“Taistelu on ohi, voitte muuttua takaisin”, kylän johtaja, Aito, sanoi.
“Selvä!” sekalainen eläinten joukko sanoi yhteen ääneen. Kaikki keskittyivät, ja kuului useita poksahdusta muistuttavia ääniä, ja eläinten paikalla seisoi joukko ninjoja.

“Apua…” kuului ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Siinä seisoi pieni kettu, hyvin epätoivoisen näköisenä.
“En pysty muuttumaan takaisin…” se sanoi surkealla äänellä.
“Voi jestas… Voiko tässä käydä näinkin? Odotas hetki, niin autamme sinua, Bunka” eräs ninja sanoi.
“Kiitos Haruka.“

Kun Bunka pääsi kotiin, häntä vastaan juoksi pikku tyttö.
“Isi!”
“Hei kulta! Oletkos ollut kiltti?” Bunka otti tyttärensä syliin.
“Olen. Miksi sinulla on ketun korvat ja -häntä?”
“…”

Nainen astui kodin ovesta ulos.
“Onneksi tulit ehjänä takaisin…” Ami hymyili.
“Tulin, mutta olin jäädä eläimeksi…” Bunkan vaimo näytti kauhistuneelta.
“Selitän sisällä kun tyttäremme on nukkumassa” mies sanoi hiljaa.
“Ei saa supista seurassa, se on tuhmaa!” Hatsu sanoi topakasti isänsä sylistä. Molemmat vanhemmat henkilöt alkoivat nauraa.

Hatsu oli nukkumassa, ja Bunka ja Ami istuivat takkatulen ääressä.

“Selittäisitkö nyt?” Ami pyysi.
“Olimme juuri lopettaneet voitokkaan taistelun. Olimme muuttumassa takaisin ihmisiksi, mutta minä en pystynyt vaikka käytin chakraani. Enkä ollut käyttänyt sitä edes loppuun. Muut joutuivat auttamaan minua.”

Ami hymyili helpottuneena.
“Siihen on minusta vain yksi selitys: ‘eläimen’ chakra on sekoittunut minun chakraani jo niin pahasti, että ne ovat melkein yksi ja sama. ‘Eläimen’ chakra on pääsemässä voitolle..”
“…tai luonto haluaa sinut…” Ami jatkoi miehensä arveluja. Bunka vain kohautti olkiaan ja hymähti.

Sama jatkui. Aina taistelun tai harjoituksen jälkeen yksi tai kaksi jäi eläimeksi, ja muut joutuivat auttamaan heitä. Ja ninjoille jäi tapahtumasta muistoksi aina eläimen häntä ja korvat. Aluksi kaikki olivat hyvin hämmentyneitä, mutta lopulta se ei ollut enää ihmeellistä.

Pari sukupolvea myöhemmin

“Äiti! Isä!” pieni punapäinen, valkohäntäinen ja -korvainen poika huusi juostessaan vanhempiensa luokse.
“Mitä äidin pikku Iori?” Fusa kysyi ottaessaan poikansa syliin.
“Muistanpa isäni kertoneen, kuinka heidän iso-iso-iso-isovanhemmillaan ei ollut eläinten häntiä tai korvia…” Fumino ajatteli ääneen.
“Kuulostaa hassulta”, Iori sanoi. Äidin mustat korvat heilahtivat huvittuneesti, ja kissanhäntä kiusasi miehensä labradorinnoutajan häntä.

“Pikku naalini…” Fusa sanoi, ja tuhisi poikansa nenää vasten. Fumino kietoi kätensä vaimonsa ja poikansa ympärille.