Sade hakkasi päätäni rankasti kulkiessani Amekaguren karussa erämaassa. Olin kulkenut päämäärättömästi jo kolmen viikon ajan, tunsin olevani aivan loppu. Jalkani olivat todella kipeät jatkuvasta kulkemisesta, pysähtymistä ei saanut edes miettiä. Sota riehui pahimmillaan. Muistin edelleen äitini kuoleman kuin eilisen.  Olin edelleen todella surullinen. Halusin kostaa Konohan ninjoille. Äitini ei ollut tehnyt mitään pahaa. Tunsin silmitöntä vihaa kaikkia ninjoja kohtaan, en ollut ennen tuntenut mitään näin pelottavan aggresiivista tunnetta.

Istuuduin kuolleen puun viereen. Märkä maa kastoi housuni sekunneissa. Vaatteeni olivat aivan riekaleina, olin aivan kylmissäni.
Jäin tuijottamaan suoraan taivaaseen välittämättä sadepisaroista.

Nukahdin.

Heräsin säpsähtäen.  Tuijottelin ympärilleni ja en nähnyt mitään muuta kuin tasankoa sekä pari kalliota noin sadan metrin päässä. Kiinnitin huomioni kuitenkin kahteen ihmiseen, jotka kulkivat vain kymmenen metrin päässä vetäen joitain kärryjä. Nousin vaivalloisesti ylös mutaisesta maasta ja juoksin kylmissäni ihmisten luo.
”A-anteeksi.. Olisiko teillä ruokaa?” kysyin täristen.
” Ei ole, olen pahoillani.” toinen sanoi tylysti ja he jatkoivat matkaa. Jäin tuijottamaan heidän peräänsä.

”Konan! Syömään, tule nyt!” äitini huusi keittiöstä.
”Tullaan!” vastasin.
”Jee! Liekitettyä kalaa! Minun lempiruokaani!”  huusin huomatessani ruoan pöydällä.
Juoksin halaamaan äitiäni
”Kiitos” sanoin halatessa.
”Ole hyvä vain, olet ansainnut sen, olethan maailman paras tytär”äitini sanoi ja suukotti otsaani.


Antaisin mitä tahansa jos pääsisin takaisin menneeseen.
Silloin oli kaikki hyvin. Ninjat pilasivat kaiken.

Käänsin katseeni kaikkoavista ihmisistä ja lähdin kulkemaan toiseen suuntaan. Minun olisi ollut pakko löytää ruokaa, mutta se tuntui lähes mahdottomalta. En voisi edes valmistaa ruokaani vaikka saisinkin eläimen pyydystettyä.
Saavuin erään luolan luokse.
Menin luolan seinän luo ja lyyhistyin. En uskonut selviämiseen. Edes sen mahdollisuuteen. Aloin itkeä, taas. Olin itkenyt joka päivä äitini kuoleman jälkeen. Nukahdin jälleen kerran.

”Hei, hei. Tyttö. Oletko kunnossa? Elätkö vielä?” kuulin jonkun sanovan, luulin sen ensin tulevan unestani.
”Herää!” hän huusi ja tönäisi minua.
”Iik!” huusin ja ryömin kauemmas henkilöstä.
”Rauhoitu! En minä tahdo pahaa.” sanoi ikäisekseni pojaksi osoittautunut henkilö.
Nappasin vaivihkaa kiven maasta, puristin kiveä rystyset valkoisina ja olin valmis heittämään sen.
”Minä olen Yahiko, olen sotaorpo, kuka sinä olet?” Yahikoksi osoittautunut poika kysyi.
Kuullessani sanan sotaorpo kivi kirposi kädestäni ja pelkoni katosi.  
”Minä olen Konan, olen myöskin sotaorpo.” sanoin ääni väristen.
Yahiko oli hieman minua pidempi ja hänellä oli huomiota herättävät oranssit hiukset.
”Ollaanko kavereita?” Yahiko kysyi.
”Ok.” vastasin ja nousin maasta.
”Onko sinulla nälkä? Vaatteesi ovat ainakin aivan rikki.” Yahiko kysyi.
”En ole syönyt mitään todella pitkään aikaan! Onko sinulla ruokaa?” kysyin hieroen vatsaani nälkäisen näköisenä.
”Kyllä! Seuraa minua, minulla on ylimääräisiä vaatteitakin.” Yahiko vastasi hymyillen ja lähti juoksemaan ulos luolasta. Juoksin hänen peräänsä.

Kuljimme noin puoli tuntia ennen kuin saavuimme toiselle luolalle.
"Odota, tarkistan onko siellä ketään." Yahiko sanoi ja katsoi siimoja jotka roikkuivat koukuista jotka oli kiinnitetty kallion ulkoseinämään.
"Miten tuo oikein toimii?" kysyin ihmeissäni.
"Annas kun selitän, nämä köydet on aseteltu niin, että jos joku astuu luolaan ja jatkaa vielä syvemmälle, hän vetää yhden siimoista pois koukusta esimerkiksi astumalla sen päälle. Jos yksikin siima on tippunut, tiedän että siellä on joku." Yahiko selitti polleana.
"Mutta eikö pelkkä sade jo kykene pudottamaan siimat paikoiltaan, puhumattakaan tuulesta?" kysyin epäillen Yahikon systeemiä.
"Olen asettanut siiman toisen pään noiden kivien alle." Yahiko sanoi osoittaen maassa olevia kiviä.
"Tuuli tai sade ei pysty saamaan siimoja lähtemään kiven alta, mutta ihminen kykenee." hän jatkoi omahyväinen ilme naamallaan.

"Mennäänkö sisälle?" Yahiko kysyi seistessämme luolan suulla.
"Saisit uusia vaatteita ja ruokaa, voin myös sytyttää nuotion." Yahiko jatkoi.
"Mennään vain." sanoin hiljaisesti ja kävelimme syvemmälle luolaan.

Olin kateellinen Yahikolle. Minä olin vain harhaillut päämäärättömästi ympäriinsä erämaata kun toinen saman kohtalon kokenut rakentaa itselleen turvajärjestelmiä. Tunsin itseni hyödyttömäksi ja heikoksi. Samalla kuitenkin onnelliseksi, ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon. Olin kiitollinen Yahikolle, joka kirjaimellisesti pelasti minut varmalta kuolemalta.

Tunsin toivon kipinän heräävän.