Istuin puistonpenkillä suuren torin laidalla. Minun teki mieli sulkea silmäni ja nukahtaa. Ympärilläni välkkyvät valot muistuttivat minua siitä tosiasiasta, että olin yksin. Todellakin yksin.

Toisilla oli perheet ja ystävät, toisilla oli joku, jonka viereen käpertyä yöllä, jonka syliin painautua kun oli paha olla. Mitä minulla oli? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kukaan ei kaivannut minua. Ja miksi olisikaan? Olin Naruto Uzumaki, poika jonka nimi unohdettiin, jonka kasvot unohdettiin. Joskus olin jaksanut uhota, että minut tultaisiin muistamaan vielä suurena sankarina. Niin, se oli silloin. Nyt olin vanhempi, ja vieläkin yksin.

Kuulin vierestäni askelia, mutten nostanut katsettani. Joku ohikulkija vain, ajattelin mieli maassa. Tai ehkä varas. Hyvä, minut vielä hakattaisiin uuden vuoden kunniaksi.
Yhtäkkiä askeleet pysähtyivät.

Kohotin katseeni, ja silmäni sokaistuivat hetkeksi ilotulitteiden aiheuttamista valonvälähdyksistä. Kun olin tottunut kirkkaisiin valoihin, erotin edessäni seisovan hahmon tarkemmin. Pojalla oli punaiset hiukset ja silmien ympärillä hyvin paljon meikkiä. Hän oli minua selvästi lyhyempi, mutta ikäero välillämme tuskin oli kovin suuri.

Punahiuksinen poika istui samalle penkille kanssani, sen toiseen laitaan. Unohduin tutkimaan pojan kasvoja, jotka olivat jollain tavalla... Kauniit.

Hän huomasi tuijotukseni ja katsahti minua. Ilme ei kertonut mitään. Siitä ei kuvastunut iloa, surua tai vihaa. Mutta ehkä, ehkä saatoin nähdä silmissä jotain samaa kuin omissani. Yksinäisyyttä?

Poika hivuttautui hieman lähemmäs, ja minun teki mieli kavahtaa kauemmas, mutta huomasin istuvani aivan penkin laidalla. Välillämme oli enää pieni rako, siihen ei olisi mahtunut kolmatta ihmistä. Toisen käytös ihmetytti minua suuresti, sillä kukaan ei ollut koskaan halunnut lähestyä minua.

Huomasin punahiuksisen huulien kaartuvan hymyn tapaiseen. Jostain syystä minulle tuli hyvin lämmin ja hyvä olo. Tuon pojan läheisyys rauhoitti minua. Hän ei puhunut ilkeään sävyyn, hakannut tai kiusannut. Hän vain oli.

Minun teki mieli sanoa jotain toiselle, mutten saanut sanoja suustani. Olisin halunnut kysyä pojan nimeä. Pelkäsin kuitenkin liikaa, että sanani rikkoisivat tämän hetken. Siispä olin hiljaa.
Kuin huomaamattomasti olin itsekin hivuttautunut lähemmäs toista. Saatoin tuntea hänen olkapäänsä omaani vasten. Yleensä kavahdin toisen kosketusta. Nyt se tuntui hyvältä.

Punahiuksinen laski päänsä hartialleni. En miettinyt enää sen kummemmin tekojani, vaan kietaisin käteni tämän ympärille ja painoin pojan lähemmäs itseäni.

En ollut koskaan tavannut tätä ihmistä, en ollut koskaan kuullut hänen ääntään. En tietänyt mitään pojan taustasta tai muustakaan. Mutta silti minusta tuntui, että olin tuntenut hänet aina. Punahiuksisen kosketus tuntui niin tutulta, aivan kuin olisimme tehneet näin ennenkin. Tilanne oli outo, mutta samalla... Taianomainen. Minulla oli niin hyvä olla.

Kello kumahti jossain päin toria ja raketteja ammuttiin entistä tiuhempaan. Kello oli kaksitoista yöllä, seuraava vuosi oli alkanut.

Tiesin, että tästä vuodesta tulisi paras koskaan.

Sillä en ollut yksin.