Radiopuhelun päätyttyä jäimme odottamaan räjähdystä. Sekuntikello juoksi eteenpäin kädessäni - vielä puolitoista minuuttia. Ren otti aseet käsiinsä ja asetti toisen jalkansa tukevasti maata vasten. Tein samoin, ja loin muutaman kloonin luomaan uskottavuutta hyökkäyksellemme - vaikkei niistä olisikaan ratkaisevaa hyötyä, mikäli homma menisi pieleen. Mutta minullahan oli jo mukavasti kokemusta hanuria päin menneistä tehtävistä. Venytin teräksisiä sormiani, ja katsoin niiden liikettä pienellä mielenkiinnolla. Upeaa käsityötä, pakko myöntää, vaikka liikkeessä olikin hieman liikaa terävyyttä.
Tehtävä, joka toi rekisteriini pysyvän ’erityisväline edellytetty‘ -merkinnän, ja teki minusta siviilien käsitteissä invalidin, oli mainio esimerkki kerrasta, jolloin kaikki menee puihin. No, ei kaikki, olin kuitenkin yhä elävien kirjoissa, ja pystyin työskentelemään suhteellisen normaalisti. Tavallaan olin kiitollinen, että se olin minä, joka oli haavoittunut - eikä kukaan oppilaistani. Useamman kerran olin herännyt yöllä  ajattelemaan, mitä olisi voinut käydä, jos en olisi toiminut niin kuin toimin. Jos en olisi toiminut niin uskomattoman hölmösti ja ajattelemattomasti.
Piiritys oli ollut täydellinen, kukaan meistä ei ollut varautunut taisteluun enää tässä vaiheessa tehtävää. Olimme myöhässä aikataulusta, rättiväsyneitä ja kylmissämme. Lumimyrsky oli muuttanut varoituksetta suuntaa ja tullut suoraan päällemme. Vihollisninjat olivat hyökänneet kapeassa solassa, eikä pakotietä ollut.
Itse taistelusta minulla ei ole juuri muistikuvia, omituista kyllä. Yleensä käyn mielessäni läpi vanhoja kamppailujani, oppiakseni niistä. Tästä minulla ei kuitenkaan  ole mitään muistissani muuta kuin viimeiset hetket.
Sillä hetkellä, kun kuulin huudon, tiesin, että se kuului oppilaani suusta. Ehdin hädin tuskin rekisteröidä verkkokalvolleni heijastuneen kuvan yhdestä vihollisninjasta pitelemässä kiinni oppilaani oikeasta käsivarresta. Loikkasin kauemmas omasta vastustajastani ja ilmassa tein käsimerkin.
Valtaisa kipu. Niin voimakas, että se salpaa hengen ja pimentää näkökenttää. Se oli ensimmäinen asia, jonka aivoni rekisteröivät. Toinen asia oli kivun intensiivisyys, ja keskittyminen yhdelle alueelle. Vasta useamman sekunnin murto-osan jälkeen tajusin nimeäni huudettavan.
“Seki-sensei!”
Kijuminen kuului oppilaistani, joita en nähnyt hämärtyneillä silmilläni. Oli kuin kaikki olisi tullut tiheän sumun läpi: äänet, näkemäni asiat, ajatuskykyni.
“Sensei!!!”
Odottamaton chakrapurkaus oikeasta kädestäni herätti aivojani, ja havaitsin kipuni lähteen. Ja veren.
Oikea käsivarteni aina sormenpäistä kyynärpäähän oli murskana. Veri ryöppysi lihan, törröttävän luupirstaleen ja jääsilpun välistä paidalleni, housuilleni ja lumelle. Maassa edessäni makasi jäykkänä ninja, joka oli pitänyt oppilastani otteessaan. Kuollut.
“Voi, sensei! Ei voi… Älä vain -”, viereeni ilmestyneet oppilaani sopersivat ilmeisen kauhuissaan. Kuitenkin he yhdistivät ne taitonsa parantaa, mitä saattoivat ja yrittivät pysäyttää verenvuodon.
Vasta jälkeenpäin olen pystynyt selvittämään tilanteen itselleni. Vaihdettuani itseni oppilaani paikalle, jäädytti vihollinen hänen kätensä sijaan omani. Välittömästi sen jälkeen käteni täytyi murskautua, todennäköisesti hänen toimestaan. Charkapurkauksen voin selittää vain kehon reaktiona niin valtavaan haavoittumiseen, ja sen täytyi tappaa vihollinen läheltäni. Muuta selitystä ei ollut.
Kaksikymmentä sekuntia jäljellä. Kokosin ajatukseni käsillä olevaan tehtävään ja vilkaisin Reniä. Tämä kyyristeli valmiusasennossa, jännittyneenä tulevaan liikkeeseen.
Siinä samassa, kun kello pääsi nollaan, ja räjähdys kaatoi sillan jokeen, ruokavaunua suojellut joukko kadotti järjestäytyneen muodostelmansa. Osa juoksi sillan raunioille, toiset lähiympäristöön etsimään syyllisiä - meitä. Hymähdin epäjärjestykselle, mutta ainakaan heiltä ei puuttunut intoa.
Singahdimme jäljelle jääneen joukon läpi vaunua kohti. Märkä maa litisi sandaalien alla ja kasteli varpaat. Meidät huomattiin, mutta kukaan tuskin oli osannut varautua tällaiseen hyökkäykseen, joten vastarinta jäi säälittäväksi yritykseksi. Osa ehti juuri kohottaa aseensa, muutamat eivät sitäkään. Tavallaan säälin heitä, muistellessani miltä tuntui olla ensimmäisiä kertoja suunnitellun hyökkäyksen alla.
Ren juoksi ohitseni ja raivasi aukon vaunun kyljelle, ennen kuin laukaisi yhden vihollisilta nappaamistaan räjähteistä. Se riitti harhautukseksi ja pääsin livahtamaan vaunun alle, kloonieni jatkaessa taistelua näkösällä. Ruuvasin muutaman pultin irti ja asetin räjähteitä tilalle. Vaunu oli kieltämättä vankkaa tekoa, mutta jos ensin irrotti muutaman osan, jotka paikkaisi räjähteillä, pitäisi osuman olla tarpeeksi syvällä aiheuttamaan enemmänkin vahinkoa. Ulkopuolella kuuluvista äänistä päätellen vihollinen oli koonnut rivinsä ja lähestyi meitä. Ren käski pitämään kiirettä. Purin vielä muutaman osan, ja asetin chakralaukaisimen, ennen kuin ryömin esille.
Ren seisoi vaunun katolla taistelemassa tikareineen useampaa chuuninia vastaan, mutta piti kiitettävästi puolensa. Kloonit puikkelehtivat ympäri vaunua, aiheuttaen lähinnä hämmennystä ja sekasortoa nopeilla iskuillaan, siirtyen jatkuvasti kohteelta toiselle. Sillalle juosseet joukot kiirehtivät takaisin meitä kohti, huomattuaan tilanteen ruokakuljetuksen luona. Itse silta oli romahtanut sievästi meidän päästämme, ja jatkoi yhä murenemistaan kohti toista reunaa.
“Valmista, vetäydytään”, ilmoitin mikrofonin kautta toisille. Hajaannuimme, ja kloonien juostessa yhteen suuntaan varsin näyttävästi, pääsimme Renin kanssa pujahtamaan valtajoukon kynsistä. Arviolta viitisenkymmentä ninjaa lähti peräämme, ja he saavuttivat meitä uhkaavasti. Purin hammasta harmissani ja laukaisin vaunuun asennetut pommit aiottua aiemmin.
Ääni oli korvia huumaava, vaikka metsä peittikin melua tiheyteensä. Voimakas ilmavirta tulvahti puiden lomista, heittäen meidät edemmäs kesken hypyn. Se tarttui hihoihin ja lahkeisiin, saaden ne lepattamaan. Tukka tuntui lähtevän päästä, mutta ainakaan se ei yltänyt lentämään silmille, toisin kuin Renillä, jonka letti heilahti pään yli suoraan silmille. Takanamme juosseet ninjat huudahtivat ällistyksestä, ja hetken hämmennyksen turvin saatoimme ottaa riittävästi etumatkaa sekä luoda uudet kloonit tuomaan lisäaikaa.
Vasta useamman kymmenen kilometrin päässä uskalsimme hidastaa. Vihollisen liikettä ei ollut kuulunut enää aikoihin, mutta etsinnät olivat epäilemättä käynnissä meidän löytämiseksemme. Mahdollista oli, että meidät oli jo tunnistettu ja merkitty etsintäkuulutetuiksi, vaikka tieto ei ollutkaan voinut vielä ehtiä eteenpäin.
“Emme kai aio juosta Sunaan asti?” Ren kysyi yllättäen, katkaisten koko matkan kestäneen hiljaisuuden. Oikeastaan tajusin vasta silloin, mihin suuntaan olimme menossa. Pysähdyin.
“Emme tietenkään. Mitä me siellä tekisimme?”
Tarkoitin kysymyksen lähinnä retoriseksi, mutta Ren otti sen tosissaan.
“Ilmoittaisimme Kazekagelle, mitä löysimme, ja -”, Ren vaikeni, nähtyään ilmeeni ja punastui rajusti.
“Ai, se ei ollut kysymys”, hän mutisi itsekseen ja raapi takaraivoaan vaivautuneesti. Jätin hänet toipumaan nolostumisestaan ja avasin radion. Kazista ei ollut kuulunut mitään sitten erkanemisemme, ja pakko myöntää, että se alkoi jo huolestuttaa.
“Kakkonen kutsuu ykköstä, kuuleeko ykkönen?”
Vastausta ei kuulunut. Varmistin, että kanava oli oikea, ja kutsuin uudestaan. Kutsuin kaikkiaan viisi kertaa, mutta radio pysyi mykkänä. Kurtistin kulmiani. Ren yritti omalla radiollaan, mutta turhaan. Nyt olin jo aidosti huolissani. En missään nimessä pitänyt juipista, mutta tällainen katoaminen ei luvannut mitään hyvää.
“Ehkä hän on piiloutunut jonnekin eikä voi avata radiotaan, ilman että paljastuisi”, Ren ehdotti. Pudistin päätäni.
“Hän olisi lähettänyt hätäsanoman, tai muun merkin. Niitä varten ei tarvitse avata radiota.”
Se torvelo! Jos Kaz nyt oli jäänyt kiinni tai tapattanut itsensä ängettyään väkisin mukaan, herättäisin hänet ilomielin kuolleista - oli se kuinka laitonta tahansa - ja tappaisin hänet itse uudestaan.
“Pitäisikö meidän etsiä?” Ren kysyi. Jäin miettimään asiaa hetkeksi. Vaihtoehtoja oli jonkin verran, mutta ennen kaikkea meillä oli tehtävä, joka vaati välitöntä huomiotamme. Kaivoin uskollisimman ystävän esille ja kostutin kurkkuni.
“Jatketaan tehtäväämme. Kyläläisiltä voimme onkia tietoja mahdollisesta oikeasta armeijasta - sellaiset eivät pysy salassa pitkään - ilman, että vaarannamme itsemme  tarpeettomasti”, sanoin, ja kaivoin samalla taskustani ruokapillerin, jonka huudoin pitkällä huikalla alas. Joko törmäisimme Kaziin matkan varrella tai emme.