12. Keltainen silmä






Matka Äänikylään kesti kaksi päivää. Nuo päivät olivat kuin unta, eikä Rei kyennyt muistamaan matkastaan mitään. Tuntui kuin todellisuus olisi iskenyt naiseen vasta nyt, kun hän yhtä-äkkiä seisoi Äänikylän sisään käynnin edessä. Hänen jalkansa olivat yksinkertaisesti kantaneet hänet paikalle, kuin vanhasta muistista. Kaksi Äänikylän ninjaa seisoi leveän oviaukon molemmilla puolilla, joka johti sisälle maanalaisiin tunneleihin. Huomatessaan muukalaisen he tarttuivat aseisiinsa.

”Seis!” pidempi vartijoista huusi käskyn kohottaen kättään.

Rei  katseli miesten kasvoja rauhallisesti, ja huomasi ettei tunnistanut kumpaakaan. Molempien kasvojen alapuoli oli peitetty kankaisella naamiolla. Rei veti syvään henkeä ja etsi itsestään vanhan Tauyuan terävää luonnetta. Hänen täytyisi omaksua entinen käytöksensä täydellisesti, jos hän aikoi onnistua tehtävässään.

”Ettekö tunnista minua?”  ääni vuosien takaa huudahti koppavasti.

Tämä ääni oli kova ja raaka, eikä sietänyt typeryyksiä tai heikkoutta. Se ääni kuului elämään jonka Rei oli unohtanut jo kauan sitten. Vartijat vilkaisivat hämillään toisiaan. Sitten pidempi otti muutaman askeleen lähemmäs tarkastellen kunoichin kasvoja. Rei antoi pilkkaavan hymyn hiipiä harkitun hitaasti huulilleen.

”Toisaalta se ei ole mikään yllätys. En olettaisikaan että teidänlaisenne roskasakki mitään mistään tietäisikään. Sinä!” punapää huudahti osoittaen toista vartijaa.

”Mene, ja sano Kabutolle että Tayuya on palannut,”punapää totesi kylmästi ja jäi tarkastelemaan sanojen aikaan saamaa vaikutusta.

Miehen silmät laajenivat hämmästyksestä. Katse kulki punaisista hiuksista harmaaseen huiviin. Ilmeisesti hänen nimensä ei ollut vielä unohtunut Äänikylässä. Sitten mies kääntyi sanaakaan sanomatta, ja juoksi sisään.

Rei tukahdutti halunsa viiltää molempien miesten kurkut auki, ja juosta henkensä edestä. Hän tunsi olonsa hiireksi, joka asettaa häntänsä tyhjään loukkuun. Oli mielipuolisen outoa kävellä suoraan Äänikylän porteille, kaikkien näiden vuosien piilottelun jälkeen. Hän oli toki unelmoinut lukemattomina yksinäisinä  iltoina, tästä samasta hetkistä. Mutta noissa unelmissa hän oli ollut kyllin vahva hävittääkseen menneisyytensä kokonaan maanpäältä tappamalla kaikki Äänikylässä, viimeiseksi Orochimarun. Muutoin kunoichi ei olisi voinut koskaan kuvitellakkaan palaavansa tälle portille, ei vapaa-ehtoisesti. Mutta hänellä ei käytössä katsoen ollut enää vapautta. Rei muistutti itseään kuivasti.

Ääniä alkoi kantautua ulos tunnelista. Sana Pohjoisen Tayuyan odottamattomasta paluusta oli kiirinyt eteenpäin. Rei tunsi sydämmensä alkavan hakata nopeammin. Kylmä hiki kostutti hänen kämmenensä. Hetki oli tullut. Joko Kabuto uskoisi häntä, tai sitten kaikki olisi ohi. Hän oli miettinyt mitä monimutkaisempia tarinoita hämätäkseen pirullista lääkintäninjaa. Kuinka hän oli joutunut Konohan vangiksi ja paennut. Kuinka hän oli menettänyt muistinsa ja elänyt Kivikylässä. Lopulta Rei oli päättänyt pysytellä niin lähellä totuutta kuin mahdollista. Kabuto oli ovela ja näki taitavimpienkin valehtelijoiden lävitse, mikä tietenkin johtui siitä että mies oli katalin petturi mitä Ninjamaasta löytyi. Rei terästi itsensä ja keskittyi unohtamaan tilanteensa vakavuuden. Hänen täytyi eläytyä kuten näyttelijä. Kunoichi yrittii unohtaa menneet vuodet. Hän oli todella tullut tänne, koska hän halusi tätä. Hän halusi kuulua jälleen Äänikylään, ja nyt kun Orochimaru oli poissa se oli mahdollista. Aivan, hän halusi tappaa. Siksi hän oli täällä. Hän halusi lisää voimaa ja Kabuto voisi antaa sitä hänelle. Rei uskotteli itselleen. Samalla hän otti kehonsa hallintaansa, pakottaen hengityksensä tasaantumaan, ja lihaksensa rentoutumaan. Kaikessa oli kyse kurinalaisesta mielen ja kehon hallinnasta. Hän pystyisi tähän jos tahtoisi.

Tuttu askelten rytmi kaikui käytävästä. Rei korjasi kehonkieltään nojaten hiukan taaksepäin kyllästyneen näköisenä. Hän oli valmis.

Ohut käsi kohosi silmälasien ylle korjaten niiden asentoa. Kabuton terävä katse lävisti naisen haukan lailla. Mies näytti yhä samalta kuin viisi vuotta sitten, lukuun ottamatta hänen vaatteitaan. Lilan housupuvun sijaan mies piti yllään mustaa hupullista kaapua. Valkoisen harmaat hiukset oli sidottu siististi taakse pois kasvoilta. Iho oli tylsän kalpea ja silmiä korostivat pyöreät lasit. Miehen ulkonäkö muistutti kaikin tavoin sairaanoloista lukutoukkaa, mutta kasvojen muoto kieli oveluudesta. Rei tunsi inhon värähtävän sisällään. Mies muistutti jollain tapaa kettua tai käärmettä. Mutta tällä kertaa jokin miehessä tuntui vielä enemmän kammottavalla tavalla väärältä. Kabuto asteli hitaasti lähemmäs.

”Mutta , mutta tämäpä on odottamatonta”, mies puhui viimein itsevarmalla äänellä. Hän käveli yhä lähemmäs ja Rei hämmästyi miehen olemusta. Kabuton chakra tuntui oudon painostavalta. Vääristyneeltä.

”Selitä minulle, Tayuya. Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?”

Rei katsoi miestä suoraan silmiin ja hätkähti. Kabuton toinen silmä oli keltainen. Tarkemmin katsottuna, myös pupilli oli muuttunut, se oli pelkkä pitkä viiru kuten käärmeellä. Rei tunnistaisi tuon silmän vaikka unissaan. Silmä oli ehdottomasti Orochimarun. Mutta miksi ihmeessä se oli Kabutolla? Nainen päätti sivuuttaa asian siltä erää. Hänellä oli tärkeämpää ajateltavaa, kuten hengissä pysyminen.

”En ole ollut vuosiin enää Tayuya. Minut tunnetaan nimellä Rei”, kunoichi sanoi ja tarkkaili Kabuton reaktioita. Mies tyytyi kohottamaan hieman kulmakarvojaan.

”Tiedät hyvin mitä tapahtui viisi vuotta sitten. Koko äänen viisikko tuhoutui. Epäonnistuimme tehtävässämme. Kuitenkin en ole varma miten, mutta minä jäin henkiin. Siitä lähtien olen pitänyt niin sanotusti matalaa profiilia”,Rei antoi pienen ivallisen hymyn käydä kasvoillaan. Hänen äänensä oli kuuluva ja täynnä itsevarmuutta. Kuin lapsella joka tietää olevansa oikeassa. Oli vain yksi totuus ja se oli tämä.

”Pysyit tahallasi kuolleena. Pakoilit siis Äänikylää. Miksi?” Kabuton ääni oli muuttunut vaativaksi. Rei tunsi kylmyyden kasvavan sisällään, kun keltaisen silmän pupilli värähti oudolla tapaa. Hän kieltäytyi ajattelemasta mitä se saattoi tarkoittaa.

Rei näki silmäkulmastaan että aukiolle oli tullut enemmän shinobeja tarkkailemaan tilannetta. Punapää ei antanut asian häiritä itseään. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää.

”Helvetti, eikö se ole ilmiselvää? Orochimaru olisi tappanut minut varmasti koska tehtävä epäonnistui. Ja minä en halunnut kuolla”, Kunoichi tuhahti ja pakotti itsensä rentoutumaan, rikkomatta katse kontaktia lääkintäninjaan.

Kabuto tuijotti häntä hetken läpitunkevalla katseellaan.

”Miksi siis päätit palata?” mies kysyi. Rei laski hieman päätään ja tuijotti miestä kulmiensa alta. Hän antoi vihansa näkyä silmissään.

”Koska minä haluan kostoa. Koska minä haluan voimaa. Koska  minä haluan tappaa”, kieroutunut hymy levisi naisen kasvoille.
”Sinä ymmärrät eikö totta? Tämä on todella ainut paikka minulle, Kabuto”, Rei puoliksi huusi sanat miehelle, joiden sävyssä oli aimo annos hulluutta.

Kunoichi pelkäsi, että että sanoissa piili osa totuutta. Hän tunsi sisimmässään kauhua ja inhoa joka oli tuhota hänen järkensä. Oliko tämä loukko todella ainut paikka missä hän kykeni elämään?

Vaaleamies tyytyi vain tuijottamaan häntä kieron uteliaasti. Rei tuijotti takaisin kahteen eriväriseen silmään ja tunsi menettävänsä kärsivällisyytensä hetki hetkeltä nopeammin. Mies leikitteli hänen kanssaan.

”Kuinka kauan aiot jatkaa tätä helvetin naurettavaa leikkiä Kabuto? Kerro aiotko tappaa minut vai et, niin päästään siitäkin. Olen kyllästynyt sinuun”, Kunoichi laukoi suustaan ennen kuin ehti estää itseään. Hänen vanhat tapansa ottivat nopeasti vallan. Sen täytyi johtua Kabutosta. Rei tunsi vihan kuristavan kurkkuaan. Hän vihasi tätä kaikkea. Sitä miten kohtalo heitteli häntä kuin lehteä virrassa, vailla päämäärää. Sitä miten muut saivat päättää elikö hän vai kuoliko ja kenen kädestä. Rei tunsi olevansa täysin vailla omaa päätösvaltaa elämässään. Miten hän olikaan lopulta päätynyt tähän pisteeseen, missä mies jota hän vihasi sydämensä pohjasta sai päättää hänen kohtalonsa.

Lopulta Kabuto päästi suustaan pienen hymähdysen ja pudisti päätään.
”Vanha kunnon Tayuya. Edes Sakon ei ollut yhtä paha suustaan”, mies sanoi kääntäen hänelle selkänsä. Rei odotti liikkumatta tuomiotaan.

Mies korjasi silmälasiensa asentoa rauhallisesti, selkeästi nauttien naisen ahdingosta. Rei tunsi tavan, ja tiesi että mies teki noin erityisesti osoittaessaan ylemmyyttään muita kohtaan. Luoja miten hän olisikaan halunnut tappaa tuon omahyväisen paskiaisen.

”Hyvä on, saat palata Äänikylään. Mutta älä luule että tämä on ohi. Me näemme myöhemmin”, niine hyvineen Kabuto käveli takaisin sisälle Äänikylän tunneleihin.

Rei katseli miehen loittenevaa selkää, ja huomasi äkkiä jotain todella häiritsevää. Vuosia Orochimarun henkivartijana viettäneenä, hä oli oppinut tuntemaan Sanninin paremmin kuin olisi halunnut myöntää. Hän tunsi tavan miten Orochimaru puhui, miten hän vihastui, ja jopa miten mies käveli. Erityisesti miten mies käveli sairastuttuaan, kun varastettu ruumis oli vihdoin alkanut hylkiä vierasta kantajansa. Kuvottava pelko kohosi Rein sisällä, kun hän katseli Kabuton kävelevän. Liian hitaasti, liian tuttuun tapaan tuolle lyhyelle lääkintäninjalle.

Mitä ihmettä tuo hullu mies oli mennyt tekemään?





Rei istui huoneessaan ja tarkkaili seinällä olevaa vanhaa kelloa. Pian olisi keskiyö, ja hänen tapaamisensa aika. Oli kestänyt useista päiviä että Rei oli tottunut Äänikylän tukalaan ilmaan ja pimeyteen. Ahdistus oli viimein alkanut hieman hellittää kolmantena päivänä hänen saapumisestaan.


Vaikutti siltä että Kabuto oli todella kaappanut johdon Äänikylässä. Entiset Orochimarun joukot seurasivat häntä, tietämättä minne muuallekkaan mennä. Rei oli tarkkaillut kylää ja huomannut selkeästi jotain olevan tekeillä. Ninjoja liikkui tavallista enemmän tunneleissa, ja varastoista kannettiin tavaraa eripaikkoihin. Huhut sodasta kiirivät kunoichin korviin nopeasti. Äänikylä aikoi pakottaa Akatsukin liittymään itseensä, tai sitten tuhota sen täydellisesti. Kabutolla oli pettämätön suunnitelma, mutta vain kaikkein luotettavimmat miehet tunsivat sen yksityiskohdat täydellisesti. Oli sanomattakin selvää, ettei Rei kuulunut enää luotetuimpiin henkilöihin. Jollain oudolla tapaa punapää tunsi jopa tulleensa loukatuksi, hän oli sentään kuulunut Orochimarun eliittiryhmään. Nainen oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että hänen maineensa eli yhä. Muut shinobit väistivät hänen katsettaan käytävillä, eikä kukaan aloittanut keskustelua suoraan kunoichin kanssa. Se sopi Reille hyvin, näin hänen ei tarvitsisi puhua menneisyydestään enempää.


Kellon lähestyessä kahtatoista Rei asteli ulos huoneestaan ja kurkisti soihtujen valaisemalle käytävälle. Ketään ei näkynyt ja punapää aloitti matkansa kohti kolmattatoista varastohuonetta. Huolimatta uhkauksestaan, Kabuto ei ollut kutsunut häntä vielä luokseen. Se oli toistaalta harmi, sillä Rei olisi halunnut tarkkailla miehen käytöstä lisää. Miksi miehen toinen silmä oli samanlainen käärmeensilmä kuten Orochimarulla? Asia oli vaivannut naista siitä lähtien, kun hän oli saapunut kylään. Mitä huolestuttavinta oli kuitenkin lääkintäninjan muuttunut olemus. Tapa, miten mies oli kävellyt takaisin kylään oli jäänyt kummittelemaan kunoichin mieleen. Pitkät hitaasti laahaavat askeleet. Ne sopivat pitkälle miehelle, joka piti yllään yukataa. Eivät missän nimessä lyhyelle shinobille. Aivan kuin Kabuto olisi jollain tapaa omaksunut joitain Orochimarun tapoja. Rei rypisti kulmakarvojaan. Hän ei voinut olla varma asiasta, ei ennen kuin hän näkisi miehen uudestaan. Mutta oli parempi antaa Painin tietää kaikki yksityiskohdat.

Rei astui pimeään varastohuoneeseen varuillaan. Hän kääntyili ympärilleen etsien merkkejä muista henkilöistä kaikki aistit valppaana. Hän näytti olevan yksin homeisten laatikoiden ja hämähäkin seittien kansoittamassa varastossa. Siellä täällä lojui sotkuisia kääröjä ja ruostuneita kunaita. Ilma oli tunkkainen ja ahdistava hengittää. Rei odotti kärsivällisesti liikkumatta, sillä jokainen askel nostaisi pölypilven mukanaan. Viimein kunoichi rentoutui ja sytytti kynttilän seinustalla. Lähes välittömästi vastakkaiselta seinustalta alkoi kuulua rahinaa. Rei säpsähti ja kääntyi valmiina hyökkäykseen mikäli vieras ei olisikaan se jota hän odotti.

Akatsuki lähetin naama oli ilmestynyt harmaaseen kiviseinään.Keltaiset silmät tuijottivat häntä oudoista kasvoista. Valkoinen puoli kasvoista hymyili hänelle maireasti.

”Hyvää iltaa, Rei. Näyttää siltä että olet vielä elossa. Vaikuttavaa”, Zetsu totesi.

”Siltä näyttää”, kunoichi vastasi myrkyllisesti. Zetsu tunkeutui enemmän ulos seinästä, miehen ylävartalo jäi seinän ulkopuolelle, alavartalon jäädessä seinän sisään. Mies oli todella outo ilmestys.

”Minun täytyy sanoa, että olin yllättänyt että johtaja halusi laittoi sinut tälle tehtävälle. Ajattelin että se on aivan liian vaikea sinunlaisellesi. Ilokseni olin väärässä. Johtaja on tarkkanäköinen. Sinusta voi olla vielä paljon hyötyä Akatsukille”,valkoinen puoli virkkoi tarkastellen naista. Tummapuoli murahti jotain vastaukseksi, josta nainen ei saanut selvää.

Rei puristi nyrkkinsä yhteen.

”Haluatko tiedot vai seisonko tässä loppuyön kuunnellen yksinpuheluasi?” punapää kysyi kylmästi, kyllästyneenä miehen jaaritteluun.

”Varo suutasi pikku kunoichi. Me syömme sinut oikein mielellämme”, tumma ääni varoitti. Rei ei jaksanut enää välittää. Oli jo tarpeeksi että hänet oli pakotettu vakoilemaan järjestön puolesta. Hän ei nöyristelisi kasvimiehestä.

”Kerro johtajalle että hänen tietonsa pitävät paikkaansa. Näyttää siltä että Äänikylä valmistautuu kiireesti suureen hyökkäykseen. Kohteena on Akatsuki. Huhutaan että Kabuton tarkoitus on saada Akatsuki liittymään Äänikylään. Mikäli järjestö ei suostu vaatimukseen, heidät ja Sadekylä tuhotaan täysin”, Rei kertoi. Zetsun molemmat silmät kapenivat ja mies kuunteli tarkkaavaisesti.

”Onko sinulla tietoa kuinka pian hyökkäys suoritetaan?”valkoinen puoli kysyi, ääni nyt täysin asiallisena, keskittyneenä tehtävään.

Rei punnitsi vastaustaan nostaen kätensä puuskaan. Hän mietti viikon aikana näkemäänsä. Miehet oivat teroittaneet kunaitaan ja valmistelleen räjähdepommeija. Äänikylän ninjoja oli kutsuttu takaisin tukikohtaan, sekä joitain uusia joukkoja oli värvätty. Eri osastojen johtajat olivat tavanneet useaan kertaan. Kabuto oli ollut ilmeisen kiireinen, sillä nainen ei ollut nähnyt häntä kammionsa ulkopuolella.

”Pian. Arvioisin että korkeintaan viikko tästä”, kunoichi totesi vakavasti. Zetsu irvisti, uutiset eivät olleet miellyttäviä Akatsukin kannalta.

”Hmm. Hyvä. Välitän tiedot johtajalle. Sillä välin, jatka vakoilemista. Jos hyökkäys alkaa, pidä huolta siitä olet siinä mukana”, Zetsu sanoi ja aloitti vetäytymisensä seinään. Rei hätkähti ja otti askeleen lähemmäs.

”Odota! On vielä yksi asia”, nainen huudahti. Akatsuki pysähtyi ja katsoi punapäätä uteliaasti.

Rei nyki hiuksiaan hermostuneesti ja mietti mietti miten selittäisi asiansa järkevästi.

”Minulla on epäilys siitä että Orochimaru ei ole kenties täysin tuhoutunut”,kunoichi sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Zetsu tuijotti naista silmät rävähtämättä.

”Jatka”,vaaleapuoli käski hetken päästä. Nainen mietti miten pukisi epäilyksensä sanoiksi, sillä suuri osa niistä perustui vain hänen omiin tuntemuksiinsa.

”Milloin olet nähnyt viimeksi Kabuton? Siinä miehessä on jotain…outoa. Hänen kasvonsa ovat muuttuneet. Hänen toinen silmänsä muistuttaa Orochimarun silmää. Kasvot ovat kalpeammat. Miehen chakra, koko hänen olemuksensa”, Rei yritti löytää sanoja kokemukselleen, mutta luovutti ja huokaisi turhautuneena. Oli parempi kertoa suoraan mitä hän epäili, niin typerältä kuin se kuulostikin.

”On mahdollista että Orochimaru elää yhä Kabutossa”, kunoichi totesi lopettaen selityksensä. Zetsu kohotti kulmakarvojaan järkyttyneenä. Rei tuijotti miestä vaativasti.

”Käy itse katsomassa häntä. Sinun kyvyilläsi, olen varma että pystyt siihen. Vain hetken aikaa. Katso hänen kasvojaan”,nainen pyysi tuijottaen Zetsua.

Rei halusi Painin ehdottomasti tietävän kaameasta mahdollisuudesta, sillä jos Orochimaru eli, vain harva pystyi tuhoamaan hänet. Akatsuki johtaja oli yksi heistä. Nainen oli itsekkin yllättynyt omasta vihastaan tuota vanhaa käärmettä kohtaan. Hänen täytyisi varmistaa että vaikka hän itse kuolisi, olisi joku joka tuhoaisi Orochimarun.

Zetsu siristi silmiään ja käänsi päätään tarkkaillen naista. Puhuiko kunoichi totta? Vai oliko tämä ansa? Mutta toisaalta, tämä uusi tieto oli liian herkullinen jättää huomiotta. Lopulta Zetsu murahti ja teki päätöksensä.

”Teen mitä pystyn”,akatsuki totesi ja katosi varjoihin. Se ei ollut lupaus, mutta enemmän kuin pelkkiä sanoja.

Punahiuksinen kunoichi jäi seisomaan pimeän huoneen yksinäisyyteen, epäilysten kalvamana.