Tunnelmamusiikkia: Bleach Soundtrack – Senna

*****

Luku kaksikymmentäyksi
Pässinpäisyyden voima


”Uagh! Aaagh! Gah!”
”Hiaaahahaaa! Ja tuostakin saat!”

Neji oli aliarvioinut tilanteen pahan kerran. Hän ei ollut ymmärtänyt kaikkia kypäränsä aiheuttamia haittoja kyllin hyvin. Hän ei ollut ymmärtänyt lääkintäninjan voimaa. Eikä hän ollut ymmärtänyt, että Gaara ei välttämättä saapuisi ajoissa auttamaan.

TUM!
”Uuugh!”

Lääkintäninjan kivipaaden viimeisin pusku paiskasi Nejin selkä edellä vasten seinää. Kypärä esti häntä kolauttamasta päätään pahasti, mutta muuhun ruumiiseen sattui kunnolla. Tuntui pienen hetken siltä, kuin seinä ja kaikki sen karheudet olisivat liimaantuneet Nejin selkään, kunnes sitten painovoima irrotti ruuminosa kerrallaan hänet. Yläselkä, olkavarret, alaselkä, takamus, reidet… Romps! Ja Neji oli tuota pikaa taas lattialla valmiina uuteen höykytykseen. Seinän epätasaisuudet tuntuivat yhä hänen nahassaan.

’H-hitto… en pysty taistelemaan häntä vastaan näin!’

Taptaptaptap…! Neji kuuli taas lääkintäninjan askeleet ja, kiitos refleksiensä, hänen onnistui kierähtää miehen luoman kivipaaden tieltä. Hätäisesti poika kompuroi ylös ja lähti juoksemaan karkuun takaansa kuuluvaa rytinää. Nyt hänen korvansa olivat hänen silmänsä, vaikkakaan vaihtokauppa ei ollut kovin hyvä…

Wrooom…
’Hemmetti! Taas kivipaasi! Edess–’
KONG!
”Aaauugh!”

Neji ei ehtinyt jarruttaa, vaan hän paiskautui päistikkaa päin eteensä ilmestynyttä kivipaatta. Kypärän naamiopuoli iskeytyi hänen nenäänsä, johon tärähti voimakas, säteilevä kipu. Eipä aikaakaan, kun Nejin ylähuulen yli norui paksu nestenoro, joka maistui raudalta. Inhottavinta oli se, ettei hän saanut millään pyyhittyä tuota noroa kasvoiltaan pois, siitä kiitos kypärän.

”Iahahahaaa!” hirnui lääkintäninja. ”Olet niin, niin, niiiiiiiin ennalta-arvattava, pikku Hyuuga!”

Tuo leukailu tästä vielä puuttuikin, mutta se ei ollut asia johon Nejin huomio seuraavaksi kiinnittyi. Seuraava huomion kohde oli kiven karhean pinnan tuntu, joka vilisti yli hänen nilkkojensa ja ranteidensa: lääkintäninja loi taas Nejille kahleita, eikä poika tällä kertaa ehtinyt puikahtamaan muotoutuvista kahleista pois! Tuntui kuin saavillinen jäävettä valuisi alas Nejin niskaa. Hänet oli nyt lukittu vasten seinää ja lattiaa!

”Hiaahaa! Sainpas sinut! Saaaiiinpaaas sinut! Kauan sinua sai läksyttää ennen kuin taltuit niin, että sinut sai kiinni!”

Kylmä hiki muodosti tukahduttavan kalvon Nejin iholle.


***


”Haaah, haaah, haah… Gaara-san! Gaara-san!”

Mutta Hinatan huudot eivät auttaneet. Gaara oli mennyt eikä kaikesta päätellen enää kuunnellut mitään mitä hänen peräänsä huudettiin. Byakuganinkin mukaan punapää oli jo kiiruhtanut avaimineen päivineen jo hyvän matkan päähän. Itse asiassa oli niitä harvoja kertoja kun Hinata näki Gaaran juoksevan. Poika oli ilmeisesti lujasti päättänyt aikovansa karistaa tytön jäljiltään.

Juostuaan aikansa Hinatan pysähtyi puuskuttamaan. Vaikka hän Hyuuga-klaanin jäsenenä harjoitti pääasiassa taijutsua, hän ei ollut kestävyydellä pilattu. Tai sitten Gaaraa ajoi niin voimakas päättäväisyys, että keneltä tahansa jahtaajalta loppuisi sisu ennen Gaaran uuvahtamista.

’Haaah… haaah… haah… Voi ei… hän ei pysähdy… hän ei kuuntele huutojani… hän ei halua auttaa.’

Kova pala nousi Hinatan kurkkuun. Tähänkö kaikki tämä päättyisi? Äänistä päätellen Neji oli vähä vähältä päätymässä valkotakkimiehen jalkoihin, eikä Gaaralla ollut aikomustakaan auttaa. Kaikki paikat vilisivät Ichimaiiwan kätyrejä, ja Byakuganistaan huolimatta Hinata ei ollut varma, kykenisikö hän piilottelemaan heiltä kauaa. Oliko tämä umpikuja? Tähänkö kaikki päät–

Äkkiä Hinatan ajatukset katkesivat, kun hän tajusi erään huomattavan asian. Tilanne ei voinut riippua pelkästään Nejin sinnikkyydestä tai Gaaran itsepäisyydestä. Tilanne ei ollut täysin Ichimaiiwan tai tämän kätyrien hallinnassa. Tässä yhtälössä oli paljon muuttujia, ja tämän kaiken hädän keskellä Hinata oli tykkänään unohtanut yhden niistä tärkeimmistä.

Itsensä.


***


”Hih hih… Mutta kaaaatsotaaaaaanpas…”

Neji ei ollut varma, oliko nyt aivan oikea hetki ajatella tätä, mutta hän tunsi olevansa äärimmäisen kyllästynyt lääkintäninjan ääneen, joka vaihteli käärmemäisen vitkailevasta poljennosta aasimaiseen kiljuntaan. Erityisen inhottavalta se tuntui, kun se kuului aivan hänen korvansa juuressa – ja minkä sanoman kanssa.

”Olet ollut paaaaha poika”, lääkintäninja sanoi leikkisän toruvalla äänellä, ”mutta mitäs tuosta! On kuitenkin varsin iiiiiiihastuttavaa, että nyt teitä Hyuugia on täällä kaksin kappalein. Älä, älä, kyllä minä näin ihastuttavan sukulaisesi! Mitä minä vaaaaarsin pikaisella vilkaisulla ehdin katsoa, hänen silmänsä olivat erityisen terveen näköiset.”

Nyt Neji huomasi, että lääkintäninja vitkasteli puheitaan enemmän kuin mitä aiemmin. Kieliköhän se ärtymyksestä? Vai jostain muusta? Antaa olla.

”Noh, istu siinä kiiiiiiiltisti kuin hyvin kasvatettu lapsi ainakin ja odota”, lääkintäninja sanoi ja taputti reilusti Nejin kypärää. ”Eiköhän se sukulaistyttösi pian ilmesty. Sinuahan hän tuli pelastamaan yhdessä Aavikon Gaaran kanssa… mutta kas! Hehän vetäytyivät! Hah hah! Minäpä meeeeelkein unohdin! Mutta eipä se mitään, kyyyyyllä vartijat heidät nappaavat ennemmin tai myöhemmin, joten et joudu olemaan piiiiiiitkään yksistään!”

…vetäytyivät? Niin. Gaara vaikutti Hinatan mukaan huonovointiselta, ja kaksikon oli pakko vetäytyä sivuun taistelusta. Mikä Gaaralla edes oli? Palaisiko hän taisteluun? Hei… ei kai Neji sentään jäisi yksin tähän?!

”Näytätpäs sinä kärsimättömältä, pojuseni”, lääkintäninja mairitteli. ”Taidat olla sitä kuuuuuuuuluisaa ’kaikki minulle nyt’-sukupolvea. Kärsivällisyyttä, poika pieni. Odota nyt iiiiihan vähäsen. Kyllä tänne pian tulee joko Hyuuga, hiekkapoika tai vartijat molempien kera.”

Miten kovasti Nejin tekikään mieli iskeä voimakas chakraladattu lyönti päin tuon raivostuttavan luikertelijan naamataulua. Mutta ei: kädet olivat sidotut, jalat olivat sidotut, silmät olivat sidotut. Neji ei voinut edes pyyhkiä pois huultensa yli noruvaa verivalumaa, joka luultavasti paraikaa värjäsi hänen vaaleaa paitaansa. Hänet oli kahlehdittu – taas.

Taptaptaptaptap…

Askelia. Vaimeita sellaisia, mutta silti askelia! Juoksuaskelia! Joku juoksi kaukana! Ja noin kevyet askeleet… voisiko olla… ei kai… mutta Neji ei ollut koskaan nähnyt Gaaran juoksevan… Ei missään tilanteessa… Gaara joko käveli tai yksinkertaisesti ilmestyi paikalle…

”Haa haa!” Tuo lääkintäninjan äkillinen hirnahdus nosti Nejin niskavillat seisomaan. ”Siinä, siinä, siiiinääää! Hii hii! Tyttöhän tuli nopeammin kuin uskoinkaan!”
’…”tyttöhän”?’ Nejin mielessä taas sävähti. ’Voi ei! Onko se Hinata-sama? Yksin?! Missä kummassa Gaara on?’

Nejin kauhuvisiot varmistuivat, kun hän kuuli huutoa, joka oli liian kimeää Gaaran ääneksi ja liian pontevaa silkaksi kauhunkiljunnaksi. Hinata oli tulossa, ja kohtalo muuntautui yhtä armottomaksi kuin mitä se oli ollut Nejin silmissä vasta joitain kuukausia sitten.


***


Hinata yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta tuota pelottavan näköistä miestä ja pyrki vain kiitämään tätä päin niin lujaa kuin vain jaloista lähti. Ei olisi aikaa temppuilla, vaan nyt piti vain toimia! Molemmat kädet taakseen vedettyinä ja voimakkaat chakralataukset niissä Hinata rynnisti päin valkotakkimiestä kuin pieni, sisukas pässi.

Uhkarohkeasta teostaan huolimatta Hinata ei toiminut aivan niin harkitsemattomasti kuin miltä näytti. Hän kyllä näki Nejin ja tiesi, ettei tämä tuosta noin vain pääsisi liikkeelle. Mutta. Hyuuga-klaanin perijätär muisti myös hyvin taannoisen huomionsa siitä, miten valkotakkimiehen teräksenharmaa chakravirtaus kivimassasta oli hiipunut, kun tämä oli keskittänyt huomionsa Gaaraan. Jos siis tämän huomio saataisiin irti Nejistä… niin ehkä Neji itse voisi… kyllä! Serkku oli viisas, ja hän kyllä ymmärtäisi tilaisuuden kun se tulisi! Sittenhän he voisivat kaksin päihittää tuon miehen!

”Iiiiaah!”

Valkotakkimies solahti liukkaasti Hinatan Juuken-lyönnin tieltä, mihin tyttö vastasi äkkikiepillä ja uudella survaisulla. Ikävä kyllä valkotakkimies väisti tämänkin lyönnin helposti, ja keveällä hypyllä hän myös hyppäsi Hinatan alapotkun tieltä. Hinata joka käytti kaiken ketteryytensä, nopeutensa ja hyppyvoimansa potkaistakseen korkean yllätysyläpotkun valkotakkimiehen päähän, mutta mies väisti nopsalla limbokumartumisella – ollessaan yhä ilmassa.

’Hui kauhistus!’ Hinata päivitteli mielessään. ’Tuon mieshän osaa taijutsua! Ja hän on siinä hyvä! Miten – ’

THUM!
”Iiiaagh!”

Tuima potku iskeytyi Hinatan leukaan ja paiskasi hänet armotta lentoon ylös- ja taaksepäin. Oli niin sekunneista ja kaikista pienistä ketteryyden rippeistä kiinni, ettei tyttö paiskautunut takaraivo edellä seinään: hän onnistui pyörähtää ilmassa ympäri niin, että hänen jalkapohjansa ottivat iskun vastaan. Sen jälkeen koreografia kuitenkin keskeytyi, ja hän seinään törmättyään putosi ja romahti vatsalleen lattialle. Tumps! Chakrapito kenkien pohjassa ei ollut riittänyt seinässä pysymiseen.

”Kas, kas, kaaaaaas!” irvaili valkotakkimies. Hän laski yläviistoon suoraksi ojennettua jalkaansa alas. ”Toimivalla Byakuganilla varustettu Hyuuga onkin piiiiiiikkuisen hankalampi tapaus! Hiah hah! Mutta olet aaaaaaaaivan liian taitamaton vastustamaan minua!”

KRONKS!

Nyt tuli Hinatalle hoppu: ilman Byakuganiaan hän olisi jäänyt lattiasta nousevien kivipiikkien uhriksi. Seurasi tiivis takaa-ajo, kun kivipiikit nousivat siistissä rivissä juoksevan Hinatan perässä. Onneksi tyttö oli saanut puuttuvan lihasvoimansa ja kestävyytensä tilalle kunnon annoksen ketteryyttä ja vikkelyyttä.

Hinata mietti kuitenkin mielessään paljon muutakin kuin silkkaa pakoon pääsemistä. ’Joko tämä alkaa riittää?’ hän pohti. ’Joko Neji-niisanin ympärillä on sen verran vähän sitä rautachakraa, että hän voi murtaa itsensä irti? Onko valkeatakkinen mies keskittänyt kylliksi huomiotaan minuun …minun on pakko varmistaa!’

Vilkaisu Byakuganilla.
’Eih!’

Neji oli kyllä selvästi ymmärtänyt Hinatan juonen ja selkeästi yritti päästä pakoon kivisestä ansastaan. Sininen chakra räsähteli hänen ranteissaan ja nilkoissaan, kun hän yritti murtaa kivisiä kahleitaan. Mutta pojan pyristely ei auttanut: hänen ranteitaan ja nilkkojaan peitti yhä raskas, raudanharmaa chakravirtaus, joka takaa näkyi vain vaimeita siniväläyksiä kuin salamia ukkospilven sisältä.

’Voi ei! Tuo mies pystyy yhä keskittymään Neji-niisanin – ’
KRONKS!
”Iiiiik!”
”Hinata-sama!”

Valkotakkimies oli saanut Hinatan kiinni. Toisin kuin mitä tyttö oli uskonut, miehen ajatuksena ei näemmä ollut seivästää häntä kivisellä piikillä. Sen sijaan yksi piikeistä oli muuntunut kouraksi, joka oli iskeytynyt Hinatan oikeaan nilkkaan ja napannut hänet kiinni seinää vasten. Nilkka oli niin lujasti kiinni, että tuntui kuin se olisi ollut murtumaisillaan. Kivunkyyneleet nousivat Hinatan poskille, mutta hän pakotti itsensä olemaan huutamatta. Hän ei voinut vielä täysin luovuttaa… ei voinut… Mutta kivunkirahdus pakeni silti hänen kurkustaan.

”Hiaaa-ha-haaa-haaa!!” valkotakkimies kiljui vertahyytävän sekopäisellä nuotilla. ”Voi tätä onnenpäivää! Kaaaaaksi Hyuugaa! Kaksi! KAKSI! Hahaa! Ichimaiiwa-sama tulee olemaan tyytyväinen! HIAHAHAHAHAAA!”

Hinatan kehossa kulki niin jäätävät virrat, että hänen koko olemuksensa tärisi sen virtauksen voimasta. Hänet oli saatu kiinni. Hän oli ansassa. Yhtä ansassa kuin mitä Neji. Eikä lääkintäninjan tarvinnut enää riehua ja keskittää huomiotaan Hinataan. Nyt hän saattoi lukita tasapuolisesti molemmat Hyuugat aloilleen.

”Voi miten helppo tämä operaatio onkaan! Hahaa! Hiah hah haa! Hyuugat kävelevät iiiiiiihan itse tänne vauhdittamaan projektia! Voooooi miten mukavaa! Hah hah! Hiah hah hah hahhaa…!”

Miten helppo operaatio…
Tu-tum…
Kävelevät itse…
Tu-tum… tu-tum…
Vauhdittamaan projektia…
Tu-tum… tu-tum… tu-tum, tu-tum, tu-tum…

Tähänkö päättyisi kaikki? Myös Hinatan vilpitön yritys auttaa? Oliko Hinata todella ajanut itsensä uuteen vaaraan sen sijaan, että olisi saanut Nejin pois pinteestä? Oliko Hinata ollut sittenkin vain heikko typerys, joka oli luullut itsestään liikoja?

Ei.

Kivun ummistamat silmät rävähtivät auki. Ei. Hinata ei tullut tänne edistämään vihollisen suunnitelmia. Hän tuli tänne edistämään pelastusoperaatioa. Ratkaisemaan. Työntämään väärään suuntaan vyöryvää kohtalon kärryä toiseen suuntaan. Ja vaikka tilanne vaikuttaisi päinvastaiselta, hän ei lopettaisi muutostyötään pelkistä sanoista. Ja vaikka lopulta tulos olisikin se, että kärry menisi väärään suuntaan… se ei johtuisi siitä, ettei Hinata tehnyt mitään.

Hän ei olisi se, joka jäisi odottamaan ihmettä.
Hän tekisi ihmeen itse.
Hän vaikka ylittäisi itsensä sen vuoksi.
Toden totta ylittäisi…

”Hgggnnnh…”

Hinatan keskitti voimallisesti chakraa kämmeniinsä. Chakraa alkoi olla käsissä niin paljon, että tarkka silmä saattoi nähdä sen pikkiriikkisten, sinisten kipinöiden sinkoilun. Tuota pikaa havaitsemiseen ei tarvittukaan enää epätavallisen tarkkoja silmiä: ulkopuolisen silmissä näytti siltä, kuin Hinatan kädet olisi peitetty taivaansinisellä, tanssivalla tulikerroksella.

’Voimakkaammin! Voimakkaammin! Minun on iskettävä kahleeseen mahdollisimman suurella chakrapurkauksella, jotta pääsen irti!’
”Haaaggnnnh…”

Yhä suurempi osa Hinatan chakravaroista virtasi kuin paineistettuna hänen käsiinsä. Byakuganilla katsottuna hänen kätensä olivat niin chakransiniset, että hän itse miltei sokaistui siitä sinihehkun määrästä. Käsissä tuntui valtava paine, aivan kuin hänen käsiensä verisuonet olisivat paineistettuja putkia, saattaisivat räjähtää palasiksi hetkellä minä hyvänsä.

Eikä chakra ottanut valtaa pelkästään Hinatan käsissä. Kun hän yritti keskittää mahdollisimman paljon chakrapainetta kämmenpohjaansa, suuri määrä chakraa pakkautui myös hänen kyynärvarteensa. Kaikki voima ei mahtunut kämmeneen. Sinitulinen kerros virtasi myös Hinatan käsivartta pitkin ja rätsähteli vasten hänen nukkakankaista takkiaan… pieni hippu chakrasta sähköisti myös hänen hiuksiaankin.

Valkotakkimiehen hymy hyytyi nopeammin kuin ilmapallo puhkeaa. ”Mit… mitä… tämä ei kuulunut suunnitelmiin!! Seis! Seis! Eijeijeijei! Tuo ei totta vie näytä hyvältä!”

Ja lopulta Hinata oli valmis. Hänen käsiinsä oli paineistettu niin paljon chakraa kuin niihin vain mahtui. Hän ei tarkalleen tiennyt, mitä hän tarkkaan ottaen yritti, mutta tämä tuntui varsin lupaavalta…

”Yiiaaaah!”
Tum! Bruummm… KROSH!

Hinata kiepahti kerälle, iski vasemman kämmenensä vasten nilkkakahlettaan ja vapautti käteensä kerätyn chakrapaineen. Purkaus iski kuin aktivoitu räjähdelappu, ja tytön oikean jalan ympärillä ollut paksu kivikahle murtui ja pirstaloitui. Oli onni, että kahle oli niin paksu: chakrapurkauksen voima oli niin suuri, että se riitti satuttamaan ilkeästi hänen omaa nilkkaansa, vaikka suuri osa voimasta olikin kulunut jo kiven pirstomiseen. Mutta mitä tärkeintä, Hinata oli taas vapaa!

Vapaudella oli kuitenkin hintansa. Paitsi että nilkassa tuntui ilkeästi iskun jäljiltä, myös se vasen käsi, jolla Hinata oli lyönyt kiveä, tuntui siltä kuin se olisi jäänyt lekan ja alamisen väliin. Chakrapurkaus oli vaikuttanut siihenkin. Mutta Hinata oli yhä aseistettu: hänen oikeassa kädessään oli yhä suuri chakralataus. Ja kun sen iskisi valkotakkimieheen itseensä… tämä taistelu olisi ohi.

Ja yllättäen Hinatan kaikki ajatukset olivat kirkkaita. Mikään ei liikkunut enää liian nopeasti, hän ehti reagoida kaikkeen. Lääkintäninja ei ollut enää pelottavan järkkymätön peto, vaan pikemminkin hankalasti osuttava maalitaulu. Hinatalla oli voimaa, ja hän saattoi käyttää sitä ratkaistaakseen kaiken.

Hinata nousi.
Hinata astui askeleen.
Hinata astui toisenkin askeleen, nopeammin.
Hinata pyrähti muutaman askeleen myötä täyteen juoksuun.

Valkotakkimies tuijotti silmät selällään eikä enää hirnunut naurusta.

Sininen chakrahohde sokaisi oikean puolen Hinatan Byakugan-näkökentästä, ja näkevä vasen puolikin oli vasta toipumassa häikäisystä. Hän näki silti valkotakkimiehen niin selkeästi, että hän voisi osua tähän. Kaikki tarpeellinen oli tässä. Taistelun lopetus oli lähellä.

Hinata oli vain parin askeleen päässä valkotakkimiehestä, joka ei nähtävästi ollut vieläkään päässyt yli näkemästään näystä.
Hinata veti kätensä taaksepäin.
Hinata naulitsi ensi kertaa koko taistelun aikana katseensa valkotakkimiehen silmiin, jotka olivat isot, pienipupilliset ja nyt hyvin pelokkaat.
Ja Hinata löi.

…
PRÄTSZZZ!!
”Hiiiaaaääärgh!!”

Yleensä Hinata vihasi tätä. Toisen ihmisten satuttamista, toisen ihmisen tuskanhuudon kuulemista. Mutta tämä ihminen oli satuttanut liikaa toisia ihmisiä, ja nyt hän oli ollut tekemässä jotain pahaa Hyuugille. Siksi Hinata painoi nytkin kämmenpohjaansa tuimasti vasten valkoisen takin peittämää luisevaa kylkeä ja antoi kaiken chakransa purra miestä…

…purra?

Hinata silmäisi tarkemmin chakramuodostelmaa käsivarressaan – ja saman tien hän epäili, oliko hän sittenkin kopauttanut päänsä johonkin.

Hänen käsivartensa ympärillä oli jonkinlainen chakrasta muodostunut hahmo. Hinata ei nähnyt selkeästi, mikä tämä hahmo oli, mutta sen hän näki, että sillä jollain oli neljä jalkaa, isot leuat ja terävät hampaat ja että se puri kivuliaasti valkotakkimiehen kylkeä. Puri, ihan varmasti. Vaikkei valkotakkimiehen kylkeen ilmestynytkään haavaa, takissa näkyi syvät painaumat ja miehen tuskanhuuto oli sen mukainen.

…ja hetkeksi chakramuodostelma kirkastui selkeämmäksi. Hinata näki voimakkaat tassut, terävät kynnet, tylpän kuonon, loimuavat silmät, raivokkaati huiskivan tupsuhännän ja paksua kaulaa ympäröivän villin harjan…

’L-leijona…? Todellako? M-minun chakrastani? Mitä…’
Phfumh! Hum!
’Oh!’

Hahmo Hinatan käden ympärillä alkoi äkisti humahdella epämääräisen lieskan hahmoon. Tyttö ei enää kyennyt näkemään eläimen yksityiskohtia… hetkinen! Hinata huomasi, että hänen näkökenttänsä alkoi muutenkin hämärtyä! Hän ei enää erottanut huutavan valkotakkimiehen kasvonpiirteitä, vaan se oli vain epämääräistä massaa. Ja samaan aikaan chakralieskainen leijona alkoi kutistua ja kadota…

Tyttö tajusi pian, mistä kenkä puristi.
’Ei! Chakrani… s-se on loppumassa!’

Tsip. Maisema muuttui eriväristen chakrojen muodostamasta leikistä maisemaksi, jollaisen tavalliset kuolevaiset näkivät. Käytävää valaisivat chakran asemesta enää tavalliset soihdut, joiden valo hämärtyi uhkaavasti Hinatan silmissä. Voima pakeni hänen jaloistaan, chakran virtaus hänen ruumiissaan hiipui. Mikään ei enää tuntunut missään…

Kas… valkotakkimies hoipahtelee hieman kauemmas…
…miksi hän kallistuu…
…keinuu…
…kallistuu taas…
…hei, nyt tämä kallistuu liikaa! Jopa käytävä kallistuu! Nejikin kallistuu!
Mitä…
…
…ei jaksa enää…

Hinatan näkökenttä keinui aikansa, kunnes se lopulta keikahti täysin kumoon ja pimentyi tytön silmissä. Kun hän romahti rentona kiviselle lattialle, hän ei enää nähnyt mitään muuta kuin tajuttomuuden tylsän, siniharmaan tyhjyyden.


***


Seuraava osa