16. Pinnan alla


Hiljainen liekin rätinä seinällä palavasta soihdusta havahdutti kunoichin tajuttomuudestaan. Kivinen lattia oli nihkeä ja kylmä hänen allaan. Ilmassa leijui etäinen häivähdys veren tuoksua. Punapää kohotti päätään hitaasti ja avasi silmänsä hämärään. Niimpä tietysti, paskiaisilla oli huumorintajua. He olivat lukinneet hänet samaan selliin missä Jiniä oli pidetty ensin vankina. Vangin vartijasta oli tullut vanki, miten ihanan ironista. Nainen hengitti vaivalloisesti ja huomasi nopeasti miten tunkkainen ilma kuvotti häntä nyt entistä enemmän, kun hän oli saanut maistaa hetken vapautta. Rei kuuli askelten loittonevan sellin oven takaa. Häntä oli siis tarkkailtu.

”Santo-sama, hän on hereillä”, miehen ääni kimpoili seinistä sellin ulkopuolella.

Rei nousi istuma-asentoon irvistäen. Hän oli ollut typerä taistellessaan miehiä vastaan mielettömän vihansa vallassa. Kabuton vartijat olivat potkineet häntä raa’asti pitkin nurmikkoa ja huvitelleet hänen kanssaan kunnes kyllästyttyään olivat lyöneet hänet tajuttomaksi. Jossain alitajunnassaan Rei  oli tiennyt että kipu oli  helpompaa kestää kuin se nöyryytys että he taluttaisivat hänet tunneleiden lävitse selliinsä. Nainen tunsi polttavaa tuskaa vääntyneessä kädessään ja kosketti sitä varovasti. Tuhannesti kirottu Kabuto oli pilannut kaiken. Rei yritti koota ajatuksiaan ja ajatella selkeästi tilannettaan. Siihen hänelle ei kuitenkaan suotu aikaa, sillä uhkaavat askeleet lähestyivät jo sellin ovea. Ovi avautui pahaenteisen hitaasti vinkuen ruosteisilla saranoillaan ja Rei tunnisti välittömästi miehen joka seisoi ovi aukossa hymyillen. Se oli vanginvartija jonka hän oli tavannut lyhyesti ennen vierailuaan Jinin sellissä. Mies oli epäilemättä vakoillut häntä, raportoiden kaiken Kabutolle. Miehen kuvottavasta olemuksestaan ei  voinut erehtyä. Vetääntynyt hiusraja, kelmeä iho ja suuret hartiat yhdistettynä pieniin tummiin silmiin. Hän oli vihannut miestä ensi silmäyksellä. Rei ei uskonut että asiaan saataisiin tulevaisuudessa parannusta.

”Tämä tässä on kovapäinen. Tarvitsee reippaasti pehmennystä”, Santo murahti peittelemätön odotus sian silmissään. Kolme miestä marssi selliin ja tarttui kunoichiin kovakouraisesti. Punapää tiesi valitettavan hyvin mikä häntä odotti. Pahinta kaikessa oli se, ettei hänellä ollut kerta kaikkiaan mitään arvokasta kerrottavaa kiduttajilleen.


Miehet istuttivat hänet keskelle kammiota asetettuun tuoliin. Puinen tuoli oli kuivuneen veren ja muiden eritteiden peitossa. Pöydälle oli aseteltu useita välineitä aina saksista pienen pieniin neuloihin. Rei tarkasteli pöytää kylmästi ja pohti mitä tekniikkaa Santo aikoi kokeilla häneen ensiksi. Oli melkein huvittavaa, että mies ei ollut vieläkään kysynyt häneltä ensimmäistäkään kysymystä. Jotkut ihmiset oppivat nauttimaan toisten kärsimyksestä enemmän kuin mistään muusta. Santo ei ollut ensimmäinen tapaus jonka Rei oli kohdannut. Äänikylässä oli ollut hänen lapsuudessaan myös useita shinobeja, joiden erikoistuminen oli tietojen hankkiminen vangeilta. Nämä miehet ja naiset kulkivat käytävillä vaitonaisina kuin aaveet, silmät kuolleina muulle maailmalle. Heidän ainut intohimonsa oli se hetki, kun he saivat uuden uhrin käsiinsä. Nämä shinobit olivat kuolleita sisältä, epäilemättä heitä kohtaan tehtyjen kamalien vääryyksien ikuisia kostajia. Katsoessaan heitä lapsena Rei oli ymmärtänyt;  jotkut shinobit olivat katumuksen tuolla puolen.

Yksi miehistä oli jäänyt vartioon hänen selkänsä taakse ja kaksi olivat poistuneet huoneesta. Santo seisoi hänen edessään tuijottaen häntä suoraan kasvoihin, selkeästi nauttien joka hetkestä. Rei palautti miehen katseen hymyillen herttaisesti. Hiljaisuus venyi piinaaviksi minuuteiksi, kunnes miehet palasivat raahaten suurta puista sankoa mukanaan. Kunoichi kohotti kulmiaan katsellessaan epäilemättä jääkylmää vettä.

”Vesikidutus jo nyt? Tunnen oloni melkein kunnioitetuksi”, nainen sanoi miehelle pitäen äänensä tasaisen tunteettomana. Totta puhuen hän oli iloinen ettei Santo ollut aloittanut murtamalla hänen sormiaan, mikä tuhoaisi hänen arvokkaimman taistelutekniikkansa.  Mutta vesikidutus oli julmempaa kuin luiden murtaminen. Kun luu murrettiin, siihen kykeni valmistautumaan. Hukuttaminen oli silkkaa piinaa, sillä sitä vastaan ei voinut taistella. Kun keuhkoista loppui happi, keho otti vallan ja mieli lakkasi toimimasta.

Santo ei vaivaantunut puhumaan vieläkään mitään. Hän yksinkertaisesti nyökkäsi miehille, jotka asettivat ämpärin suoraan kunoichin eteen. Rei tunsi pulssinsa nousevan, mutta kieltäytyi ajattelemasta mitä pian tapahtuisi. Sitten kaksi miestä käveli tottuneesti hänen taakseen. Kunoichi tunsi kylmät sormet niskassaan ja toisen vahvan kouran puristamassa hartiaansa. Santo seisoi hänen edessään hymyillen keltaisilla hampaillaan. Mies kohotti kättään näyttäen merkin vartijoilleen. Samalla hetkellä Rein tunsi kuinka hänet survaistiin pää edeltä ämpäriin sellaisella voimalla, että hetken hän luuli niskansa katkenneen. Seuraavaksi nainen tunsi turran kivun kun hänen otsansa osui voimalla puisen ämpärin pohjaan. Rei avasi silmänsä ja näki punaisen vanan leijailevan otsastaan. Se pyörähteli veden liikkeiden mukaan kuin tanssien suurissa pyörteissä. Nainen tuijotti verta kuin transsissa. Hetken päästä hän unohti otsassaan tykyttävän kivun. Suurempi tarve kasvoi hänen mielessään yhä nopeammin ja nopeammin. Kunoichi yritti sulkea mielensä ja taistella sitä vastaan. Ei ollut mitään pakotietä, rimpuilu vain pahentaisi tuskaa, hän yritti hokea itselleen. Mutta vaistot ottivat vallan hänessä ja henkiinjäämisen refleksit potkaisivat kehon lihakset liikkeelle. Rei alkoi sätkiä ja rimpuilla ensin heikosti, sitten voimakkaammin kunnes huomasi kamppailevansa voimiensa takaa. Aivot kirkuvat happea ja keuhkot olivat tulessa.  Rautainen ote hänen niskastaan ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi hukkuvansa. Silmät sumenivat ja mieli alkoi pimetä. Lopulta suu avautui haukkomaan ilmaa, jota ei ollut olemassa.

Rei kiskaistiin ylös takaisin istumaan. Nainen tyhjensi keuhkonsa vedestä rajusti kakoen. Hän haukkoi happea silmät vuotaen ja tunsi kuinka ihoa pisteli ilkeästi kylmän veden jäljiltä.  Rei ehti tarkentaa katseensa edessään seisovaan mieheen joka oli astellut lähemmäs tarkkailemaan. Jos miehen hymy oli aikaisemmin ollut leveä, niin nyt se näytti halkaisevan tämän kasvot. Punapää tunsi vihan leimahtavan sisällään, ja kuin refleksinä, nainen sylkäisi  suoraan Santon silmään. Mies kiljahti kivusta ja hypähti pelästyneenä taaksepäin. Rei nauroi mielipuolisesti haukkoen samalla henkeä. Santon kasvot kivettyivät kylmästä raivosta ja hän heilautti kättään. Rei survaistiin takaisin sankoon kesken naurunsa. Tällä kertaa he pitivät häntä pidemmän aikaa, varmistaen ettei kunoichi tottunut pidättelemään hengitystään. Ikuisuuden kuluttua he kiskaisivat naisen taas ylös, käyttäen hänen hiuksiaan nöyryyttävänä vetonaruna.

Tuntiessaan jälleen ilman kulkevan keuhkoissaan, Rei keräsi voimiaan ja huusi : ”Typerä mies! Eikö mieleesi ole juolahtanut, että minulla ei ole mitään syytä olla puhumatta?”

Hän tajusi hämärästi Santon silmien värähtävän epäluuloisesti. Mies otti askeleen lähemmäs ja kumartui Rein kasvojen tasolle. Kunoichi kykeni haistamaan tämän happaman hengityksen ja oli vähällä oksentaa.

”Minä en kerta kaikkiaan tiedä mitään Akatsukista, mistä olisi teille minkäänlaista hyötyä”, Rei lausui hitaasti miehelle painottaen jokaista sanaa. Hän tuijotti miehen silmiin jotka räpyttelivät hölmistyneenä.

”Minä en yksinkertaisesti tiedä mitään”, nainen lisäsi varmistaen että mies oli varmasti kuullut hänen sanansa. Santon silmät olivat laajenneet ymmärryksestä. Hän tuijotti naista hetken läpitunkevasti etsien merkkejä valehtelusta. Mutta kokeneena kiduttajana mies tunnisti totuuden kun näki sen edessään. Santo nousi ylös jäykästi ja pyyhkäisi hionnutta otsaansa, joka ele kertoen pidätellystä raivosta ja pettymyksestä.

”Ikävää pilata ylennyksesi”, Rei sanoi irvistäen pilkallisesti. Santo sivalsi häntä voimalla poskelle kiroten samalla. Miehen hampaat olivat puristuneet yhteen ja kasvot punoittivat suuttumuksesta. Rei hymyili huolimatta kivusta. Hän oli siis osunut oikeaan. Mies oli haaveillut todistavansa arvonsa Kabutolle hänen avullaan. Santon tarkoitus oli hankkia kallisarvoisia tietoja Akatsukista ja päästä ylempään asemaan Äänikylän vahvistuessa.

Rei tunsi vihan nousevan sisällään kuin musta myrkky, joka esti kaiken järjellisen ajattelun. Tämän miehen ahneuden takia Jin ja hän eivät onnistuneet pakenemaan. Tämän miehen takia molempien elämä olisi lopullisesti tuhottu. Jinistä tulisi ikuinen vanki ja hänestä Kabuton koekaniini. Molempien ninjojen elämät olivat näille ihmisille kuin leluja. Heille he olivat esineitä, arvokkaita vain niin kauan kuin heistä oli hyötyä. Lopulta heidät heitettäisiin pois loppuun kulutettuina ja arvottomina.

Sillä hetkellä Rei halusi kostaa Santolle keinolla millä hyvänsä. Hän ja nauttisi joka hetkestä, joka pilaisi miehen haaveet Kabuton kakkosmiehenä. Hän pilkkaisi miestä niin kauan että tämä menettäisi kunnioituksensa alaistensa silmissä. Jos hän ikinä pääsisi vapaaksi, jonain päivänä, Santo toivoisi ettei olisi koskaan syntynytkään.

Lamauttavan kylmä vesi tervehti häntä taas. Rei sekosi laskuissa kuinka monesti hänet hukutettiin sankoon. Joka kerta miesten vetäessä hänet ylös, hän pilkkasi Santoa. Hän unohti lauseena ja toisteli samoja kirouksia ja solvauksia, äristen ja sylkien kohti miehen kasvoja. Viimein hän tajusi otteen niskastaan hellittävän, ja ymmärsi että kidutus olisi ohitse.

”Mitä kauemmin jatkatte, sitä enemmän minä nautin tästä paskiaiset”, Rei kähisi ja ymmärsi menettäneensä äänensä luultavasti jo kauan sitten. Hän ei enää tiennyt mistä sanat tulivat, ja miksi hänen täytyi jatkaa, mutta hän jatkoi.

”Nainen on päästään vialla, älä tuhlaa aikaasi enää häneen Santo-sama. Tämä ei ole arvoistanne”, yksi vartijoista joka ei ollut puhunut vielä sanaakaan, tokaisi äkkiä. Mies oli seisonut Santon takana koko kidutuksen ajan.

Kunoichi ymmärsi hämärästi kuinka Santo kääntyi käveli ulos kammiosta nopein askelin. Hänen kiduttajansa päästivät otteensa kokonaan irti ja puhuivat keskenään. Rei istui velttona kuin kuollut, vailla yhtäkään ajatusta. Keho tärisi tasaisin väliajoin kylmyydestä ja lihakset nykivät oudoilla tavoin omia aikojaan, aivan kuin hän ei voisi hallita kehoaan enää lainkaan. Yhtäkkiä toinen miehistä oli kumartunut hänen ylleen ja tarttunut häntä leuasta. Lattia keinui ja miehen kasvot eivät pysyneet paikallaan.

”Nähdään yöllä kulta. Jos sinä teet palveluksen meille niin huomisesta ei tule niin pahaa helvettiä kuin tästä päivästä”, vartija totesi itsevarmasti ja virnisti toverilleen. Rei ei pystynyt vastaamaan sanoilla, sen sijaan nainen kohotti päätään ja yritti purra tämän kättä. Mies nousi ylös tuhahtaen toverilleen.

”Raahaa tuo saasta takaisin selliinsä”, kiduttajat sanoivat kolmannelle vartijalle, ja seurasivat nopeasti Santoa ulos kammiosta.
Rei taisteli pysyäkseen tajuissaan. Naisen päässä humisi ja hänen näkökenttänsä vääntyili oudosti. Viimeiseksi jäänyt vartija nosti kunoichin ylös tuolista ja keräsi hänet varovasti syliinsä. Rei huitoi miehen kasvoja ja yrittäen osua tämän silmiin.

”Ole rauhassa, kukaan ei satuta sinua”, vartija sanoi yllättävän lempeästi ja Rein liikkeet hidastuivat, tämän kuunnella miehen yllättäviä sanoja. Kunoichi yritti tarkentaa katsettaan miehen kasvoihin, mutta silmät eivät suostuneet enää yhteistyöhön mielen kanssa. Pimeys nousi hänen ympärillään ahmaistakseen hänet syövereihinsä. Ennen kuin Rei ehti menettää tajuntansa hän erotti kaksi keltaista silmää yläpuolellaan.

”Jin?”



Mies istui hämärässä luolassa, odottaen että nainen heräisi. Ulkona oli iltapäivä ja taivalla kieppuivat harmaat sadepilvet. Hänen yllään oli moitteeton tumman sininen yukata ja harmaat löysät housut. Mies oli tehnyt voitavansa kunoichin hyväksi. Punapään ranne oli murtunut ja luut oli täytynyt asettaa oikeille paikoilleen. Hänen otsassaan oli ruhje joka oli vuotanut ikävästi verta, niin että lopulta sangon vesi oli muuttunut punaiseksi. Kylmät väreet hiipivät miehen selkää pitkin tämän muistellessa kidutuksen julmuutta. Santolla ei ollut mitään syytää  jatkaa kuulustelua, mutta silti sitä oli jatkunut tuntikaupalla. Mies ei ollut edes vaivautunut kysymään yhtäkään kysymystä kidutuksen aikana.

Utakata oli nähnyt paljon elämänsä aikana, mutta tämän äänininjan mielipuolisuus oli yllättänyt hänet.

Mies vilkaisi naiseen ja rypisti kulmiaan. Nyt hän ei ollut enää varma oliko Reiksi kutsutun kunoichin pelastaminen sittenkään viisas ajatus. Naisen asenne kidutuksen aikana oli vähintäänkin yhtä mielipuolisen vihamielinen kuin Santon. Nainen vaikutti tappavalta ja erityisen vihaiselta kunoichilta, eikä luotettavalta ja kiltiltä henkilöltä millainen hänen veljensä oli luonteeltaan. Kunoichi oli osoittanut kammottavaa kestävyyttä hukutusten aikana, ja välillä Utakata oli toivonut että nainen olisi vain menettänyt tajuntansa. Koko tilannetta oli ollut hirvittävää todistaa. Se oli ollut kuitenkin tarpeellista, jos hän toivoi onnistuvansa siinä mitä hän aikoi. Rei oli avaintekijä hänen suunnitelmassaan pelastaa Jin.



Sateen ropina ulkona kuljetti raikasta ilmaa pieneen luolaan. Rei avasi silmänsä hitaasti ja luuli uneksivansa ilman puhtaudesta. Viimeinen asia mitä hän muisti ennen tajuttomuuttaan, olivat Jinin keltaiset silmät. Rei rypisti kulmiaan ja uskoi nähneensä harhoja. Sen todisti se, että miehen molemmat silmät olivat olleet näkyvissä. Jin piti aina toisen silmänsä päällä mustaa silmälappua. Rei räpytteli silmiään ja katseli ympärilleen. Sateen ropina oli vahvistunut ja raikkaan ilma tuoksu oli yhä ilmassa. Tämä ei ollut unta, mutta oliko hän voimakkaan genjutsun vaikutuksen alaisena? Kunoichi kokosi chakransa ja teki illuusion karkoitus merkin käsillään. Mitään ei tapahtunut. Rei oli kokenut genjutsun taitaja, ja häntä hämätäkseen näin pitkälle täytyisi olla taitava sharinganin käyttäjä. Äänikylässä ei kuitenkaan ollut yhtäkään enää jäljellä. Rei veti kiivaasti henkeä ja tunsi sydämensä hakkaavan nopeammin. Hän siis oli todella ulkona, poissa Äänikylästä. Mutta miten?
Pitkä varjo ilmestyi luolan oviaukkoon. Ulkoa tuleva valo piirsi miehen ääriviivat, mutta kasvot jäivät peittoon. Hän oli pitkä ja hänen yllään oli sininen yukata.

Rei tuijotti oviaukkoon ja kysyi epäuskoisena; ”Jin oletko se sinä?”

Mies asteli lähemmäs ja kohotti yllättyneenä kulmakarvojaan.

”Sinä siis todella tunnet veljeni”, hän sanoi äänellä joka ei paljastanut montaa tunnetta. Rei pääsi tarkastelemaan miestä lähempää, ja huomasi pettyneenä ettei mies todella ollut Jin. Yhdennäköisyys oli kuitenkin tyrmistyttävä. Samat meripihkan väriset silmät tuikkivat tummien hiusten alta. Pituus ja ruumiin rakenne olivat samat, samoin kasvojen muoto. Utakata jopa liikkui samalla oudolla sulavuudella mitä hänen vanhempi veljensä. Mutta Rein tarkastellessa lähemmin miehen olemusta, hän erotti hiuksen hienoja eroja. Miehen kasvot olivat aavistuksen verran kapeammat ja leuka hiukan terävämpi. Rei painoi muistiinsa miehen piirteet, siltä varalta että hän joutuisi joskus tunnistamaan veljekset toisistaan.

Utakata oli seisonut rauhallisesti paikoillaan tarkastellen vuorostaan punapäätä koko toimituksen ajan. Aivan samoin kuin hänen veljensä oli tehnyt heidän ensitapaamisellaan, Rei pisti häiriintyneenä merkille.

”Sinun täytyy siis olla Utakata. Olet Jinin kaksoisveli ja Jinchuuriki, kolmihännän isäntä”, kunoichi totesi. Utakatan silmät rävähtivät, ja Rei huomasi että asia oli yhä arka miehelle. Nyt ei ollut kuitenkaan aika välittää kohteliaisuudesta. Kunoichi nousi hieman vaivalloisesti täyteen mittaansa luolan lattialta, ja mittaili katseellaan pitkää miestä.

”Sinä siis pelastit minut Äänikylästä. Olen kiitollinen, mutta en usko että teit sen hyvää hyvyyttäsi”, Rei totesi viileästi ja tutkaili samalla vammojaan ja huomasi miehen sitoneen hänen ranteensa. Vielä tyytyväisempi hän oli huomatessaan paholaisen huilun ilmestyneen takaisin hänen alaselässään olevaan asekoteloon. Mies ei ollut mikään typerys, vaan hän oli selkeästi suunnitellut pelastuksen hyvin.

”Miksi teit sen? Lähettikö Jin sinut? Tiedätkö mitä hänelle on tapahtunut?” Rei kysyi ja tuijotti miestä vaativasti.

”Ei, Jin ei lähettänyt minua. Hän on vankina kuten hyvin tiedät”, mies huokaisi ja kääntyi katsomaan ulos luolasta, harmaaseen sadeverhoon.

”Kun kuulin että veljeni oli vangittu, tiesin heti että hän yritti suojella minua, pelata minulle aikaa että voisin paeta.  Jin aikoo uhrautua minun puolestani. En voi sallia sitä hänelle. Niimpä päätin hakea hänet pois Äänikylästä”, mies kääntyi vilkaisemaan Reitä ja turhautuneisuus vilahti silmien tyynessä pinnassa.

”Olin kuitenkin myöhässä. Saapuessani Äänikylän porteille, näin Kabuton vartijoiden kanssa matkalla toiselle oviaukolle. Varjostin heitä, eikä kestänyt kauaa saada selville mitä oli tekeillä. Ymmärsin että Jin aikoi paeta petturin kassa, ja he aikoivat estää sen. Näin kuinka teidät napattiin väijytyksessä,”

Rei kohotti kulmiaan ärtyneenä. ”Etkä vaivautunut auttamaan meitä?”

”Heillä oli ylivoima ja Kabuto on äärettömän vahva. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Siispä päätin vapauttaa sinut ensin”, Utakatan ääni oli tyyni ja kuulosti hienostuneemmalta kuin Jinin, aivan kuin mies olisi tottunut erilaiseen ympäristöön. Ehkä miehet olivat alkujaan ylhäisemmästä suvusta kuin Jin oli antanut ymmärtää.

”Tämä ei silti selitä sitä miten minun vapauttamiseni auttaa Jiniä”, Rei tokaisi ja oli alkanut liikahdella levottomasti luolassa. Ovela hymy nousi Utakatan kasvoille.

”Voi minulla on suunnitelma. Nerokas suunnitelma miten saamme huijattua Kabutoa. Mutta siihen tarvitsen sinun apuasi”,mies sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat samaa valoa, mitä hänen vanhemman veljensä.

Rei pudisti päätään. Hän oli sotkeutunut niin syvälle epäonnistuneiden suunnitelmien verkkoon, ettei uskonut löytävänsä enää pois pääsyä. Enää hän ei voinut kääntää selkäänsä.

”Hyvä on. Peli on pelattava loppuun asti”, Rei totesi ja tunsi pahanaavistuksen kouraisevan sisintään.


Hänellä oli kylmä tunne siitä, että lopulta kaikki päättyisi veren vuodatukseen.