"Jos joskus katsot tähtitaivaalle, saatat löytää sen. Jos."



Minä rakastin sinua oikeasti. Me todellakin rakastettiin oikeasti toisiamme.

Ja meidän oli helppo puhua tulevasta. Se oli vähän liiankin helppo uskoa tulevaan, sillä silloin minäkin uskoin.

Ja kun me odotettiin tulevaa, me vain rakastettiin, istuttiin katselemassa öisin loistavia tähtiä, niitä taivaan kristalleja ja sinä sanoit ettet usko, että ihmiset pääsevät kristalleiksi. Minä taas sanoin että kyllä pääsee, kun ne vaan säihkyy ja kimaltaa niin kauniisti. Silloin sinä rupesit kutittamaan ja kiusaamaan huulillasi, jotka olivat niin sopivat. Ne sopivat juuri minun huuliani vasten.

Sitten sinä kysyit, että tahtoisinko itse päästä taivaalle loistamaan. Ja minä sanoin jokaisen haluavan taivaalle niin kauniiseen paikkaan.
”Sinä olet itsekin kaunis”, sanoit ja sait minut punastumaan.

Olit itsekin ihana. Punaiset hiuksesi olivat ainutlaatuiset. Musta väri, joka ympäröi silmiäsi olisi saanut jonkun pelästymään, mutta minä olin suorastaan rakastunut niihin. Vaikka olitkin hieman muita ehkä lyhyempi, se ei haitannut;minä rakastin sinua tuollaisena.
Ja sinä rakastit minua. Rakastit tummansinisiä hiuksiani ja valkoisena hohtavia silmiäni. En olisi uskonut kenekään rakastuvan minuun, mutta sinä tulit elämääni.
Et kuitenkaan huomannut punastustani, koska olit mennyt hiljaiseksi. Liian hiljaiseksi. Kerran vastasit, kun kysyin, että mikä on.
”Maailma”, vastasit ja katselit taivaalle.

Every night in my dreams I see you I feel you.
That is how I know you go on.
Far across the distance and spaces between us
you have come to show you go on.

“Mitä sinä näet?” sinä kysyit ja osoitit tähtitaivaalle.
”Kirkkauden, tähdet”, vastasin ja syleilin sinua. Syleilin kauan, niin kauan, että kysyin:
”Miksi rakastuit minuun?” Katsoit minuun lievästi yllättyneenä; en yleensä kysellyt sellaisia.
Kohotit katseesi taivaalle.
”Rakastuin silmiisi ja niiden syvyyteen”, sanoit ja suutelit tummansinisiä hiuksiani. Minua rupesi hymyilyttämään.

Ja kerran me juoksimme kohti auringonlaskun värjäämiä kukkuloita. Ja me nauroimme, koska minä kaaduin ja lähdin pyörimään mäkeä alas. Sinä juoksit perässäni ja yritit saada minut kiinni. Vasta mäen loputtua vauhtini pysähtyi ja olin aivan pyörällä päästäni ja meinasin pyörtyä, mutta sinä nappasit minut syliisi ja tuuditit siinä, kunnes pystyin taas kävelemään. Ja nauramaan.

Ja me nauroimme ja räkätimme kaksin kerroin ja kesti kauan, ennen kuin pystyimme hahmottamaan taas maailmaa. Silloin olivat jo tähdet syttyneet taivaalle. Sinä kaaduit nurmikolle ja vedit minut mukaasi. Ja me suutelimme. Se oli varmasti pisin suudelma, jonka olin koskaan kokenut.

Love can touch us one time and last for a life time
and never let go till we’re gone.
Love was when I  loved you one true time I hold to
in my life well always go on.

Ja me olimme aivan hengästyneitä, emmekä voineet muuta, kuin tuijottaa tähtiä ja pitää toisiamme kädestä. Me puhuimme tulevasta ja odotimme. Tulevaa.
”Kerro minulle jotain tähdistä”, sanoin ja yllätin sinut täysin. Taas.
”Hyvä on..” huokaisit ja siirsit katseesi taivaalle.
”Minun mielipiteeni tähdistä oli, että ne ovat kaasupalloja miljoonien kilometrien päässä.
Mutta eräs rakkaani sanoi kerran, ettei usko sellaiseen. Hän sanoi, että ne ovat varmasti ihmisiä, rakkaimpiamme. Se sai minut muistamaan. Miettimään. Ehkä ne tosiaan ovat kristalleja, rakkauden valoja. Ehkä", sanoit ja päätit puheesi pieneen huokaisuun.

Olin katsonut sinua herkeämättä. Kyyneleet silmissä.
”Minä todella rakastan sinua”, kuiskasin ja pyyhin kyyneleeni.
”Ja minä sinua”, sanoit ja puristit kättäni.

Hetkeen me olimme aivan hiljaa. Kuuntelimme tuulta. Ja tähtiä. Ainakin yritimme.
Ehkä se onnistuikin.
Sitten, päähäni pälkähti ajatus.
”Lähdetään mekin sinne”, sanoin hiljaa.
”Minne?” kysyit.
”Tähtiin”, vastasin.
Katsoit minua ja hymyilit. Silmilläsi.
”Kyllä me sinne pääsemme”, sanoit.
”Lupaatko?” kysyin kuiskaten
”Lupaan”, sanoit ja hymyilit vielä kirkkaammin.
”Sillä kyllä me sinne pääsemme, yhdessä. Ja kuljetaan tähdissä, jotka loistavat kuin sinun silmäsi. Kristallin kirkkaina”, sanoit, ennen kuin lähdimme. Minä hymyilin hieman.

**

Ja silti minä istun vain kirkonpenkillä enkä itke. Pitäisi varmaan, mutta sinä et olisi halunnut että itkisin.

Near far wherever you are I believe that the heart does go on.
Once more you open the door and you’re here in my heart and
my heart will go on and on.

“…maaksi sinun pitää jälleen tuleman”, pappi sanoi laskien hiekkaa arkulle.

Yhtä kylmänä. Kylmänä kuin maailma, joka vei sinut. Kylmänä kuin ihmiset, jotka eivät välittäneet siitä, että sinä lähdit. Tulivat vain tuijottamaan kirkkoon kylmin silmin. Ja minä itkin.
Raivon ja surun sekaiset kyyneleet purkautuivat. Ja minä itken kaiken surun pois. Kastelen kukkakimpun, joka on sinua varten. Oma punapääni, ajattelen ja katson kimppua, jossa kimaltelee suruni.

Nostan katsettani ja huomaan käveleväni laskemaan kukat arkullesi.
”Lepää vain”, kuiskaan hiljaa. Ja mielessäni toistuu nyt yksi sama ilouutinen:
Se yksi tähti on minun. Sinun vieressäsi.
Ikuisesti.

You're here theres nothing I fear and I know that my heart will go on. Well stay forever this way you are safe in my heart and...


Silmät aukenivat puoliksi. Tuntui kuin olisi nukkunut viikon putkeen. Ja väsytti silti.
Valkea sumu peitti kaikkea. Oikeastaan se ei ollut sumua; se oli paljon ohuempaa.
Joo, tämä oli varmaan kuolemaa. Olin jättänyt maailman. Kipua ei ollut, muttei sen puoleen muutakaan.
Paitsi nuo valot. Niitä tähtiä. Ne lipuivat ohi hitaasti.
"Hän oli ollut oikeassa. Hän jota rakastin.
Ja rakastan."
Mutta tuntui, kuin etsisi tähdistä jotain tiettyä. Helppo löytää.
“Tuo on minun, kristallinkirkas.”

Mutta nyt väsytti. Kuin oma tähti olisi yrittänyt tuudittaa uneen. Vain hetken nukkuminen.
Ja hän on täällä.
Varmasti.


...my heart will go on and on.