11. Tie jolta ei ollut paluuta





Meripihkan väriset silmät heijastivat nuotion liekkejä. Yö loi pitkiä varjoja miehen kulmikkaille kasvoille. Hänen sininen yukatansa oli yhä päivän sateen kastelema. Maa tuoksui raikkaalta ja yön äänet tuntuivat turvallisen tutuilta Rein ympärillä. Miehen tietävät silmät pitivät häntä otteessaan.

”Veri vetää verta puoleensa, Rei.”

Kunoichi heräsi säpsähtäen ja nousi heti istumaan vuoteellaan. Hetken nainen vain tuijotti pimeyteen ja hengitti kiivaasti. Sitten hän ymmärsi.

Jin.

Rei puristi silmänsä kiinni muistaessaan miehen silmissä loistavan valon. Hän oli nähnyt unta menneestä. Tapahtumista jotka oli jo eletty, ja joita ei voisi koskaan saada takaisin vaikka hän kuinka toivoisi. Kunoichi huokaisi syvään ja nousi seisomaan. Hän käveli hitain askelin ikkunan eteen jääden tuijottamaan kuutonta pimeää yötä. Nainen ei voinut olla vertaamatta tätä yötä hänen juuri näkemäänsä yöhön, joka oli niin tyystin erilainen. Unen yö oli ollut turvallinen, täynnä rauhaa. Tuntui julmalta herätä täysin päinvastaiseen lohduttomaan tilanteeseen.

Hän oli pitänyt Jinin poissa mielestään jo kauan aikaa. Rei ei sallinut itsensä ajatella koko asiaa, vaan päätti unohtaa. Sellaiset muistot aiheuttivat vain surua. Mutta nyt mies oli päättänyt ilmestyä hänen alitajuntaansa, muistuttaen että ihmismieli ei ollut kenenkään hallittavissa. Vaikka hän olikin shinobi luita ja ytimiään myöten, hän oli yhä vain ihminen. Mieltä ei voinut käskeä tottelemaan, se meni omia polkujaan minne mieli. Muistoja ei voinut heittää pois kuin turhaa esinettä. Ne olivat kuin tahroja, lähtemättömiä arpia. Muistot olivat kokemuksia joita jokainen oli kirottu kantamaan mukanaan aina hautaansa saakka, ja jotka vaikuttivat kaikkeen mitä hän teki. Rei luuli oppineensa tämän  jo kauan sitten. Mutta ilmeisesti se ei riittänyt.

Niin kunoichi antoi itselleen luvan jälleen ajatella kaikkea kokemaansa.
Oliko Jin puhunut totta, sanoessaan olleensa entinen shinobi? Millainen Rein elämä olisi nyt, jos hän olisi seurannut miestä? Olisiko hän vihdoin löytänyt kaipaamansa rauhan?

Rei sulki silmänsä. Jos hän kuolisi huomenna, olisiko hän tyytyväinen elämäänsä?

Punahiuksinen kunoichi seisoi ikkunan ääressä katsellen Sadekylää kunnes aamu valkeni. Eikä hän tuntenut oloaan yhtään viisaammaksi.



Pain istui pelkistetyllä tuolilla, lähellä parvekkeen oviaukkoa. Katala pohjoistuuli puhalsi sisään huoneeseen, mutta Akatsuki-johtaja ei näyttänyt häiriintyvän. Rei ei palellut, sillä hän oli syntynyt pohjoisessa osassa Ninjamaata. Vaikka hän muisti hyvin vähän lapsuudestaan, hän muisti ainaisen kylmyyden. Kuten viimeksikin, mies näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Hän istui tuolissa selkä suorana, mutta kehonkieli oli silti rento, kertoen äärimmäisestä itsevarmuudesta. Miehen kädet lepäsivät ristissä  pöydän päällä. Oli mahdotonta arvailla Painin mielen liikkeitä.

”Olen saanut huolestuttavia tietoja Äänikylän tilasta. Viimeiset raportit kertovat, että Kabuto on ottanut johdon Orochimarun jälkeen. Lähteeni uskoo, että hän suunnittelee avointa hyökkäystä Akatsukia vastaan”, mies puhui tasaisella äänellään, kääntäen hitaasti erikoiset silmänsä häneen.

”Ymmärrät kai, että se vetäisi meihin liikaa huomiota vaarantaen koko järjestön. Me olemme olleet liikaa esillä viime vuosina. Liian moni tietää liikaa Akatsukista. ”

Rei tunsi kylmyyden kasvavan sisällään. Äänikylä. Kabuto.

”Haluan että sinä varmistat pitävätkö tiedot Äänikylästä paikkaansa”, Pain jatkoi.

Rei oli sanaton. Hän tuijotti miestä ilmeettömänä.

”Sinä palaat Äänikylään Akatsukin vakoojana”, johtaja toisti ja tällä kertaa äänessä oli aavistus käskyä.

Löydettyään jälleen äänensä Rei kysyi epäuskoisena;
”Haluat että vakoilen Akatsukille? En voi taata että he ottavat minut takaisin. Kabuto ei ole tyhmä. Häntä on todella vaikea vakuuttaa uskollisuudestani.”  

”Luulen että olet täysin kykenevä tähän Rei”, Pein sanoi järkähtämättömällä tavallaan katsoen häntä violeteilla silmillään.

Mies ei jättänyt sijaa vasta lauseille. Tämä oli selkeä käsky Akatsukin johtajalta. Rei pidättäytyi kertomasta miehelle, mitä mieltä hän tehtävästään oli. Pelkkä ajatus aiheutti sietämätöntä kuvotusta, kuin hän olisi juonut puhdasta myrkkyä. Nainen olisi tehnyt mitä tahansa muuta kuin palannut Äänikylään. Kokenut kidutusta, syönyt neuloja, tarjoillut Hidanille sakea. Mutta Rei ei voinut kieltäytyä tehtävästään.

”Ymmärrän”, kunoichi vastaisi tukahtuneesti ja käänsi katseena pois noista oudoista silmistä. Miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen? Mitään pakotietä ei ollut. Hän oli menettänyt arvokkaimman asian elämässään: vapautensa valita oma tiensä. Pitkä huokaus karkasi hänen huuliltaan. Tämä ei tulisi päättymään hyvin.

”Aloitat tehtävän  huomenna. Konan tulee kertomaan sinulle yksityiskohdat”, Pain sanoi nousten ylös ja kääntäen hänelle tylysti selkänsä. Rei nyökkäsi, enemmän itselleen kuin miehelle, ja käveli ulos huoneesta katsomatta taakseen.

Myöhemmin samana päivänä Rei seisoi jälleen huoneessaan, tuijottaen ikkunastaan alas kylään. Hän olisi halunnut mennä kahvilaan hyvästelemään Hanan, mutta tiesi ettei nainen sietäisi häntä silmissään. Eikä kahvilasta todennäköisesti ollut enää paljoa jäljellä, kahden raivohullun ninjan taistelun jälkeen. Rei oli päättänyt suorittaa tehtävänsä niin hyvin kuin taisi. Hän oli shinobi, ja koulutettu tottelemaan käskyjä. Hän yrittäisi parhaansa, ja jos se ei riittäisi, hän yksinkertaisesti kuolisi. Pahinta oli, että Rei tiesi sisimmässään että se oli toiveajattelua. Kabutolla ei ollut tapana haaskata hyviä koeyksilöitä. Hän osasi hyöty käyttää tarpeettomia ihmisiä mitä mielikuvituksellisimpiin tarpeisiin. Kunoichi toivoi, että hän olisi tarpeeksi nopea suorittaakseen itsemurhan. Hän tukahdutti pakokauhun syvälle mieleensä ja keskittyi hallitsemaan tunteensa. Se oli ainut asia mihin hän tällä hetkellä pystyi. Et voi hallita elämääsi, hallitse edes itsesi. Nainen hoki mielessään.

Hän kuuli vaimeaa paperin kahinaa. Rei kääntyi ympäri kohdatakseen sinihiuksisen naisen. Konan hymyili hänelle vaisusti, ja kehotti häntä istumaan huoneen ainoaan tuoliin. Rei teki työtä käskettyä.

”Kun olet onnistunut soluttautumaan Äänikylään, haluamme että lähetät meille viestejä. Kaikki mitä saat selville heidän aikeistaan ja mies vahvuudestaan. Jos Kabuto todella aikoo toteuttaa hyökkäyksen, Pain haluaa että sinä olet siinä mukana. Marssit Äänikylän riveissä, mutta sopivan hetken tullen vaihdat puolta. Aiheuttaen tietenkin niin paljon tuhoa kuin mahdollista”, Konan kertoi.

Rei ei ollut yllättynyt. Jotain tälläistä hän oli odottanutkin. Lisää riskejä hänelle, mutta paljon hyötyä Akatsukille.

”Entäpä miten lähetän viestit Painille?” Rei kysyi, yrittäen pitää ärtymyksensä pois äänestään.

”Meillä on viestinviejä”, nainen totesi tyynesti. Rei kohotti kulmakarvojaan.

”Lähetti? Eikö se ole turhan riskialtista? Äänikylä on varmasti hyvin vartioitu”, punapää kysyi ihmeissään.

”Ei tälle lähetille.”

Silloin Rei kuuli outoa kahinaa läheisestä seinästä. Aivan kuin suurta lehteä olisi vedetty hitaasti kiveä vasten. Nainen katseli yllättyneenä, kuinka jotain tunkeutui seinän lävitse. Se oli kuin valtava kasvi, jonka lehdet olivat kiinni. Hetken päästä teräväkärkiset lehdet aukenivat, ja niiden sisältä paljastui miehen yläruumis.

”Tässä on Zetsu, paras vakoojamme”, Konan totesi ja vilkaisi mieheen.
Zetsun vartalo oli toiselta puolelta musta ja toiselta hohtavan valkoinen. Eivätkä eroavaisuudet loppuneet tähän. Vasemman kasvopuoliskon silmä oli palavan punainen ja vihamielisen näköinen. Oikealla loisti kauniisti muotoutunut keltainen silmä. Ainut asia joka vaikutti olevan yhtenäistä tässä olennossa oli vihreä tukka.

”Hän on makoisa. Haluan syödä hänet”, matala käheä murina kuului miehestä.

”Ole hiljaa”, korkeampi ääni vastasi murinalle.

Rei ei pelästynyt miehen outoa ulkonäköä. Hän oli tottunut Orochimarun alaisena mitä oudoimpiin kummajaisiin, ja niihin verrattuna mies oli jopa viehättävä. Kasviksi.

”Zetsu toimittaa tietosi meille viikon välein”, Konan kertoi. Zetsun keltainen silmä tuijotti Reitä.

”Tunnetko tien kolmannentoista käytävän varastohuoneeseen?” korkeampi ääni kysyi.

”Vaikka unissani”, Rei sanoi nyökäten.

”Sitä ei käytetä enää usein. Tapaamme siellä keskiyöllä, joka viides päivä”, Zetsu totesi kevyesti.

”Yritä olla ajoissa”, tumma ääni kähisi pahansuovasti. Rei oli oletti toisen äänen olevan miehen kaksonen. Aivan kuten Sakon, ehkä Zetsukin kantoi toista ihmistä ruumissaan. Sakonin ja Ukonin ajatteleminen sai naisen voimaan pahoin ja hän käänsi nopeasti katseensa ikkunaan. Ulkona satoi jälleen.

Konan oli nostanut kätensä yhteen, ja papereiden kahina täytti huoneen.

”Tiedämme että tehtävä on vaativa. Autamme sinua jos suinkin pystymme”, nainen sanoi yllättäen, ennenkuin hävisi ilmaan pieninä paperin paloina.

Rei oli yllättänyt. Oliko Konan juuri yrittänyt rohkaista häntä? Kunoichi pudisti hiljaa päätään ja piinaava katkeruus valtasi hänen mielensä. Hän joutuisi palaamaan juurilleen, paikkaan jota hän oli yrittänyt paeta neljä vuotta. Vihdoin, kun Rei oli kuvitellut päässeensä lopullisesti vapaaksi Äänikylästä, kaikki kääntyikin häntä vastaan.

”Miksi noin pitkä naama? Etkö ole iloinen palatessasi kotikylääsi?” häiritsevän mairea ääni kuului jostain naisen yläpuolelta.

Punapään katse kääntyi Zetsuun, joka ei ollut vielä lähtenyt huoneesta. Mies törrötti yhä seinästä, kuin jokin mielipuolinen lihansyöjäkasvi. Nainen tunsi kiukun punan nousevan kasvoilleen.

”Hoida omat asiasi,” Rei ärähti ja käänsi miehelle selkänsä. Hän kuuli molempien äänien naurahtavan hiljaa.

Äänikylä oli ollut ainut koti mitä hän tunsi. Se ei silti tarkoittanut sitä että hän piti siitä.



Pitkät askeleet kaikuivat Sadekylän pääkadulla. Oli aamuyö, ja haalea usva leijaili kujan yllä maalaten kaiken valkoiseksi. Oli aavemaisen hiljaista ilman tuttua sateen ropinaa. Pitkä mies käveli yksin kujaa pitkin horjahdellen, kuten vain humalainen osaa siihen aikaan yöstä. Hidan oli jälleen saanut peloteltua yhden kantapaikkansa baarimikoista siihen pisteeseen, että hän sai jäädä sulkemisajan jälkeen yksin ravintolaan. Juotuaan kylliksi ja tuhottuaan tarpeeksi miehen omaisuutta, jashinisti oli tarpeeksi tyytyväinen  lähteäkseen nukkumaan.
Äkkiä mies huomasi liikettä kujan päässä. Hän pysähtyi ja siristi silmiään. Kuka voisi olla liikkeellä tähän aikaan yöstä?

Pienikokoinen hahmo pudottautui sulavasti kuin kissa ulos aseliikkeen ikkunasta. Hidan käveli lähemmäs. Varkaita Sadekylässä? Vai kenties vakooja? Jashinistin suupielet kohosivat. Tämä ilta saattaisi päättyä paremmin kuin hän luulikaan. Hahmo nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen. Seinässä loistava lyhty paljasti punaisten hiusten heilahduksen. Hidan räpäytti silmiään hämmästyneenä. Mitä tuo nainen teki täällä?

Rei käveli rivakasti eteenpäin usvan verhoamalla tiellä. Hän oli päättänyt jättää Sadekylän yön turvin, jolloin hänen ei tarvinnut kohdata yhtäkään kyläläistä. Kaikki olisi paremmin, mitä nopeammin hän katoaisi heidän elämästään, ja he unohtaisivat että kunoichi koskaan oli ollutkaan heidän keskuudessaan.

”Mikä miellyttävä yllätys”, miehen ääni totesi hänen takaansa.

Rei seisahtui paikoilleen, vaivautumatta kääntämään katsettaan. Nykyisten tapahtumien jälkeen, hän ei ihmetellyt tippaakaan miten juuri Hidan sattui kävelemään samaa katua kuin hän tähän aikaan. Rein huono-onni näytti olevan sensaatiomaisissa mitoissa.

”Minun täytyy ihmetellä, ennen kuin tapan sinut. Miksi ihmeessä kävit asekaupassa varastamassa tavaraa?” Jashinisti kysyi esittäen välinpitämätöntä. Sanojen takaa kuitenkin kuului pilkahdus aitoa uteliaisuutta.

Rei sulki silmänsä ja huokaisi. Hän oli niin kovin väsynyt.
”Tarvitsin varusteita tehtävääni varten”, kunoichi totesi hiljaa neutraalilla äänen sävyllä.

”Tehtävää varten?” Hidan kohotti kulmakarvojaan yllättyneenä. Johtaja oli todella määrännyt Rein Akatsukin tehtävälle ja vieläpä näin pian?

”Mutta miksi et käynyt päiväl-”, äkkiä mies keskeytti lauseensa ja hymyili pirullisen tyytyväisenä.

”Tietysti. Koska tämän päiväisen taistelumme jälkeen, kaikki vihaavat sinua.”

Mies oli tietenkin oikeassa. Rei yritti etsiä vihaa itsestään, mutta huomasi olevansa täysin rauhallinen. Hän ei yksinkertaisesti enää välittänyt. Punapää tunsi itsensä turraksi kaikista tunteista. Hän oli pelkkä tyhjä kuori. Shinobi joka oli lähetetty tehtävälle. Ei mitään muuta.

Hän oli niin väsynyt kaikkeen.

Äkkiä Rei kääntyi kohtaamaan miehen kasvokkain. Hidan hätkähti naisen liikettä, ja nosti salaman nopeasti viikattensa esiin. Kunoichi tuijotti miehen kasvoja ja käveli hitaasti lähemmäs, outo katse silmissään.

”Tee se”, Rei kuuli itsensä sanovan kylmällä äänellä.
Hidan tuijotti naista epäuskoisena viikate yhä käsissään. Nainen astui vielä askeleen lähemmäs, katsoen vaaleaa miestä suoraan silmiin vaativasti.

”Sitähän sitä haluat vai mitä? Tapa minut”, kunoichi kuiskasi ja pyyhkäisi hiuksensa pois kaulaltaan kammottavan käytännöllisesti. Ele oli samaan aikaan niin tavallinen, mutta niin merkitsevä että se aiheutti jopa josssain osaa jashinistin mieltä väristyksen.

Hän saisi viimein kostonsa. Purppuraiset silmät välähtivät ja hän riuhtaisi naisen lähemmäs asettaen viikatteen Rein kaulalle. Hidan yksinkertaisesti rakasti tappamista. Murhaaminen, veri ja sen tuoma valta olivat kuin huumetta hänelle. Mies etsi itsestään tuttua riemua ennen tappamista. Sitä ei ollut. Nainen tarjosi itseään, täysin tietoisesti. Jokin siinä tuntui todella väärältä. Hidan katsoi punapään kasvoihin. Kunoichin silmät olivat kuin kylmät peilit. Elottomat. Tyhjät. Nuo kuolleet kasvot vangitsivat jashinistin katseen. Jokin pidätteli hänen kättään viiltämästä. Pitkän aikaa mies ei voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Lopulta Hidan astui askeleen taaksepäin. Sitten toisen. Rei ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Naisen silmät tuijottivat yhä pimeyteen näkemättä mitään, odottaen. Jashinisti käänsi selkänsä ja käveli sanaakaan sanomatta pois.

”Minä en tee palveluksia”, kuului hiljainen toteamus kadun päästä, ennenkuin mies katosi aamun nostattamaan sumuun.

Rei nosti katseensa ja tuijotti järkyttyneenä kadun päähän. Hän oli ollut varma kuolemastaan. Tämä oli ollut ainoa pakotie, mutta nyt sekin vietiin häneltä. Sokea raivo ja epätoivo leimahti hänen sisällään. Eikö hän saisi koskaan armoa? Eikö hän saisi valita mitään elämässään itse?

”Paskiainen! Miksi et tee sitä? Tapa minut!” Rei huomasi huutavansa äänellä jota hän ei tunnistanut omakseen. Hengitys oli muuttunut tiheäksi kuin hän olisi juossut monta kilometriä. Jokin sumensi naisen katsetta. Kyyneleet olivat alkaneet valua hänen kasvoillaan. Säälittävää. Tämä oli liian säälittävää. Rei oli tukehtua omaan itseinhoonsa. Hän oli murtunut paineen alla kuin pieni lapsi.

Lopulta voimatta tehdä muuta, kunoichi alistui kohtaloonsa, ja aloitti pitkän matkansa Äänikylään.