tuntui samalta kuin silloin… kuin silloin… no, tiettyinä yksityisinä hetkinä, kun hän oli tutustunut itseensä. Ja silti tunne oli erilainen, voimakkaampi, kiihkeämpi eikä missään nimessä hänen omansa.

Yhtäkkiä tilanne valkeni tytölle koko karmeudessaan. Rintaliivit leijailivat alas puusta hänen eteensä. Hän kuuli Mitokin yhä selvemmin ja tajusi toisen äänen kuuluvan Uchihalle. Taivas sentään! Eivätkö nuo kaksi hävenneet yhtään!

Chiaki vilkaisi ylöspäin, mutta käänsi nopeasti katseensa alas ennen kuin ehti nähdä mitään. Ei, hän ei halunnut todistaa tätä kohtausta, hän ei halunnut olla osa sitä. Silti hän pystyi tuntemaan saman kuin kaksi muuta puussa. Tämä oli kamalaa, inhottavaa ja kiihottavaa.

Tyttö painoi kädet korvilleen ja pinkaisi juoksuun. Hän ei välittänyt, minne meni, hän halusi vain mahdollisimman kauas kaksikosta. Hän ei halunnut tirkistellä tällä tavoin toisten yksityiseen elämään. Mitoki oli vapaa tekemään Uchihan kanssa, mitä halusi, mutta Chiaki ei halunnut osallistua. Ryhmäseksi – edes henkisellä tasolla – ei todellakaan kuulunut hänen fantasioihinsa.

Katsomatta kunnolla eteensä Chiaki juoksi ja juoksi. Hänen jalkansa olivat väsyneet, mutta hän ei vain voinut pysähtyä. Hänen oli pakko päästä pois, jonnekin, minne tahansa. Hänen olonsa oli suorastaan likainen ja ällöttävä. Hänen kykynsä oli toisinaan oikea kirous!

Yhtäkkiä tyttö tömähti jotain vasten. Hän lennähti taaksepäin ja kaatui selälleen maahan. Tärähdyksestä selvittyään hän avasi silmänsä ja jäi tuijottamaan edessään seisovaa mieshahmoa.

Seuraava -->