13. Kohtalon ivaa




Nainen katseli kuinka muste levisi hitaasti pergamentille. Paperi oli kuivaa ja kellastunutta, samaa mitä Orochimaru oli suosinut aina kylän perustamisesta lähtien. Mies oli ollut joissakin asioissa erittäin turhamainen, niihin kuuluivat hänen paperinsa laatu, sekä hänen asusteidensa kankaat. Rei tiesi tämän, sillä hän oli itse pitänyt kerran yllään karhean silkkistä lilaa asustetta, joka merkitsi Orochimarun eliittiin kuulumista.

Rei seisoi Kabuton edessä, miehen kirjoittaessa pikkutarkalla käsialallaan viestiä kammiossaan. Oli kulunut kaksi päivää siitä kun hän oli vuotanut tietonsa Akatsukin lähetille. Rei yritti pitää itsensä rauhallisena. Kabuto oli kutsunut naisen kammioonsa keskipäivällä. Kunoichi katseli ympärilleen näennäisen välinpitämättömästi, samalla etsien vihjeitä. Paikka ei ollut juuri muuttunut siitä, mitä se oli silloin kuin Orochimaru oli ollut voimissaan. Samat oudot lasiset purnukat kiersivät huoneen seinustoja. Ainoat valon lähteet olivat soihdut seinillä, ja muutamat kynttilät pöydillä. Ilma tuoksui vanhoille kääröille, sekä yrteille. Rei pystyi melkein kuulemaan Orochimarun käheän äänen korvissaan, käskemässä Kabutoa tuomaan lääkkeensä makuukammion pimeästä syvennyksestä.

”Tayuya, kerro minulle onko kirottusinettisi muuttunut?” Kabuto kysyi häneltä. Rei hätkähti nimeä, joka kuulosti vieraalta hänen korvissaan. Hän rypisti hienoisesti kulmiaan.

”En ole tottunut tuohon nimeen, voisitko kutsua minua Reiksi?”nainen korjasi totuuden mukaisesti. Kabuto räpäytti silmiään.

”Sama se minulle. Nyt, kerro miten sinettisi on käyttäytynyt?”mies tivasi kärsimättömästi.

”Ei, se ei ole varsinaisesti muuttunut. Kenties se on vahvistunut vuosien mittaan. Vaihtuminen on ollut helpompaa ja nopeampaa. Sarvet toki silti sattuvat työntyessään ulos”, Rei kertoi ja vaistomaisesti kohotti kätensä asetellakseen harmaata huiviaan paremmin.

Miehen katse siirtyi silmälasien takaa huiviin ja pieni tietävä hymy välähti miehen kasvoilla. Punapää oli käyttänyt huivia jo nuorena, koska oli taistellut niin usein kirotunsinetin viimeisessä vaiheessa, että tuoreet haavat hänen päässään eivät ehtineet parantua uusien jo tultua. Sarvet olivat siis yhä naisen riesana. Kabuto nousi ylös tuolistaan ja käveli hitaasti kohti naista.

”Minun täytyy sanoa, että olen pettynyt. Olisin toivonut että olisit oppinut hallitsemaan kirottuasinettiä paremmin vuosien jälkeen. Sasuke kehittyi sen hiomisessa niin nopeasti. Nyt kun hän on poissa, sinä olet ainut jolla on kirottu sinetti sen alkuperäisessä muodossa”, vaalea mies pysähtyi kunoichin taakse.

Rei oli tarkkaillut miehen jokaista liikettä. Hän tunsi tutun pelon nostavan päätään sisällään. Kabuton liikkeet muistuttivat todella Orochimarua liian paljon. Mies liikkui liian hitaasti ja laiskasti verrattuna entiseen itseensä. Kuin mateleva käärme, valmiina iskemään kuolettavasti hetkenä minä hyvänsä. Kabuton käsi kohosi ja Rei jännittyi. Mies pyyhkäisi punaiset hiukset tieltään nähdäkseen niskassa olevan sinetin. Kunoichi pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Hän yritti sulkea mielestään kuvottavan pelon ja inhon jota tunsi miestä kohtaan. Naiset silmät olivat lukittautuneet seinään, näkemättä mitään. Kabuto kumartui lähemmäs niskaa ja kosketti sinettiä sormen päällään. Nainen tunsi kuinka lääkintäninjan chakravirtaus juoksi hänen niskastaan muualle kehoon. Jos mies niin haluaisi, hän voisi lopettaa tärkeiden lihasten toiminnan. Rei puri huultaan. Hän ei halunnut olla lähelläkään tuota sairasta miestä, pelkkä ajatus siitä että mies kosketti häntä oli sietämätön.

Viimein Kabuto nosti sormensa pois ja Rei henkäisi salaa helpotuksesta. Lääkintäninja hymyili vienosti ja käveli takaisin pöytänsä luokse.

”Sinetissä on yhä potentiaalia. Oletko yrittänyt käyttää vain tiettyä osaa sen voimasta?” Kabuto kysyi korjaten lasejaan. Mies oli yhä sairaanloisen kiinnostunut salatieteestä ja uusista mutaatio mahdollisuuksista.

Rei vain räpäytti silmiään kykenemättä ajattelemaan hetkeen selkeästi. Hän halusi vain tuhota tuon miehen, enemmän kuin mitään muuta. Tuo ylimielinen hymy, nuo naurettavat silmälasit, ja inhottavan pitkät sormet..

”Tiedätkö, uskon että pystyisit käyttämään vain tiettyä osaa mutaatiosta. Sanotaan vaikkapa silmiä. Sasuke oppi ensimmäisenä muuttamaan pelkästään silmänsä kirotunsinetin alaiseksi. Hän kykeni erottamaan helpommin nopeat liikkeet, sekä näkemään paremmin pimeässä. Tietenkään siitä ei ollut hänelle suurta hyötyä, ottaen huomioon sharinganit. Hän kuitenkin kehittyi nopeasti hallitsemaan muodonmuutosta täydellisesti”, Vaalea mies sanoi. Kabuton silmät porautuivat naiseen. Rei palautti katseen tyynesti.

”Haluan että yrität kehittää sinettiäsi lisää. Aloita silmistä. Olen kiinnostunut näkemään mitä erovaisuuksia sinun ja Uchihan sineteillä on”, mies käski. Rei ymmärsi miehen tekevän selväksi hänelle kuka oli johtaja. He eivät olleet enää samanarvoisia, kuten vuosia sitten.

”Toinen, tärkeämpi tehtäväsi alkaa huomenna. Kuten olet jo varmasti kuullut, aiomme hyökätä Akatsukia vastaan”, Kabuto jatkoi kylmällä yksitoikkoisella äänellään, ja järjesteli kääröjään.

”Akatsuki on tällä hetkellä ninjamaailman vaarallisin järjestö. He pitävät hallussaan valtaa mikä perustuu pelkoon. Tämä johtuu siitä että he keräävät Bijuu petoja itselleen. Ilman Bijuu petoja, heillä ei ole mitään”, Kabuto nosti katseensa kunoichiin. Miehen silmissä loisti vallan jano.

”Rei, tiedätkö sinä mitä ovat Bijuu pedot?”

Rei harkitsi vastaustaan hetken, yrittäen muistella ikivanhoja tarinoita, joita hän oli kuullut matkoillaan. Kukaan ei tuntunut tietävän tarkalleen mitä pedot olivat, saati mistä ne olivat saaneet alkunsa. Mutta moni shinobi tiesi niiden olevan sinetöity pois aiheuttamasta harmia ihmisille.

”Muinaisia voimakkaita petoja, joilla on valtavasti chakraa. Hetkinen, tarkoitatko..”

Kabuto nyökkäsi.

”Aivan, jinchuurikeja”, mies hymyili ahneesti, ja keltaisen käärmeen silmän kiiltäessä kynttilän valossa.

”Minulla on erittäin luotettavaa tietoa siitä, että Akatsuki kerää jinchuurikeja. Tarkalleen ottaen, he aikovat kerätä kaikki jinchuurikit itselleen. Jostain syystä, he tarvitsevat kaikki isännät elossa. Kuvittele, miten paljon voimme hyötyä tästä tiedosta. Me voimme kiristää heitä jinchuurikien avulla, ja saada edun puolellamme taistelussa. Olemme jo saaneet kiinni yhden, kuusihännän isännän”, Vaalea mies korjasi silmälasejaan ja katseli Reitä alta kulmiensa, hymyillen ovelasti.

”Suunnitelmamme on yksinkertainen, mutta kuoleman varma. Jos Akatsuki ei antaudu ja liity meihin, me tapamme kuusihännän ja Akatsukin suunnitelma on mennyttä”, Kabuton äänessä oli kuumeista kiihkoa, joka kuvotti naista. Hulluus pilkahteli miehen silmissä, ja Rei pelkäsi että näki vain osan sitä vimmaa, mikä todella ajoi miestä eteenpäin.

”Sota on käytännössä voitettu. Minä aion jatkaa siitä mihin Orochimaru-sama jäi. Minä aion saada Akatsukin voiman itselleni”, mies käänsi katseensa Reihin, joka yritti peittää epäuskoista ilmettään.

”Ja tämä on vasta alkua. Sinun tehtäväsi on vartioida jinchuurikia, kunnes olemme valmiita hyökkäämään”,

”Toteutan käskyn”, kunoichi sai sanottua.


Rei marssi pienessä huoneessaan edes takaisin, odottaen että joku vartijoista tulisi kertomaan milloin vanki oli kuljetettu perille. Hän kirosi huonoa onneaan. Jos Zetsu olisi vain tullut hieman myöhemmin, hän olisi ehtinyt kertoa miehelle Kabuton pirullisesta suunnitelmasta. Nyt oli liian myöhäistä. Hän tapaisi Zetsun vasta viiden yön kuluttua, silloin Äänikylä olisi todennäköisesti jo aloittanut hyökkäyksensä.

Rei iski nyrkkinsä seinään ja kirosi. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei pystyisi lähettämään viestiä jäämättä kiinni. Hän ei voisi lähteä Äänikylän ulkopuolelle, ei nyt kun Kabuto oli antanut hänelle tärkeän tehtävän. Helvetti soikoon, hän ei edes tiennyt oliko Akatsukilla muita vakoojia Äänikylän sisällä!

Rei nosti kätensä kasvoilleen ja tasasi hengityksensä. Hänen täytyisi pitää pää kylmänä. Ainut asia mitä nainen pystyisi nyt tekemään, oli odottaa tilaisuutta paeta ja lähettää viesti ajoissa Painille. Jos tieto tulisi liian myöhään, Akatsuki johtaja voisi käsittää sen petokseksi, ja hän kuolisi. Toisaalta, jos hän yrittäisi sabotoida Kabuton suunnitelmaa liian näkyvästi, mies tappaisi hänet varmasti.

Oveen koputettiin. Rei hätkähti ja veti syvään henkeä, mukautuen jälleen kalseaan rooliinsa.

”Sisään!” punapää huudahti terävästi. Mies vartija avasi oven varovasti, vilkuillen hermostuneesti huoneeseen tietämättä mihin laskea katseensa.

”Rei-san, jinchuuriki on kuljetettu kolmannen vankilan erityisselliin”, vartija sanoi. Rei kääntyi katsomaan miestä kylmästi.

”Haluan neljän vartijan tiimin kolmannen vankilan ovelle. Eikä mitään kakaroita, katsokin että he ovat vähintään chuunin-tasoa!” Kunoichi kivahti miehelle, joka nyökkäisi nopeasti ja katsosi ovelta, haluamatta olla missään tekemissä pahasisuisen naisen kanssa.

Rei huokaisi miehen mentyä ja päätti mennä tarkastamaan vankinsa. Hänen täytyisi näyttää Kabutolle olevansa erityisen omistautunut tehtävälleen.



Miehen jalat tuntuivat raskailta kovaa puupenkkiä vasten. Kahleet olivat painoivat punaiset jäljet hänen ihoonsa, mutta sillä ei ollut väliä sillä miehen kädet olivat jo valmiiksi ruhjeilla taistelusta.  Hänen vankilansa oli pieni kivinen huone. Ilma tuntui seisoneen täällä ikuisuuden paikallaan. Hän kykeni haistamaan maan mullan ja puiden juuret, ja silloin tällöin etäisen veren hajun muista selleistä. Mies ei ollut nähnyt muuta valoa kuin sellinsä kynttilän, siitä ja hajusta päätellen vankilan täytyi olla maan alla. Mies kohensi ryhtiään ja tarkasteli hetken harmistuneena sinistä yukataansa, joka oli repeytynyt pahasti taistelussa. Harmillista, sillä se oli ollut hyvä vaate.

Mies sulki silmänsä ja hymyili rauhallisesti. Hän ei silti katunut tekoaan, ei pätkääkään. Tämä oli jotain jota hänen täytyi tehdä. Hän oli sen velkaa.




”Missä vanki on?” Rei tivasi häijyn näköiseltä mieheltä, joka seisoi vankila kammion keskellä olevan pöydän takana.

Kammio oli suuri luola, jota valaisivat sinne tänne sytytetyt karkeat puusoihdut. Askelten äänet sekä vankien vaikerrukset kaikuivat seinistä, aivan kuin paikka ei olisi ollut jo tarpeeksi synkkä. Tämä oli Äänikylän viimeinen ja pienin vankilakammio, mutta täällä pidettiin kaikkein vaarallisimpia vankeja. Sellejä oli vain seitsemän, osa oli tyhjillään, osassa vangit olivat viettäneet suurimman osan elämästään. Vankila ei ollut erityisen saastainen, mutta se oli kolkko.

Mies tuijotti häntä tutkivasti. Hän oli pienikokoinen, mutta silmät olivat pienet ja ilkeät ja käsivarret kertoivat raa’asta voimasta. Hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta, ja hiusraja oli alkanut vetääntyä jo uhkaavasti päälaelle.

”Jinchuuriki on sijoitettu seitsemänteen selliin, Rei-san. Aivan kammion päädyssä olevaan syvennykseen”, mies sanoi äänellä joka oli pakotetun lipevä, kuin mätää hunajaa. Rei tunnisti ihmistyypin heti, tämä oli mies joka oli tottunut matelemaan, mutta tarpeen tullen hän puukottaisi selkään vaikka omaa äitiään. Mies ojensi naiselle suurta avainta, hymyillen mielistelevästi.

Kunoichi nappasi avaimen ja kääntyi sanaakaan sanomatta marssien kammion päätyyn. Kammion seinään oli louhittu syvennys jossa kiilteli rautainen ovi. Ovessa oli lukuisia jutsuja, estäen vankia käyttämästä chakraa sellin sisällä. Oven ruostunut ikkunaluukku kertoi omaa tarinaansa. Tänne vangittuja tuskin kukaan halusi tarkastella lähempää.
Rei asteli oven eteen ja riuhtaisi luukun auki. Henki salpautui hänen kurkkuunsa.

Huone oli hämärä, täynnä varjoja ja pölyä. Mies oli hätkähdyttävän pitkä. Hänen solakan lihaksikkaat kätensä olivat ruhjeilla ja ne lepäsivät sivuilla kahlittuna pitkiin ketjuihin jotka olivat kiinni seinässä. Rei tarkasteli miehen vaatetusta. Kunoichin suu tuntui äkkiä kuivalta kuin hiekkapaperi. Tumman sininen yukata oli pahoin repeytynyt hihoista sekä selästä, mutta ilmiselvästi se oli alunperinkin ollut naurettavan suuri käyttäjälleen. Rei tuskin uskalsi katsoa miehen kasvoja. Tumman ruskeat, lähes mahongin väriset hiukset ryöppysivät sotkuna selkään, osittain yhä sidottuna pompulalle. Toista kirkasta silmää peitti musta silmälappu. Äkkiä mies kohotti katseensa ikkunaan.

Rei löi luukun kiinni murskaavalla voimalla. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt paniikinomaisesti, eikä kunoichi pystynyt hetkeen ajattelemaan. Nainen painoi päänsä rautaista ovea vasten ja sulki silmänsä.


Miksi? Mitä julmaa kohtalon ivaa tämä oli? Miksi Jin oli täällä?