A/N:Kiitokset kaikille ihmisille, jotka ovat järjestäneet ja olleet mukana kisassa XD

--------------------------------------------------------------------

Ah! Kuinka rakastan aikaisia aamuja, ajattelin tyytyväisenä istuessani puussa. Istun joka aamu, jos vain on mahdollista, siinä samaisessa puussa ja nautin auringon noususta. Kun aurinko nousee, minulle tulee tunne kuin kokomaailma olisi rauhassa. Ei sotia. Ei riitoja. Ei mitään pahaa.

Vaihdan asentoa oksalla. Samalla huomaan linnunpesän. Kurkkaan pesään ja huomaan ilokseni siellä olevan linnunmunia. Hymyilen ja nostan käteni vatsalleni. Niin. Vaikka maailma liikkuu eteenpäin, se aina seisahtuu hetkeksi kun uusi elämä liittyy siihen. Kunnes jatkaa taas matkaansa.

Kun aurinko kipuaa taivaalle, suljen silmäni ja nautin auringon lämmöstä. Auringon lämpö tuo mieleeni ystäväni ja rakkaimpani. Muistan heidän ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa hädän hetkellä. Tiedän voivani luottaa heihin.

Avaan silmäni. Kuulen hiljaista ääntä. Ääni lähestyy.

- Kushina? Missä olet?

Äänen tuottaja saapuu puun juurelle. Saapujalla on keltaiset hiukset ja ystävällinen ilme. Hän katsoo ylös puuhun ja nostaa kätensä suunsa viereen.

- Kushina? Taasko sinä olet kiivennyt sinne puuhun? Hän kysyy.

Naurahdan. Hän ei pidä siitä, kun kiipeän puuhun raskauteni aikana. Hymähdän. Hän yrittää aina huolehtia minusta parhaimmalla tavalla mihin hän pystyy. Välillä turhankin ahkerasti. Mutta silti rakastin häntä.

- Kushina. Tiedän että olet siellä puussa. Odota siellä niin tulen hakemaan sinut alas ettet satuta itseäsi.
- Etkä tule! Huudahdan ja hyppään alas puusta hänen eteensä.
- Kushina! Et saa hyppiä tuolla tavalla ympäriinsä! Voit vaikka satuttaa itsesi!
- Minato! Voitko lopettaa tuon hössöttämisen! Huusin raivoissani. Niin täydellinen aamuni oli mennyt pilalle Minaton turhan hössöttämisen takia!
- Kushina. En minä turhaan hössötä, hän rauhoitteli minua.
- Lääkäri käski sinun pysyä maassa, jottet vahingossa satuta itseäsi. Ethän halua vauvalle käyvän kuinkaan? Minato puhui sovitellen.

Tuhahdin ja nostin käteni turhautuneena ilman. Niin. Aina hän verhoi kaiken tuolla tavalla. Tuntuu kuin hän tekisi sen aina tahallaan! Lähdin vihaisena kävelemään kohti kylää.

- Kushina odota, Minato pyysi juostessaan perääni.

Pysähdyin kuin seinään ja käännyin katsomaan Minatoa. Hän pysähtyi ja perääntyi taaksepäin pari askelta.

- Anna… Minun… Olla! Sanoin suuttumuksesta täristen.

Katsoin hetken Minatoa silmiin. Käänsin katseeni pois kohti kylää ja jatkoin matkaani. En voinut mennä kotiin. Minato löytäisi minut sieltä heti. Kävelin Konohan katuja pitkin ja katselin kun kyläläiset availivat kauppojaan ja kojujaan. Vatsani alkoi murista vaatien ruokaa. Samalla tunsin jonkun potkivan vatsani sisällä. Naurahdin ja silitin vatsaani.

- Sinullakin on siis jo nälkä.

Kävelin ramen kojulle ja ostin ison annoksen ramenia. Kun istui syömään, muistin taas Minaton. Minato oli pitänyt minulle hirveän puheen ramenin syömisestä, kuinka epäterveellistä se oli minulle ja vauvalle. Tuhahdin ja aloin syömään. Sen taistelun Minato oli hävinnyt heti alkuun. Minähän söin ramenia ja piste. Minato ei ollut yrittänyt toista kertaa muuttaa ruokatottumuksiani.

Kun olin syönyt, jatkoin katuja pitkin kävelemistä. Minua ei kiinnostanut vielä palata kotiin. Minato oli varmaan sekaisin huolesta. Ajattelin huokaisten. Se mies ei osannut rauhoittua.

Tulin ninja akatemian luo. Katselin kun lapset juoksivat pitkin pihaa. Näin lasten harjoittavan taitojaan senseinsä johdolla. Oli mukavaa katsella kuinka lapset yrittivät, epäonnistuivat ja yrittivät uudestaan ja onnistuivat. Heidän opiskelua oli rauhoittava katsella.

Minato oli kertonut minulle suunnitelleensa jo kaiken lasta varten. Olin hymyillyt hänelle lämpimästi hänen kertoessaan innoissaan ja elehtien mitä kaikkea hän tekisi lapsen kanssa. Naurahdin. Olikohan Minato tullut ajatelleekseen, ettei lapsi pakolla olisi poika vaan tyttö.

Jatkoi lasten seuraamista nojaten samalla puuhun. Joskus mietin kuinka olisi mukava olla lapsi taas vailla huolen häivää. Hymähdin itselleni. Jos mietin tarkemmin paremmin minulla meni kuin lapsena.

Jatkoin matkaani.

Kävelin kirjaston ohi. Pysähdyin ja käännyin. Katsoin kirjastoa ja muistin viime käynnin siellä. Hymy nousi pakosta kasvoilleni.

Minato oli ollut huolissaan vauvan hoitamisesta. Hän ei tiennyt miten vauvaa hoidetaan. Ja sehän oli Minatolle vaikea paikka. Asia josta hän ei tiennyt mitään oli iso ongelma. Olin lopulta vain nauranut Minatolle. Minato oli katsonut minua ja todennut totisena, ettei tilanne voinut jatkua näin. Kun nauruni oli laantunut, tartuin Minaton käsivarteen ja raahasin hänet kirjastoon. Olin latonut kasan kirjoja Minaton käsivarsille. Kirjat käsittelivät  vauvan hoitoa, raskaus aikaa ja lapsen kasvatusta.

Kirjastossa olleet olivat katsoneet Minaton ja minun menoa ihmetellen ja lopulta naureskellen. Minaton kantamassa kasassa oli ollut varmaan 20 kirjaa. Hän oli lukenut ne kaikki läpi. Osan useampaankin kertaan. Olin ollut iloinen hänen osallistumisestaan silloin.

Käänsin katseeni pois kirjastosta ja jatkoin matkaani. Niin olin ollut iloinen Minaton osallistumisesta, mutta se oli pian kääntynyt aivan muuksi. Tuhahdin. Minatosta oli tullut ylisuojeleva pian kirjojen lukemisen jälkeen. Olin taas raivoissani.

Kuljin kävellessäni monien tuttujen paikkojen ohi. En pysähtynyt. Annoin jalkojeni vain viedä itseäni. En huomannut ihmisiä. En oikeastaan huomannut mitään ympärilläni. Yritin vain purkaa suuttumukseni kävelemiseen. Kun lopulta nostin katseeni huomasin sairaalan nenäni edessä.

Pysähdyin.

Kun olin pyytänyt Minatoa lähtemään kanssani sairaalaan. Hän oli ollut huolissaan. Minato oli luullut minun olevan sairas, mutta olin onneksi saanut rauhoiteltua hänet. Kun lääkäri oli pyytänyt minut ja Minaton sisään huoneeseen, hän edelleenkin luuli minun olevan sairas. Kun olin noussut tutkimus pöydälle, Minato oli katsonut minua ja lääkäriäni vuoron perään epäluuloisena. Minaton ilmettä oli hauska katsoa. Kun hän oli huomannut ilkikurisen virneeni, hänen naamansa oli vuoronperään epäuskoinen ja valkoinen. Yhtäkkiä hänen ilmeensä oli kirkastunut kuin joku olisi sytyttänyt lampun hänen päänsä päällä palamaan.

Olin säikähtänyt Minaton hymyilevää naamaa. Ei, en oikeastaan säikähtänyt hänen hymyään vaan hänen kyynelehtiviä silmiään. En olisi koskaan ajatellut Minaton olevan niin onnellinen vauvan saamisesta.

Huokaisin jatkaessani matkaa. Niin. Minato oli ollut iloinen. En epäillyt Minaton tunteiden muuttuneen, mutta voisi hän silti käyttäytyä niin kuin ennen. Eikä hössöttää kokoajan! Luovutin. Minato ei olisi Minato, jos hän ei hössöttäisi. Katsoin taivaalle. Ilta alkoi lähestyä. Naurahdin ja pudistin päätäni. Parasta mennä kotiin sopimaan. Lähdin kotia kohti hymyillen.

…


Huomasin kotiin saapuessani Minaton käyneen siellä useaan kertaan. Keittiön ovella seisahduin. Katsoin hölmistyneenä keittiönpöytää. Keskellä pöytää oli maljakko täynnä mitä ihanimpia kukkia. Iloisena kävelin kukkien luo ja haistoin ihanaa tuoksua. Huomasin pienen lapun kukkien keskellä, tartuin siihen.

Viestissä luki:

Odotan sinua vanhan puun luona.

Minato


Jännitys ja ilo nousi sisälläni. Pudistin päätäni ja puskin tunteet syrjään. Minun piti keskustella Minaton kanssa asiat selviksi.

…

Oli jo pimeää, kun saavun puun luo. Seisoessani puun alla pidän käsiäni vatsani päällä. Katselen ympärille etsiessäni Minatoa. Samalla vilkaisin syrjäsilmällä puuhun. Minato oli puussa. Pidän ilmeeni kurissa. Tutkailen Minatoa tämän huomaamatta. Hän on kyykyssä selkä puunrunkoa vasten painautuneena. Huomaan hänen vilkuilevan minua.

Käännän nopeasti itseni puuta päin.

- Sinut on nähty! Huudan Minatolle maasta käsin.
- Et huomannut, puusta kuuluu vinoileva vastaus.
- Pyh! Et sinä pysty piiloutumaan minulta, naurahdan katsoessani häneen.
- No? Missä olet ollut kokopäivän? Minato tiedustelee samalla kun hän istuu oksalle.
- En missään erikoisesti. Sinä? Katson haastavasti virnistäen Minatoa.

Hän hyppäsi alas puusta. Nopealla liikkeellä hän kahmaisee minut syleilyynsä. Hämmennyn hetkeksi. Alan kiemurrella pois Minaton syleilystä.
- Minato. Päästä irti, jatkan kiemurtelua
- En, Minato pudisti päätään ja halasi lujempaa.
- Mikä on hätänä, huokaisen ja lopetan kiemurtelun.

Minato nostaa katseensa minuun.

- Ethän ole enää vihainen, Minato kysyy ujosti.

Katson epäuskoisena Minatoa ja räjähdän nauramaan. Minaton ilme oli aivan älyttömän huvittava. Hän katsoi minua kulmien alta kuin koiran pentu. Niin anelevasti, ettei kukaan nainen voisi sanoa ei.

- Hyvä on. Annan anteeksi, totean rauhoituttuani.
- Mutta eräillä ehdoilla, katson Minatoa virnistäen.

Minato katsoi pitkään tutkivasti minua. Lopulta hän huokaisi ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Tartun hänen kädestään kiinni hymyillen ja lähden taluttamaan häntä kotia kohti. Kävellessä alan kertomaan Minatolle mielipiteitäni raskausajasta. Minato joutui kuuntelemaan selvitystäni kokoyön.

------------------------------------------------------------------

A/N:Nyt se on valmis! Viimeinen vaihe! Kaikki risut ja ruusut olis kiva lukee :)