Se oli lohduton näky. Hän makasi keskellä huoneen lattiaa. Siinä, mihin hän oli romahtanut matkalla sänkyyn. Hän makasi kippurassa, kyyneleet vain valuivat silmistä. Kajal oli valunut ja sotkeutunut suolaisista kyynelistä. Turkoosinvihreät silmät olivat täynnä tuskaa, täynnä pohjatonta surua.

“Miksi… Miksi minulla pitää olla tällainen elämä? Miksi minulla ei voi olla normaalia elämää? En halua tällaista paskaa…” hän mutisi. Matossa oli jo pieni, kostea läikkä.

Hänen vuolas itkunsa tyrehtyi lohduttomiin nyyhkytyksiin. Kukaan ei kuullut häntä. Hän oli yksi, yksin sen tuskan kanssa.

Jonkin ajan päästä hän nousi ylös lattialta. Hän käveli hitaasti vessaan. Yllään hänellä oli tummat farkut ja musta huppari.

Peilin edessä hän putsasi meikin, ja laittoi uuden rajauksen. Sitten hän meni istumaan sängylle, ja alkoi kirjoittaa tarinaa purkaakseen tuskansa. Oli lähellä ettei hän mennyt viiltelemään, mutta hän ajatteli poikaystäväänsä, joka huolestuisi tietysti siitä.

Hän ajatteli sitä rakkautta, jota hän sai toiselta. Se oli suuri, varmaankin suurempi mitä poika tunsi toista kohtaan. Mutta hänkin rakasti toista. Vilpittömästi, syvästi.

Kirjoittaessaan, masennus hälveni hieman, lieveni. Se ei enää ollut niin paha. Poika huokaisi helpotuksesta, ja laittoi musiikin soimaan. Nyt hän pystyisi rentoutumaan.

-----
lyhyt on. kommaa kiitos!