‘Huoh… Taas päin persettä menevä päivä’ ajattelin kun astelin pitkin koulun pitkää käytävää. Pysähdyin vakiopaikkani luo, eli ison ikkunalaudan joka oli kaappien takana piilossa. En kaivannut uteliaiden katseita, vaikkakin kaikki pelkäsivät minua.

Rypistin otsaani ja kaivoin kännykkäni esiin. Aloin kirjoittaa viestiä Sasukelle, joka asui Konohassa, kun itse asuin taas Hiekkakylässä. Emme olleet tunteneet kuin puoli vuotta, mutta olimme aikasen läheisiä. Olimme sattumoisin rekisteröityneet samalle keskustelufoorumille, mutta emme silloin vielä tienneet keitä todellisuudessa olimme, ja että tunsimme toisemme jo ennestään. Emme kyllä periaatteessa tunteneet, tiesimme vain että toinen on olemassa ja sillä hyvä. Sasuke oli kuitenkin pyytänyt meseäni, ja olimme aluksi vain tervehtineet ujosti jos oikein muistan. Oli vaikeaa muistaa niin pieniä asioita, kumpikaan ei muista ensimmäisiä keskustelujamme.

Olimme kuitenkin alkaneet lähentyä pikkuhiljaa, ja kun pidimme ensimmäisen videokeskustelumme tietokoneiden välillä meinasimme molemmat pudota tuoleiltamme kun huomasimme kenen kanssa puhumme. Aloimme kuitenkin molemmat lopulta nauraa koska tilanne oli niin hulvaton.

Siitä oli kuitenkin jo aikaa, ja nykyään viestittelemme päivittäin kännyköillä, ja näemme mesessä muutaman kerran viikossa. Olemme myös tavanneet pari kertaa, ja tapaisimme ylihuomenna Konohan sarjakuvatapahtumassa. En malttanut odottaa että saisin taas tavata Sasuken pitkästä aikaa.

Lähetin Sasukelle viestin:
Vituttaa kun kaikki vain kyylää meikää, kuin olisin hirveä kummajainen. Tai ehkä olenkin XD Mutta en jaksa välittää muista. Puuh, kohta on koe, enkä ole harjoitellut yhtään. Vituttavaa, koska arvosanani ovat jo muutenkin laskussa p.p Tekisi oikeasti mieli hypätä kalliolta alas, mutta jos vammaudun niin se on paska homma se :’D Miten teikän päivä on mennyt?

Painoin ‘lähetä’ sen jälkeen kun olin varmistanut että se meni Sasukelle. En halunnut joutua psykologille vain koska olin lähettänyt viestin väärälle tyypille. Kaikki koulussa olivat vain lässyttäviä idiootteja, koska he kohtelivat minua erilailla kuin muita. Minulle oltiin neutraalimpi, hehän pelkäsivät minua. Pelko ei kuitenkaan oikeuta siihen, että puhutaan pahaa selän takana ja mulkataan käytävillä.

Jäljellä oli vielä yksi tunti jolla olisi koe, joten päätin kuitenkin raahautua paikalle. Voisin yrittää arvata vastaukset, se on joskus toiminut ihan hyvin. Juuri kun saavuin luokan oven eteen ja tunnin alkuun oli vielä reilut viisi minuuttia, kännykkäni värisi taskussani. Nappasin sen nopeasti käteeni koska halusin palavasti kuulla miten Sasukella menee. Pian luinkin jo viestiä:

Et ole kummajainen, ainakaan mielestäni :’D Ne syrjijät ovat p.p Itsekin haluaisin nyt kuolla, koska kaikki on sellaista paskaa että. Mutta ei löydy pokkaa sen tekemiseen :’D Mutta viiltelyä voi tehdä aina. Opettaja kysyikin mitä teen harpilla kun kesken tunnin alkoi ahdistaa XD Jättäisi minut vain rauhaan... Ei se kuitenkaan voi auttaa mitenkään p.p Mutta ei voi mitään. Noh, nyt pitää mennä tunnille.

Näpyttelin nopean, lyhytsanaisen vastauksen koska ovi avattiin ja pääsin sisälle. Sain koepaperin eteeni ja tuijotin sitä hetken. En tajunnut mitään. En pystynyt keskittymään, päässäni vain jyskytti. Raapustin jotain todella epämääräistä paperille ja palautin sen opettajalle. Pyysin että saisin lähteä pahan olon takia, ja opettaja antoi luvan.

Lähdin kävelemään kotiin, ja alkoi sataa. En jaksanut välittää, olin niin väsynyt ja sekaisin kaikesta. Kävelin sumussa kotiin, ja sain juuri ja juuri kaivettua avaimet taskustani. Avasin oveen hitaasti, mutta ikään kuin heräsin sumusta kun kuulin äänen keittiöstä. Isäni puhui siellä, oletettavasti puhelimeen:
Niin, juuri niin. Heti kun saan kakarat heivattua jaloista pois voimme lähteä... Kyllä, myös Gaaran. He ovat luonani vain sen takia että heillä ei ole ketään muuta.

Sitten hän räjähti nauruun. Sydämelleni tuli jostain kivi, joka painoi sen kasaan. En saanut kunnolla henkeä, tuntui siltä kuin räjähtäisin. Paiskasin oven kiinni ja lähdin juoksemaan. Juoksin minkä jaloistani pääsin, kuin viimeistä päivää. Tiesin minne jalkani veivät minua, vanhalle kalliolle jolta näki merelle. Istahdin sinne, ja yritin rauhoittua. Aloin jopa miettiä mereen hyppäämistä, niin masentunut ja pois tolaltani olin. Tuijotin hetken merelle ja mietin miltä tuntuisi vajota kylmän meren syleilyyn. Katkaisin kuitenkin nuo ajatukset, en voisi tehdä sitä Sasukelle.

Kuin automaattisesti otin kännykkäni ja etsin sieltä Sasuken nimen. Kirjoitin viestiin kaiken mitä oli tapahtunut, ja lisäsin vielä loppuun kiitoksen kun Sasuke kuunteli kaiken. Lisäsin vielä päässäni ‘niin tärkeä sinä olet minulle.’

Masennukseni katosi kuin tuhka tuuleen, koska ajattelin että Sasuke oli olemassa, kuuntelemassa minua ja auttamassa pahimman läpi. Mitä ikinä tapahtuisikaan, minulla olisi hänet.

Katselin hetken merelle ja hymyilin kun ajattelin Sasukea. Pian kännykkäni piippasi, ja hymyni leveni koska tiesin kuka se olisi.