15.Valon pilkahdus


Suositeltavaa tunnelma musiikkia


Jännitys sai kunoichin sydämmen takomaan nopeasti. Outo sekoitus pelkoa ja odottamisen iloa täytti hänen mielensä villeillä haaveilla. Rei ei ollut tuntenut pitkään aikaan olevansa näin elossa. Soihtujen valot värjäsivät harmaat seinät oranssin ja keltaisen väreihin heidän odottaessan hiljaa. Tunneileissa vallitseva kosteus sai pisarat tiivistymään kattoon ja ilman paksuksi. Naisen punainen tukka roikkui pitkänä ja raskaana hänen selässään. Hiussortuvat risteilivät hänen kalpeilla kasvoillaan, kuitenkin joka kerta soihdun valon pyyhkäistessä tämän kasvoja hän huomasi Jinin katseen kääntyvän itseensä. Kunoichin tummat silmät näyttivät loistavan, kuin liekin valo olisi hetkeksi jäänyt vangiksi tuohon villiin katseeseen.

He olivat alimmissa tunneileissa joissa maan kosteus pyrki läpi seinistä. Vielä hieman pidemmälle ja he pääsisivät salaisen uloskäynnin luokse. Jin heilautti kättään ja Rei nyökkäsi. He hypähtivät nopeasti kuin varjot liikkelle.

”Kurokiri jutsu,” Rei kuuli miehen kuiskaavan ja muodostavan merkkejä käsillään.  Kunoichi hymyili. Jinin jutsut sopivat täydellisesti yhteen hänen taistelutyylinsä kanssa. Musta sumu kiiri heidän edelleen, peittäen näkyvyyden vainvihkaa. Se saavutti käytävän päässä olevat viimeiset vartijat ennen heitä. Rei kohotti paholaisen huilun huulilleen ja soitti sävelet jotka kaappaisivat miehet genjutsuun. Vartijat eivät ehtineet ymmärtää mikä heihin iski. Musta usva kiinnitti heidän huomionsa ja kun he kuulivat vienot sävelet korvissaan, oli jo liian myöhäistä.

Niin parivaljakon matka oli taittunut läpi Äänikylän tunneleiden. Jin oli taitava salakavalissa väijytys hyökkäyksissä. He etenivät hiljaa ja huomaamatta. Rein genjutsu viimeisteli sen minkä Jinin usva aloitti. He hyökkäsivät ainoastaan silloin kuin oli pakko.

Kunoichi oli vapauttanut Jinin yöllä vahtivuorojen vaihtuessa. Hän oli myrkyttänyt vartijan teen unirohdolla ja odottanut kunnes mies oli nukahtanut. Kaiken täytyi tapahtua huomaamattomasti, kuin vartija olisi yksinkertaisesti nukahtanut kesken vuoronsa. Oli tärkeää saada mahdollisimman paljon etumatkaa ennen hälytystä. Jos he olisivat onnekkaita, vasta seuraavan vuoron vartija tarkastaisi sellit. He juoksivat kaatuneiden vartijoiden ruumiiden ohitse päästämättä ääntäkään. Käytävä päättyi mutkaan joka kaarsi jyrkästi ylöspäin. Rei tunnisti paikan ja virnisti voitokkaasti. Mutkan jälkeen tulisivat portaat jotka veisivät heidät maan pinnalle. Yhtääkkiä Jinin liike hänen vierellään muuttui. Mies kurkotti kätensä ja työnsi kunoichin nopeasti seinää vasten. Rei kohotti kysyvän katseensa varuillaan ja sormeili huiluaan. Pitkä mies nosti sormen huulilleen luoden kunoichiin merkittävän katseen, ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kului useita hermoja raastavia minuutteja kun molemmat kuuntelivat mahdollisten vihollisten ääniä ja odottivat. Lopulta Jin henkäisi selkeästi helpottuneena ja irroittautui seinästä.


”Mikä se oli?” Rei tivasi kuiskaten.

”Luulin kuulleeni jotain”, mies vastasi huolestuneena ja tarkkaili mutkaa. Se oli oiva väijytyspaikka.

Nainen nyökkäsi vakavasti ja veti kunainsa esiin. Hän muisti liiankin hyvin viime kerran kun he olivat joutuneet väijytykseen. Niin ikävää kuin se olikin myöntää, ellei Jin olisi ollut paikalla hän olisi todennäköisesti kuollut. Hiki helmeili naisen otsalla. Ilma tuntui tunkkaiselta hengittää. Hän halusi pois täältä.

”Rei”, Jin sanoi hiljaa. Ilmeisesti hän oli tarkkaillut Rein kasvoja. Kunoichi käänsi tummat silmänsä pitkähiuksiseen mieheen. Heikko soihtujen valo valaisi vain osan tämän kasvoista, mutta jostain syystä meripihkan värinen silmä tuntui hehkuvan lämpöä.

”Vielä hetki ja olemme vapaita. Me emme saa menettää hermojamme nyt”, mies sanoi vakaalla rauhallisella äänellä. Rei oli vähällä tuhahtaa. Ei häntä tarvinut rauhoitella. Omaksi ihmeekseen nainen kuitenkin huomasi vain nyökkäävänsä tuimasti.

Punapää hypähti pois seinästä ja lähti juoksemaan mutkaan, kohti portaikkoa. Hän kuuli Jinin sinisen yukatan lepattavan takanaan ja tiesi miehen käsien olevan valmiina kuolettavaan jutsuun. Soihtujen valo ei ylttänyt enää mutkaan ja hetken he juoksivat pimeydessä ylöspäin tunnelia. Rei puristi asettaan nyrkkiinsä niin kovaa että se sattui. Vain tämä viimeinen mutka, vain nämä viimeiset portaat ja hän olisi vapaa. Vielä päivä sitten hän ei olisi uskaltanut edes haaveilla vapaudesta. Nyt Kunoichi toivoi enemmän kuin mitään muuta elämässään että he onnistuisivat. He pakenisivat yhdessä tästä kamalasta paikasta ja jättäisivät kaiken taakseen. Turhat sodat ja taistelut joilla ei ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Rei oli kyllästynyt olemaan pelkkä väline, pelkkä pelinappula jota toiset liikuttivat mielensä mukaan.

Ehkä paon jälkeen Rei saattaisi jopa jatkaa matkaansa Jinin kanssa. Mies oli kuitenkin ensimmäinen ihminen jota kunoichi ei ollut halunnut tappaa vielä kertaakaan.

Käytävä tuntui jatkuvan ikuisuuden. Rein hengitys kävi vaikeammaksi ja hän kompuroi juoksussaan. He olivat käyttäneet paljon chakraa matkallaan, eikä aika ollut sallinut heidän levätä. Ilma tuntui loppuvan naisen ympäriltä. Mitä jos hän olikin muistanut väärin? Mitä jos tämä käytävä ei ollutkaan reitti ulos? Reitti voisi johtaa aina vain syvemmälle tunnelilabyrinttiin, jossa he harhailisivat ikuisesti.

Äkkiä hän tunsi Jinin käden tarttuvan omaansa. Mies puristi hänen kättään niin kovaa, että se lähes sattui ja veti häntä päättäväisesti eteenpäin.

”Etkö näe? Tuolta loistaa valoa”, Jin sanoi ja ryntäsi tarmokkaasti eteenpäin. Rei katsoi ihmeissään ylös ja näki valon kajastuksen. Se oli paljon soihdun valoa kirkkaampaa ja puhtaampaa valoa. Ulospääsy.
Kuin unessa he juoksivat viimeiset askeleet oviaukolle. Se oli oksien ja köynnösten peitossa. He repivät tiensä lävitse haukkoen ilmaa keuhkoihinsa. Kirkas valo sattui silmiin, mutta Rei toivotti kivun vastaan raivoisalla ilolla. He olivat onnistuneet.


Rei kaatui nurmelle lopen uupuneena. He olivat saman metsän laidalla jonne Äänikylä oli kätketty. Kunoichi hengitti puhdasta ilmaa nautiskellen  ja huokaisi syvään. Aamu aurinko oli juuri nousemassa metsän laidasta. Valo leikki tumman vihreiden lehtien pinnalla, heijastaen kuvioita maahan. Hetken ajan tuntui siltä, kuin millään muulla ei olisi väliä. Nainen tuijotti näkyä nauttien tuosta niin yksinkertaisesta asiasta, jonka menettäminen merkitsi hänelle koko maailmaa. Hetken päästä hän tajusi Jinin hengittävän raskaasti vierellään ja kohotti katseensa mieheen.

Miehen sininen yukata oli karmeammassa kunnossa kuin koskaan ennen. Kangas oli repeytynyt ja nokinen, sinne tänne oli juuttunut vanhoja hämähäkin seittejä. Jinin kasvot olivat pölyn peitossa ja hänen hiuksensa hapsottivat erisuuntiin kuin kasa heinää. Hän näytti eloon heränneeltä variksenpelättimeltä.

”Näytät hirveältä”, Rei sanoi totuudenmukaisesti. Mies käänsi yllättyneenä katseena punapäähän, joka virnisti ilkikurisesti.

”Samaa voisi sanoa sinusta”, Jin totesi katsellen naisen noen värjäämiä kasvoja ja hiuksia. Rein hymy leveni kunnes molemmat naurahtivat. Nauru oli väsynyttä mutta helpottunutta. Naurun loputtua he vaipuivat hiljaisuuteen katsellen auringon nousua ja keräten hetken voimiaan.

”Vaikka en uskokkaan että koskaan voisit todella näyttää siltä”, Jin totesi äkisti rikkoen hiljaisuuden.

Kunoichi vilkaisi miestä hätkähtäen vain huomatakseen, että tämä tuijotti häntä suoraan kasvoihin. Nainen yritti etsiä hämmentyneenä kasvoilta merkkejä pilkasta, mutta ei löytänyt yhtäkään. Osaamatta vastata hän käänsi katseensa pois ja nousi ylös.

Metallin kimeä ujellus oli ainut varoitus minkä kunoichi ehti tajuta. Hän väisti syöksyen alas, liukuen nurmella niin pitkälle kuin pääsi. Tasainen rummutus hänen takanaan kertoi siitä kuinka shuriken setit iskeytyivät maahan. Välittömästi Rei veti taskustaan kunain ja viskaisi sen kohti heittäjän suuntaa. Hän ei jäänyt varmistamaan osuiko ase maaliinsa vaan nousi ylös.

”Juokse!”  Jinin ääni leikkasi ilmaa. Rei kääntyi kuullessaan äänessä aidon epätoivon ja tunsi kauhun salpaavan hengityksensä. Mies piteli kättään, josta sojotti useita shurikeneja. Rei kirosi raskaasti. Kaikki oli menossa päin helvettiä.  Hän otti askeleen kohti miestä, mutta uusi shurikenparvi iskeytyi heidän väliinsä tappavan tarkasti.


”Tämä oli testi ja minun täytyy sanoa, että epäonnistuit surkeasti”, hyytävä ääni totesi aukean toiselta puolelta. Rei käänsi hitaasti katseensa äänen suuntaan ja toivoi olevansa väärässä. Kunoichin kasvot olivat kalvenneet verettömiksi.

Kabuto asteli puun takaa, seuranaan joukko äänininjoja. Rei laski miehiä olevan kymmenkunta, kaikki vähintäänkin chuunin-tasoa. Miesten joukosta erottuivat yhdet tutut luihut kasvot. Harmaantunut ilkeän näköinen vanginvartija hymyili Kabuton vierellä kuin haaskalintu joka näki raadon. Viha sokaisi naisen uhaten hukuttaa tämän alleen. Mies oli siis tiennyt heistä kaiken aikaa. Miten hän oli saattanut olla niin typerä?

Kabuto käveli lähemmäs nauttien tilanteesta.

”Enpä olisi uskonut sinusta, Rei. Pikku punapäästä onkin tullut Akatsukin oma lemmikkivakooja”, miehen simät kiiluivat kuin saalistavalla käärmellä. Ohut hymy leveni liian pitkälle, kunnes valkoiset kasvot muistuttivat sakaalia.

”Kerrohan minulle, Rei, oliko tarkoituksenasi viedä Jinchuuriki alusta pitäen heille?” Mies oli muutaman askeleen päässä, ja hänen vartiajansa olivat liikkuneet nopeasti kuin tuuli piirittäen kaksikon keskelleen. Rei ei puhunut sanakaan. Hän tuijotti miehen silmiin kylmästi, kasvot ilmeettömänä kuin nukella.

”Luuletko tosiaan että olisin niin typerä, että laittaisin sinut vahtimaan Jinchuurikia?” Kabuto kuiskasi ja naurahti kuivasti. Kun nainen ei vieläkään puhunut hymy katosi ja käärmeen silmät kovettuivat.

”Sinä kerrot vielä kaiken minkä tiedät Akatsukista. Mutta sillä tuskin on väliä. Sillä tänään me aloitamme sodan, ja pian Akatsukia ei enää ole olemassa”, mies heilautti kättään ja Rei näki miesten harppovan eteenpäin.

”Ei!” kunoichi huudahti raivoissaan ja yritti hyökätä ajattelematta kohti Kabutoa. Miehen käsi liikkui salaman nopeasti iskevän käärmeen voimalla, ja tarttui naisen vasempaan ranteeseen. Kabuto nauroi ja väänsi. Rei kuuli kuvottavan napsahduksen ja huomasi huutavansa. Mies oli juuri taittanut hänen kätensä sijoiltaan. Tuhahtaen Kabuto irroitti kätensä ja kunoichi lyyhistyi polvilleen. Välittömästi vartija Kabuton vierellä potkaisi häntä kivuliaasti kylkeen. Nainen olisi varmasti lentänyt kauemmas iskun voimasta, ellei joku olisi painanut kenkää julmasti hänen selkärankaansa vasten. He olivat tottuneita tähän, Rei tajusi hämärästi. Hän yritti vielä nousta raivoissaan, mutta tunsi aseen terän kaulallaan.

Rei yritti etsiä Jiniä katseellaan, ja näki kuinka vartijat veivät häntä pois Kabuton mukana. Mies vuosi verta ja kompuroi eteenpäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki kunoichin maassa, tuijottaen silmät lasittuneena häneen. Päättäväisyys silmissään mies muodosti äänettömät lopulliset sanat huulillaan.


”Älä seuraa minua”, ja niin hän oli poissa.