Blondi, pitkähiuksinen nuorukainen käveli pitkin sateiden pieksämiä katuja. Tälläkin hetkellä satoi. Hänellä oli pieni pompula päänsä päällä. Pieni tupsu oli hänen oikean silmänsä päällä jättäen näkyviin vain vasemman, kauniin sinisen silmän. Loput vaaleat hiukset roikkuivat nuorukaisen selässä märkinä. Hänellä oli päällään musta kaapu, missä oli punaisia pilviä.

Mies huokaisi, pysähtyi ja katsoi taivaalle. Sade valui pitkin hänen kasvojaan siirtäen hiustupsun pois toisen silmän päältä. Hän oli erittäin kaunis, häntä olisi voinut luulla jopa naiseksi.

“I’m sitting here in a boring room.
It’s just another rainy Sunday afternoon.
I’m wasting my time,
I got nothing to do.
I’m hangin around.
I’m waiting for you.
But nothing ever happens, and I wonder.”

Hiljainen, kaunis laulu täytti synkeän näköisen tien. Miehen kasvoja pitkin valui kyyneliä, jotka sadevesi huuhtoi pois. Sinisistä silmistä kuvastui sanoinkuvaamaton menetyksen tuska.

Deidara istui huoneessaan penkillä, ja katseli ulos ikkunasta. Satoi kaatamalla. Deidaran harhaileva katse osui kukkivaan sitruunapuuhun. Sen kukat olivat niin kauniit.
“Missä viivyt, Sasori…” Deidara mutisi melkein ärtyneenä. Sasori oli yleensä aina ajoissa, nyt häntä vain ei näkynyt. Deidara alkoi kävellä ympäri huonetta odotellen punapäätä.

Hän odotti koko päivän. Sasoria ei kuulunut. Lopulta, auringon laskiessa mailleen, Deidara marssi kohti Sasorin huonetta. Deidara kurkisti ovenraosta, ja näki punapäisen nuoren miehen puuhailevan tyytyväisenä yhden nukkensa kanssa. Deidara laittoi oven kiinni hiljaa ja käveli pois, takaisin huoneeseensa.

“I’m driving around in my car.
I’m driving too fast.
I’m driving too far.
I’d like to change my point of view.
I feel so lonely.
I’m waiting for you.
But nothing ever happens, and I wonder…”

Laulun säe loppui hieman oudosti. Alkoi kuulua nyyhkytystä. Deidara oli sulkenut silmänsä, mutta se ei estänyt kyyneleitä tulemasta, se ei estänyt häntä tuntemasta tuskaa. Hän vain näki kaiken selvemmin. Blondi avasi hitaasti silmänsä. Pari myöhään kukkivaa sitruunapuuta oli tien toisella puolella. Deidara lähti kävelemään siihen suuntaan. Kukat olivat irrota rankassa sateessa.

“I wonder how.
I wonder why.
Yesterday you told me ‘bout the blue blue sky.
And all that I can see is just a yellow lemon-tree.
I‘m turning my head up and down.
I’m turning turning turning turning turning around.
And all that I can see is just another lemon-tree.”

Deidara istui sitruunapuun juurella. Sasori tuli istumaan hänen viereensä.
“Missä olit eilen? Meidän piti tavata huoneessani.” Deidara sanoi ja katsoi toista silmiin. Sasori nielaisi pienesti.
“Anteeksi Deidara, minä unohdin…”
“Niimpä niin, ne nuket, ikuinen taiteesi, on sinulle tärkeämpää kuin minä” blondi tuhahti.
“Älä nyt… Katso ylös, siellä on sininen taivas vaikka se ei näy. Melkein yhtä sininen kuin silmäsi…” Sasori kuiskasi toisen korvaan. Deidara siirsi katseensa ylös.

“En minä näe kuin tuon puun lehdet ja oksat… En näe koko taivasta.” Deidara käänteli päätään että olisi nähnyt harmaan taivaan mutta ei onnistunut. Puu tuli aina eteen.

Nytkin, vuosi tuon tapahtuman jälkeen, kun Deidara yritti katsoa taivasta, hänen näkökenttäänsä tuli se sama sitruunapuu minkä juurella hän ja Sasori olivat niin useasti istuneet, oli sitten ollut sateinen tai aurinkoinen päivä. Deidara naurahti ajatukselleen, että se puu vainoisi häntä.

“I’m sitting here.
I miss the power.
I’d like to go out taking a shower.
But there’s a heavy cloud inside my head.
I feel so tired.
Put myself into bed.
Well nothing ever happens and I wonder.”

Deidaran ääni kiiri tyhjiä teitä pitkin. Sade alkoi hakata lujempaa, aivan kuin se olisi halunnut tukahduttaa blondin laulun. Deidara painoi kätensä puun karheaa pintaa vasten. Hän muisti ne hetken jolloin he, hän ja Sasori, olivat piilotelleet puussa milloin ketäkin.

“Isolation is not good for me.
Isolation, I don’t want to sit on the lemon-tree.
I‘m stepping around in the desert of joy.
Baby anyhow I‘ll get another toy.
And everything will happen and you wonder.”

Sasorin kuoleman jälkeen Deidara oli muuttunut sulkeutuneeksi. Aina kun joku puhui hänelle, blondi kirjaimellisesti räjähti tälle. Hänen entuudestaan lyhyt pinnansa oli hävinnyt muiden ihmisten suhteen olemattomiin. Räjähdykset saivat hänet rauhoittumaan - ja kaikki, mistä hänelle tuli Sasori mieleen. Yksi syy miksi hän käveli ulkona.

Monesti Deidara ja Sasori olivat lähteneet tehtäviensä jälkeen yhdessä ulos sateeseen. Ikään kuin suihkuun. Nykyään Deidara oli tehtävien jälkeen niin väsynyt että meni suoraan sänkyyn nukkumaan. Eihän Sasori tulisi kuitenkaan hänen kanssaan sateiselle kävelyretkelle. Eikä istumaan pihalla odottavaan sitruunapuuhun.

“I wonder how.
I wonder why.
Yesterday you told me ‘bout the blue blue sky.
And all that I can see is just another lemon-tree.
I‘m turning my head up and down.
I’m turning turning turning turning turning  around.
And all that I can see is just a yellow lemon-tree.
And I wonder, wonder.”

Deidara istui märälle ruohikolle nojaten takaan olevaan puuhun. Hän sulki taas silmänsä ja antoi mielikuvien virrata silmiensä edessä. Hän ei koskaan unohtaisi tätä laulua. Tätä jota hän lauloi. Tätä, jota Sasori oli soittanut usein pianolla ja Deidara laulanut mukana. Se oli heidän yhteinen laulunsa. Se laulu toi Sasorin ikään kuin lähemmäs häntä.

“I wonder how.
I wonder why.
Yesterday you told me ‘bout the blue blue sky.
And all that I can see, and all that I can see, and all that I can see
is just a yellow lemon-tree.”

Kuului ukkosen jyrähdys, ja heti perään hirveä räsähdys. Deidara nousi hitaasti ylös. Sade oli lakannut. Tai satoi edelleen, mutta Deidara ei tuntenut sitä. Blondi pyyhki viimeiset kyynelten rippeet, ja katsoi hymyillen valoon. Hän vilkaisi taakseen. Kyllä, salama oli osunut puuhun mihin hän oli nojannut, ja samalla häneen itseensä. Puu savusi, sitruunapuun kukat olivat kuolleet.

Sasori ilmestyi hänen eteensä.
“Lupasit että et tee sitä tahallasi”, hän sanoi.
“En tehnytkään, syytä salamaa” Deidara sanoi olkiaan kohauttanen. Hetken kumpikin oli hiljaa ja paikallaan. Sitten Sasori juoksi Deidaran luo ja halasi tätä tiukasti.

“On ollut ikävä sinua”, punapää kuiskasi.
“Minunkin sinua.” Sasori erosi halauksesta ja otti toista kädestä. Deidara hymyili. Hänen silmistään loisti lämpöä ja rakkautta. Kaikki se suru ja tuska, mitä hän oli vielä hetki sitten tuntenut, oli tipotiessään. Salama oli pyyhkäissyt sen tiehensä samalla tavalla kuin hänen elämänsä.

“En saanut sanottua sitä koskaan sinulle, mutta… Rakastan sinua, un” Deidara kuiskasi. Puut, tie ja sade alkoivat hämärtyä kaksikon takaa. Sasori hymyili hieman.
“En ole sanonut tätä kenellekään koko pitkän elämäni aikana; minäkin rakastan sinua, Deidara.”

Deidara kapsahti onnesta toisen kaulaan. Tausta alkoi harmahtaa, kaikki vähäinenkin väri katosi. Sasori painoi huulensa Deidaran huulille. Voi, kuinka hän olisi halunnut tehdä sen ennen kuolemaansa. Mutta parempi nyt kuin ei koskaan.

Tausta muuttui kirkkaan valkoiseksi. Punapää ja blondi eivät kuitenkaan huomanneet sitä. Pian valkoinen melkein sokaisi silmät. Sitten kuului pieni ääni, hieman kuin humps, ja oli vain mustaa. Tunteet ehkä vielä yrittäisivät värittäisivät sitä, mutta se tulisi olemaan musta. Ikuisesti.