Kävelen kevyt hymy huulillani ulkona. Ihmiset katsovat minua kummeksuen, kun en yleensä hymyile. Hymyilen vain yhden henkilön kanssa. Ja nyt lähden hänen luotaa. Lopullisesti.

En ole väittänyt etten rakastaisi häntä, en vain enää jaksa. Tämä on minulle liikaa. Kävelen ilman kalebassia, ilman mitään mikä viittaisi muuhun kuin lyhyeen ja leppoisaan päiväkävelyyn.

Kävelen hyvillä mielin. Vaikka tiedän aiheuttavani rakkaalleni tuskaa, olen silti tyytyväinen päätökseeni. Ilman rakastani en olisi elänyt näinkään pitkään. Selitän hänelle kaiken kirjeessä, minkä hän löytää. Löytää aivan varmasti..

Katselen ympärilleni. En ole ennen tajunnut kuinka kaunis Konoha on. On toki Sunakin kaunis, ne ovat vain hieman erilaiset. Puut tuntuvat tavallista vihreämmiltä, taivas normaalia sinisemmältä.

Kävelen Konohan porteista ulos. Pian se on ohi. Suunnistan jyrkänteelle, minkä reunalla olen usein seissyt. En vain ole uskaltanut hypätä. En vain ole voinut. Jokin on pidätellyt minua. Mutta nyt… …nyt minulla on se voima minkä tarvitsen.

Kun saavun kielekkeelle, on hyvin tuulinen ilma. Kurkistan alas. Pohja on terävä ja kivikkoinen, juuri sellainen kuin pitääkin. Aurinko paistaa, ja pari pilvenhattaraa yrittää mennä sen eteen. Mutta ne eivät voi piilottaa aurinkoa tai päihittää sitä. Kuten ei Narutoakaan…

Olen vain pilvi, mikä on ollut auringon edessä. Tai ehkä en edessä, mutta hyvin lähellä. Aurinko vain pitää minusta, pienestä pilvenhahtuvasta. Se ei halua eroon minusta. Mutta tuuli on kyllästynyt siihen, että yksi pilvi on aina vain auringon luona. Se puhaltaa sen pienen avuttoman pilven pois, pois auringon luota, pois elämänsä luota.

Horjahdan. Olen aivan reunalla. Aurinko voittaa kaikki, ja se löytää itselleen toisen pilven. Mutta pilvi ei löydä itselleen toista aurinkoa. Nyt pilvi häviää, haihtuu pois…

Hymyilen auringolle, ja se vastaa hymyyni yhtä kirkkaana kuin minun oma pikku aurinkoni… Astun askeleen eteenpäin, tyhjän päälle. Tunnen ilmavirran suhinan korvissani kun putoan.

Osun maahan, ja tunnen kuinka selkäni rusahtaa epämääräisesti. Suustani tulee verta. Alan lipua pimeyteen. Kokoan viimeiset voimani, avaan silmäni, katson aurinkoa, ja hymyilen pienesti. Sitten tulee…

Pimeys.

Tyhjyys.

Missä olen?

Vai olenko missään?

Mitä tapahtui?

Vai tapahtuiko mitään?

Näen rakkaani tuolla ylhäällä…

Hetkinen.

Näen?

Kyllä, minä näen Naruton.

Mutta näen myös ruumiini, jonka kalpeille kasvoille on jämähtänyt hymy.

Näytän rauhalliselta.

Katson taas Narutoa.

Hän huutaa nimeäni.

En kuule häntä, mutta pystyn lukemaan tuon tuskaisen huudon hänen huuliltaan.

Hän horjahtaa, hän on tullut vahingossa liian lähelle reunaa.

Ei, ei vahingossa.

Hän aikoo seurata minua.

Katson nopeasti minne hän putoaa, ja menen sinne.

Hän putoaa syliini.

En tiedä miten ihmisen syliin ottaminen tuntuu niin kevyeltä, vaikka Naruto putosi korkealta.

Lasken hänet maahan.

Huomaan, että hän ihmettelee mihin pehmeään hän putosi kun ei kuollut tai satuttanut itseään.

‘Naruto, minä tässä.

Gaara.

Pelastin sinut.

En halua että kuolet.’

Saan sanat vaivalloisesti suustani.

Hän säpsähtää.

Hän kuulee minut.

Kerään voimani, että kuulen hänet.

“Gaara… Et voi olla. Olet kuollut, rakas… Jos sinä kuolit, minä kuolen myös. Niin minä ajattelin… Mutta ilmeisesti se ei mene niin. Estät minua… Hyvä on…”

Hän kävelee ruumiini luokse, ja nostaa sen syliinsä.

Näen että hän itkee.

Samassa kaikki alkaa hämärtyä hiljalleen.

Olen lähdössä pois.

Mutta palaan hakemaan sinut, rakas.

Palaan hakemaan sinut kun on sen aika.