Rintakehäni kohoili tavallista tiuhemmin, käteni tärisivät ja tämä kaikki tuntui niin epätodelliselta etten olisi ihmetellyt vaikka vaaleanpunainen norsu olisi ajanut rekalla ylitseni.
Näinä kuukausina olin käynyt monesti anomassa lupaa tavata sinut, ja vihdoin kun olin saanut myöntävän vastauksen minun teki mieli juosta pois, en halunnut kohdata katsettasi.

Tutkin hermostuneesti paljaanharmaita seiniä etsien kelloa joka kertoisi kauanko olin jo tässä pöydän ääressä istunut odottaen kauhulla kuinka tuo vastapäinen ovi aukeaisi ja astuisit sisään. En löytänyt etsimääni, tiesin että aikaa oli kulunut jo paljon mutten ollut varma kuinka paljon. Viisiminuuttinen vai vuosisata, sillä ei ollut väliä koska kohta sinä kuitenkin astuisit tuosta ovesta ja kertoisit ääni ivaa uhkuen kuinka mukavaa oli taas tavata pitkästä aikaa.
Purin alahuultani, minusta tuntui että alkaisin itkemään anteeksipyyntöjeni välissä tai ehkä heti kun kohtaisin katseesi.
Sinun edessäsi en voinut itkeä, sinä et itkenyt koskaan et edes silloin kun viimeisen kerran tuijotit minua uskomatta sitä järjetöntä tekoa jonka tein.
Naputin ruskettuneita sormiani pöytään ja puhalsin pitkät ruskeat otsahiukseni pois silmiltäni. Tunsin kuinka hiki valui leveää selkääni pitkin, osittain jännityksestä osittain siksi että siinä pienessä huoneessa jossa istuin ei ollut ilmastointia joka olisi viilentänyt oloani tai tunteitani vähääkään.

Aika kului ja ajattelin että olisitkin loppupeleissä kieltäytynyt tapaamisesta. Ajatus sai oloni hieman paremmaksi kunnes tajusin että minulle oltaisiin kyllä tultu kertomaan perumisesta ja minähän oikeasti halusin palavasti nähdä sinut vaikken ollut siitäkään enää aivan varma.
Yhtäkkiä metallinen ovenkahva painui alas ja huomaamattani lopetin hengittämisen kokonaan. Hikikarpalot liimasivat ruskeat hiustupot otsaani tehden oloni entistä tukalammaksi.
Hetken päästä sinä tulit sisään ja pidit katseesi tiukasti katossa, et halunnut nähdä minua vielä, et halunnut uskoa että kehtasin tulla kaiken sen jälkeen tapaamaan sinua. Perässäsi sisään astellut mies avasi vaitonaisena kahleet ranteistasi ja häipyi huoneesta jättäen meidät kahden. Painostava hiljaisuus tuntui litistävän minut kasaan, en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa ruumistasi joka oli muutamassa kuukaudessa muuttunut valtavasti.
Lopulta sinä laskit katseesi katosta ja porasit violetit silmäsi suoraan sisääni.
”Kiva kun tulit käymään… rakas…”

Nieleksin hermostuneesti ja tunsin oksentavani minä hetkenä hyvänsä. Olit sanonut viimeisen sanan niin vihalla ja katkeruudella täytettynä etten voinut uskoa sinun olevan sama ihminen.
Kaunis vaalea ihosi oli pingottunut luiden päälle ja omituisenvärisistä maailman ihanimmista silmistäsi puuttui se ilkikurinen pilke johon olin tottunut.
Rojahdit tuolille vastapäätäni ja kohdistit katseesi taas kattoon, häpesitkö sinä minua?
Hetken olimme taas aivan hiljaa kuin hautajaisissa, mutta lopulta sain kerättyä itseni kokoon sanoakseni jotain:
”Hidan… minä…”
Mulkaisit minua jäätävästi ja löit nyrkkisi pöytään keskeyttäen sanomiseni.
”Olet pahoillasi niinkö?! Vittu olisitkin…”

Sanasi tuntuivat syövyttävän sydämeni. Ymmärsin että vihasit minua mutta minä oikeasti olin pahoillani, minun takiani sinä näytit tuolta, minun takiani elämäsi olisi seuraavat kuusi vuotta pelkkää helvettiä.
Tuijotit minua edelleen vihan vääristämillä kasvoillasi ja toivoin että näkisin hymysi edes kerran tämän keskustelun aikana, toivoin että antaisit anteeksi ja voisin elää rauhassa.
”Mitä helvettiä sä oikein ajattelit, ’Kuzu?” kysyit ja olin kuulevinani äänesi värisevän.
”Minä… minä… en tiedä…”, parahdin vastauksen sinunkin kuuloalueellesi vaikka me molemmat tiesimme sen jo.
”Vitun idiootti sä ilmiannoit mut! Puoltoista vuotta sä kestit mun välityksiä mut sit yhtäkkii kutsuit kytät, miks ’Kuzu?!” äänesi ei värissyt enää lainkaan ja viha leimusi silmissäsi. Tahdoin murhata itseni tähän paikkaan, mutten pääsisi rauhaan silläkään joten annoin asian olla.

Oranssi vankilahaalarisi oli auki, sinä et koskaan napittanut paitoja kiinni annoit aina täydellisen rintakehäsi näkyä, mutta nyt sekin oli vain muisto.
Se kadehdittavan täydellinen vartalosi oli enää haave, olit laihtunut huomattavasti ja kylkiluusi näkyivät nahan läpi.
Kun ensimmäisen kerran uskalsin katsoa sinua pidempään huomasin että kasvojasi koristi syvä arpi joka jatkui vasemmanpuoleiselta ohimolta aina melkein leukaan asti.
” ’Kuzu vittu mä kerroin sulle että mä en käyttäny niistä mitään, mä vaan välitin ne eteenpäin”, Sihisit hampaidesi välistä mutta äänestäsi kuulsi anova kaiku.
Kyllä minä tiesin ettet käyttänyt aineita, kyllä sen olisi käytöksestäsi huomannut ja luotin sanaasi. Luotimme toisiimme mutta petin sinut enkä usko että voit enää luottaa kehenkään, tai ainakaan minuun.

Hiljaisuus kaikui taas neliskulmaisessa huoneessa ja huomasin sinun vaipuneen ajatuksiisi. Silkkiset harmaat kutrisi ,jotka olit aina kammannut taakse, roikkuivat nyt kasvoillasi piilottaen välillä toisen silmäsi hiusverhon taa.
Muistelin katkerasti oikeudenkäyntiäsi, kun minulta kysyttiin suhdettani sinuun olin vilpittömästi ääni väristen vastannut että olet miesystäväni ja rakastan sinua.
Kuullessasi vastaukseni oikeussalin toiseen päähän naurusi kaikui ympäriinsä siinä valtavassa tilassa ja sydämeni jätti lyönnin välistä kun tuomari määräsi että istuisit seuraavat puolitusinaa vuotta lukkojen takana. Olit kohauttanut välinpitämättömästi olkapäitäsi ja lähtenyt kuuliaisesti vartijoiden kanssa pois.
Välttelit katsettani silloinkin, sinä et halunnut uskoa että minä olin se joka sinut ilmiantoi, oletko näiden kuukausien aikana uskotellut itsellesi että se en ollut minä?

Kun vihdoin taas avasit suusi et kuulostanut enää niin vihaiselta, olit katkera mutta sanojesi mukaan kaipasit meidän yhteisiä hetkiämme. Toivonkipinä tuntui niiden sanojen myötä saavan liikaa happea sisälläni ja uskaltauduin sanomaan pitkäaikaisen toiveeni ilmoille:
”Minä ajattelin että jos olet siivosti niin pääset nopeammin pois, tulet kotiin ja jatketaan elämää niin kuin ennen…”
Tuijotit minua ensin epäuskoisena, hetken minusta tuntui siltä että myöntyisit ja kertoisit hymyillen olevasi samaa mieltä asiasta. Tuntemukseni osoittautui vääräksi kun virnistit ivallisesti ja aloit nauramaan. Se nauru oli erilaista kuin ennen, se ei ollut hyväntahtoista eikä iloista vaan ennemminkin sellaista joka tuhoaa ihmisten unelmat niin kuin sinä juuri olit tehnyt.
”Kaiken tän paskan jälkeen kehtaatkin ehdottaa vittu jotain tollasta?”
Nyökkäsi huultani purren, nyt olin varma siitä etten halunnut olla täällä ja osittain jo arvasin mitä seuraavaksi sanot mutten halunnut kuulla totuutta sinun suustasi.
”Kuule ’Kuzu kun mä sit joskus pääsen täält pois niin vittu luuleksä et tuun sun luo? Ehen vitussa tule! Mä en haluu nähä sua enää tän helvetin tapaamisen jälkeen, mä en haluu kuulla susta mitään joten vittu unoha ja hanki uus elämä!”
Suljin silmäni julmalta maailmalta, toivoin että voisit palata ajassa taaksepäin ja olla tarttumatta siihen puhelimeen jonka avulla heitin pois sen asian jota eniten rakastin, sinut.

Olin onnellinen siitä että olimme tarkoin vartioidussa huoneessa vartijoiden ympäröimänä, koska en olisi ihmetellyt jos olisit hyökännyt pöydän yli ja hakannut minut kuoliaaksi.
Haalaristasi oli revitty hihat irti ja pystyin näkemään olkavarressasi edelleen sen kaunokirjaimilla tekstatun nimeni. Huomasit mihin katseeni oli pysähtynyt ja irvistit katuvasti:
”Älä vittu huoli otatan sen pois heti kun vaan voin…”
Murahdit itseksesi ja painot katseesi pöydän kuluneeseen pintaan jossa olin näkevinäni kuivunutta verta.
” ’Kuzu mä rakastin sua… yritin vaan saada vittu meille rahaa elämiseen…”
Nieleksin itkuani joka ei ollut kaukana, en kyynelehtinyt helpolla mutta nyt sekin oli pienestä kiinni kun kuulin sinun äänessäsi katumusta. Koskaan et ollut ymmärtänyt mitä tarkoitti oikea ja väärä, koskaan et noudattanut lakia koska sen rikkominen oli mielestäsi vain hauskaa.
”Hidan se… sinä olit välittäjä ja se on väärin…”

Sanani katkaisivat pinnasi ja teit juuri sen mitä en olisi toivonut painajaisissanikaan näkeväni, hyppäsit ketterästi pöydän yli ja kaadoit minut ryminällä lattialle. Haukoin henkeäni kun luisevat kätesi puristivat henkitorveani mutten tehnyt elettäkään estääkseni sinua.
Nauru karkasi huuliltasi ja silloin vasta huomasin ettet ollut enää se sama Hidan jota rakastin. Vankila oli kovettanut sinut tunteettomaksi ja jos en olisi tuntenut sinua niin hyvin olisin voinut vaikka vannoa että olet mielisairas.
Se ovi josta olit astunut sisään lennähti auki ja kasa virkapukuisia miehiä rynnisti luoksemme, repi sinut irti kaulastani ja pitelivät sinua aloillaan kun vääntelehdit mielenosoituksellisesti.

Otin pöydästä tukea noustessani täristen ylös, olit minua pienikokoisempi mutta löin takaraivoni lattiaan ja siihen oli paraikaa nousemassa ilkeä kuhmu.
Tunsin kätesi vieläkin kaulallani enkä saanut kunnolla henkeä, ihollani poltteli sinun kosketuksesi.
Katsoin kaihoisasti kun vartijat raahasivat sinut ulos huoneesta ja juuri ennen kuin ovi pamahti kiinni kuvittelin näkeväni poskellasi kyyneleen.
Kuulin karjuntasi vielä pitkään sen jälkeenkin kun olin luonut viimeisen silmäykseni vihaisiin kasvoihisi.
Käännyin ja astuin haparoivin askelin ulos siitä tunkkaisesta nelikulmaisesta huoneesta jossa sinut näin viimeisen kerran.

Olisin halunnut palata, olisin halunnut etsiä sinut käsiini ja kertoa että rakastin häntä ja rakastan edelleen.
Sitä en tehnyt vaikka joku ääni mieleni perukoilla käski minua vaihtamaan suuntaa.
Olin jo pitkään tiennyt että se Hidan jota rakastin on kuollut ja minä olin se joka riisti häneltä elämän.


Minä olin murhaaja.