A/N: Vaikka miten monta kertaa mietin asiaa, en keksi tuohon parempaa biisiä, kuin DDR:n Butterfly. Tämä ficci on tarkoituksella lyhyt. En halunnut kirjoittaa kisaan romaania.


Oranssit hiukset ja paljon lävistyksiä omaava Pein istui mietteissään suuressa talossaan. Hän katsoi ikkunasta mitään näkemättömin silmin ulos, kuunnellen sateen ropinaa lasia vasten. Hän oli aiemmin kutsunut kaikki Akatsukin jäsenet taloonsa seuraavan uuden kuun aikaan. Tuo sovittu hetki olisi huomenna, eikä Pein voinut olla miettimättä oliko siirto sittenkään aivan viisas. Hän ei voinut kuin arvailla mitä voisi tapahtua, kun koko Akatsuki olisi aineellisesti saman katon alla.
Tilanteeseen liittyi lukemattomia riskejä ja mitä enemmän Pein asiaa ajatteli, sitä hermostuneemmaksi hän tuli.

”Aaaiaiai, aaaiaiai, aaaiaiai, where’s my samurai!” Konan lauleli taitellessaan origameja olohuoneen pöydän ääressä.
”Etkö voisi mitenkään olla laulamatta?” Pein kysyi huokaisten huoneen toiselta puolelta.
”Jos et halua kuunnella lauluani, voit aina vaihtaa huonetta. Hyvien kappaleiden laulelu origamien taittelun ohella on parasta viihdettä, mitä tällä hetkellä on tarjolla.” Konanin vastaus sai Peinin liikahtamaan tuolillaan.
”Onko tuo tosiaan parasta viihdettä mitä täällä on tarjolla?” Peinin sävy oli miltei loukkaantunut.
”Parasta mitä tällä hetkellä on tarjolla.” Konan korjasi. ”Ruokailu meni jo eikä ostoksillakaan tarvitse käydä enää tänään.” Hän jatkoi toteavaan sävyyn ja huokaisi.

Heidän välilleen laskeutui painostava hiljaisuus, eikä kumpikaan sanonut mitään. Pein jatkoi sateen tuijottelua ja Konan päätti kunnioittaa tämän toivetta eikä enää laulanut. Ainoa ääni mikä huoneessa kuului, oli sateen ropina ikkunalasia vasten sekä satunnainen paperin rapina. Taitellessaan kuudetta mestariteostaan, Konan tyrkkäsi puolihuolimattomasti kanavatyönsä pöydältä. Lattialle pudotessaan ompeluneulasta lähti helähtävä ääni, mutta kumpikaan ei näyttänyt huomanneensa sitä. Minuutit kuluivat ja huoneen täytyttyä seinäkellon tikityksestä Konanin ei enää voinut olla hiljaa.

”Nagato?” Konan kysyi varovasti. Pein käänsi päätään juuri sopivasti osoittaakseen olevansa kuulolla.
”Haluaisitko kenties jotain? Voisin tuoda sinulle vettä.” Naisen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
Pein ei vastannut heti. Hitaasti hän käänsi katseensa Konaniin. Kukaan muu ei ehkä olisi huomannut sitä, mutta ohikiitävän hetken noissa tunteettoman kylmissä silmissä viipyi huoli. Konan katsoi vakaasti takaisin eikä osoittanut eleelläkään huomanneensa. Olisi parempi olla hiljaa, koska toinen ei selvästikään aikonut keskustella asiasta.

Jonkin aikaa he vain tuijottivat toisiaan, kunnes Pein kääntyi nopeasti takaisin ikkunaan. Lopulta hän sitten totesi hieman kylmäkiskoisesti: ”Mitä me olemme puhuneet nimien käytöstä?”
”Tiedän kyllä, Pein-sama.” Konan huokaisi purkaen hieman turhautumistaan nimen painottamiseen. Hänen oli raskasta istua siinä toisen vierellä. Tietäen, ettei toinen ollut oikeasti siinä, vaikka tavallaan olikin. Nagato ei mielellään halunnut Konania lähelleen silloin, kun he olivat kotona ja Konan kyllä tiesi sen. Hän ei vain mitenkään voinut olla huolehtimatta. Mies oli omistautunut tekniikoidensa kehittämiseen ja suunnitelmiensa toteuttamiseen. Syöminen ja muu joutava jäi lähinnä Konanin huoleksi.

Apeana Konanin katse painui takaisin origameihin. Hänen elämänsä kahden ystävän kanssa ei ollut helppoa. Ystävistä toinen oli kuollut, mutta liikkui silti ja toinen taas oli elossa, mutta vaikutti kuolleelta. Välillä naisen oli vaikea osoittaa puheitaan, joten hän lausui ne tarkoitetuiksi molemmille. Toisinaan se tuntui hänestä vähän typerältä, sillä toinenhan oli kuollut, joten vain toinen tajuaisi sanojen merkityksen.

Käsivarsien kiertyminen Konanin ympärille sai tämän hätkähtämään rajusti. Pein oli hiipinyt hänen taakseen vaivihkaa ja halasi naista lujasti. ”Olen pahoillani, Konan. En minä tarvitse nyt mitään.” Kuiskaus oli hiljainen ja vaikeasti kuultavissa, vaikka se lausuttiin Konanin korvan vieressä. Nainen laski kätensä toisen käsien päälle ja nojasi tähän. Hänkin kuiskasi hiljaa: ”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä.”