A/N:
Inspiraation ficciin sain tästä kappaleesta. Yksi kauneimmista kappaleista, minkä olen koskaan kuullut. Elokuvakin on varmasti paras näkemäni~<3
Se saa ajattelemaan kauniita asioita.

Joo. Tämä tarina sijoittuu nykymaailmaan. Ja koska se sijoittuu nykymaailmaan, ei ole ikinä ollut mitään hirviötä Gaaran sisällä. Siksi Karura on elossa, eikä lapsien isäkään ole sellainen ääliö kuin oikeasti.

Ihanaa, jos niillä olisi ollut näin onnellinen lapsuus. -.-
Niin joo, ja tää on tehty kiireessä ja suoraan tänne. Kun aloitin tän, niin oli aikaa, mutta loppu oli pakko tehdä nopee. Pahoitteluni.
Niin, tämä on kyllä aika kevyttä paritusta, mutta onko sillä niin väliä, onko se millaista, kunhan tästä voi vetää shoujo-aita ja tässä mainitaan lilja? >:D
...
Anteeksi myös niistä kliseistä.
Ja tämä nyt on todella salamyhkäinen ja epämääräinen. Koittakaa saada selvää. Ja katsokaa tuo Amelié, jos haluatte katsoa oikeasti hyvän elokuvan. ;) <3
Toivon kommentteja~
--------------------------------------

Kesä oli kauneimmillaan. Pilvettömän ja kirkkaan taivaan alla ihmiset nauttivat lämpimästä kesästä ja lähimmäistensä seurasta. Puistoissa perheet aterioivat vilttien päällä ja lapset leikkivät koiriensa kanssa. Vanhukset ruokkivat sorsia tai lukivat lehtiä puistonpenkeillä. Surua, kateutta tai vihaa ei tuntunut kukaan edes muistavan sinä lämpimänä päivänä.

Seitsemän-vuotiaan Temarin perhe kuului myös tähän iloiseen joukkoon, joka kansoitti Pariisin ruuhkaisia teitä ja puistoja. Tämä perhe vietti kesälomaa Ranskassa, eivätkä he aikoneet palata Japaniin vielä vähään aikaan. He olivat saaneet tarpeekseen Tokion saastuneesta ilmasta ja melusta. Vaikka Pariisi olikin täynnä vilinää, se oli kuin paratiisi Tokion asfalttiviidakkoon verrattuna.

"Isi, tuolla on vapaa paikka", Kankurou huudahti osoittaen pientä tyhjää aluetta keskellä vilttejä, ihmisiä ja ruokakoreja. Perhe suuntasi kulkunsa paikkaa kohti.

Karura, heidän äitinsä otti laukussaan kantamansa punaisen viltin esille ja levitti sen kuivan ruohikon päälle. Gaara jäi viltin alle ja kaatui älähtäen, eikä Karura voinut olla naurahtamatta toiselle.
He purkivat eväänsä ja alkoivat syödä hyvillä mielin. Kankurou ja Temari heittelivät toisiaan kakunpaloilla ja Gaara tuijotti ruohikolla leikkivää koiraa. Heidän vanhempansa keskustelivat päivän ohjelmasta.

--

Temari oli jo saanut syötyä kyllikseen, ja hän alkoi tylsistyä. Tyttö nykäisi äitiään hihasta ja pyysi silmät kiiltäen:

"Saanko mennä kävelemään?"

Karura katsoi ensin tytärtään ja vilkaisi sitten aviomiestään, joka nyökkäsi. Nainen huokaisi, mutta vastasi hymähtäen:

"Hyvä on."

"Minä haluan mukaan!" Kankurou älähti läikyttäen mehuaan viltille.

"En halua Kankurouta mukaan!" Temari valitti vetäen jälleen Karuran hihasta. Onneksi tytön isä tuli väliin.

"Me menemme Kankuroun kanssa katsomaan vaikka sorsia, joohan?" hän ehdotti pörröttäen poikansa hiuksia.

"Okei!" Kankurou vastasi innoissaan.

"Hyvä on. Gaara varmaan haluaa jäädä tänne äidin kanssa?" Karura kysyi hymyillen. Punahiuksinen poika nyökkäsi ja hymyili pienesti.

Niin Temari pääsi kuin pääsikin yksin kävelemään varjoisten puiden alle ja tutkimaan puiston vilinää. Vaikka Temari ei ymmärtänyt ranskaa, hänestä oli hauskaa kuunnella omituisia sanoja ja äännähdyksiä, joita ihmiset suustaan päästivät.

Ruskeahiuksinen huomasi linnun edessään. Hän oli aikeissa kyyristyä ja ojentaa kätensä, kun lintu karkasi hyppimällä eteenpäin. Temari naurahti kävellen linnun luo, mutta se karkasi taas. Tyttö ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi linnun seuraamista punainen mekko liehuen. Ihmiset katsoivat hieman ihmeissään oudosti hyppivää kaksikkoa.

Yhtäkkiä lintu pyrähti lentoon ja katosi puiden sekaan. Temari vilkutti linnulle hieman harmissaan, ja oli aikeissa palata jo perheensä luo, kun huomasi, ettei nähnyt tuttua joukkoa missään.

Pakokauhu valtasi Temarin mielen tämän tajutessa eksyneensä. Tyttö juoksi hädissään eteenpäin, mutta puiston loppuessa kääntyi takaisin. Hän juoksi toiseen suuntaan, mutta vastaan tuli vain joki, jonka lähellä he eivät olleet käyneetkään.

Temari nykäisi vastaantulevaa vanhusta hihasta ja kysyi tältä, oliko tämä nähnyt hänen perhettään.

"Quoi?" vanhus sanoi, jolloin Temari tajusi, ettei kukaan varmasti ymmärtänyt japania.

Tyttö juoksi pois paikalta tuntien kyynelien nousevan silmiinsä ja valuvan poskia pitkin alas. Hänen näkökenttänsä sumentui kyynelistä ja omituinen tunne ahdisti rintaa. Temari oli hädissään ja peloissaan, eikä välittänyt enää, mihin suuntaan juoksi.

Temari saapui pienen sillan luo. Hän oli aikeissa kääntyä, sillä ei muistanut nähneensä paikkaa aiemmin, kun huomasi jonkun istuvan sillan kaiteella. Tyttö, jolla oli vaaleanpunaiset, lyhyet hiukset, katsoi Temaria hieman hämmentyneenä. Ruskeahiuksinen vastasi katseeseen epäröiden.
Tyttö hyppäsi alas kaiteelta ja käveli Temarin luokse. Ruskeahiuksinen vain tuijotti tyttöä, kun tämä ojensi kätensä hymyillen.

"Qui es-tu? Je suis Sakura", hän sanoi iloisesti. Temari ei tajunnut toisen puheesta kuin sanan kirsikankukka. Silloin hymy nousi hänenkin kasvoilleen. Ehkä tyttö osaisi japania, edes jonkin verran.

"Uhm, minä en ymmärrä..." Temari mutisi katsoen, kuinka pinkkihiuksinen laski kätensä.

"Quoi?" tyttö kysyi hämillään. Temari lannistui hieman. Toinen ei näköjään tajunnut sittenkään japania.

"Sakura", Temari sanoi ainoan sanan, jonka oli ymmärtänyt.

"Sakura", tyttö toisti ja osoitti itseään. Silloin Temari tajusi. Se oli tytön nimi.

"Temari", ruskeahiuksinen sanoi ja kumarsi hiukan. Sakura naurahti ja kumarsi myös, hieman liioitellusti.

Sakura osoitti siltaa ja sanoi jotain hymyillen. Temari käsitti toisen kehotuksen seuraten tätä arasti. Pakokauhu tuntui unohtuneen tytön mielestä tyystin.

Sakura kiipesi sillan kaiteelle ja ojensi kätensä Temarille, johon tämä tarttui kiitollisena, ja kiipesi Sakuran avustamana kaiteelle. Tyttö katsoi ihastellen kimaltelevaa jokea, rannalla leikkivä lapsia ja kauempana olevaa kahvilaa, jonka edessä vanhus luki sanomalehteä. Hän katsoi nuorta miestä, joka onki rantakivellä ja rakastavaisia, jotka suutelivat toisiaan vihreän nurmikon keskellä.

"Kaunista", Temari ihasteli.

"Kaunis?" pinkkihiuksinen sanoi japaniksi, vahvasti murtaen. Temari hymyili toiselle ja nyökkäsi.

Siinä he istuivat naureskellen ja jutellen, vaikkeivät tajunneet toisten puheista juuri mitään. Eleillä ja ilmeillä he kuitenkin saivat paljon aikaan, eikä Temaria oudon kielen taitamattomuus haitannut juuri lainkaan.
Temari ei kuitenkaan tiennyt mitään pinkkihiuksisesta. Miksi tytöllä oli japanilainen nimi, mutta hän ei ymmärtänyt japania? Missä oli hänen perheensä? Ruskeahiuksinen halusi tietää toisesta enemmän. Mutta toisaalta, ehkä näin oli parempi. Sakura oli kiltti Temarille, ja ruskeahiuksinen piti hänestä hyvin paljon. Se riitti nuorelle tytölle, joka oli eksyksissä maassa, jossa kaikki oli hänelle vierasta.

Kun aurinko alkoi levittää kultaisia säteitään joen pinnalle, Temari muisti perheensä. Paniikin iskiessä uudelleen hän hyppäsi alas kaiteelta aikeissa lähteä etsimään perhettään uudelleen, kun hänen mekkonsa hihaan tartuttiin.
Temari kääntyi ja kohtasi Sakuran kysyvän katseen. Ruskeahiuksinen osoitti itseään, sitten kohti puistoa. Kun pinkkihiuksinen ei edelleenkään tajunnut viestiä, Temari piirsi oksalla maahan perheensä niin hyvin kuin osasi. Silloin Sakura vihdoin tajusi, ja hyppäsi itsekin alas kaiteelta.

He lähtivät etsimään Temarin perhettä, mutteivät samalla tavalla kuin Temari olisi halunnut. Hän halusi juosta, sillä pelkäsi perheen jättävän hänet ja lähtevän pois. Sakura kuitenkin käveli rauhallisesti katsellen ympärilleen jatkuvasti ja osoitellen ihmisiä, jotka mahdollisesti olisivat voineet kuulua Temarin perheeseen.

Silloin Temari huomasi jonkin matkan päässä äitinsä ja pienimmän veljensä. Hän meinasi jo lähteä juoksemaan heitä kohti, kun Sakura pysäytti hänet.
Temari katsoi tyttöä kysyvästi. Tämä vain hymyili, kunnes suikkasi kaksi nopeaa suukkoa Temarin kummallekkin poskelle. Hän tiesi sen olleen ranskalainen tervehdys. Temari hymyili ja kumarsi Sakuralle. He katsoivat hetken toisiaan, kunnes Temari lähti perheensä luo. Jos ruskehiuksinen olisi katsonut taaksensa, tämä olisi huomannut Sakuran hymyilevän hänelle surullisesti.

"Missä sinä olet ollut?" Karura moitti Temarin tullessa heidän luokseen.

"Minä eksyin, mutta yksi kiltti tyttö auttoi minua etsimään teidät. Hän on tuo tuol-" Temari selitti ja osoitti tielle Sakuran suuntaan. Lause jäi kesken, kun tyttö huomasi pinkkihiuksisen kadonneen.

"Niin kuka tyttö?" Karura kysyi, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo hyvän tovin.

Temari haki katsellaan pinkkihiuksista, muttei löytänyt tätä. Ei hän ollut voinut noin vain kadota! Tyttö tunsi vieläkin toisen lämpimät huulet poskillaan, kuuli tämän heleän äänen päässään. Ei hän ainakaan ollut kuvitellut kaikkea.

"Se oli enkeli", Temari kuiskasi saaden äitinsä nauramaan ja pörröttämään tyttärensä hiuksia hellästi.

"Jaaha, kerrot sitten siitä enkelistä lisää hotellilla. Ne kaksi hätähousua odottaa jo tuolla ihan kärsimättöminä, ja Gaara nukahtaa kohta pystyyn", Karura sanoi ja ojensi kätensä tytärtään kohti.

Temari aukaisi kämmenensä tarttuakseen äitinsä käteen, kun huomasi yllätyksekseen kauniin, valkoisen kukan keskellä kämmentään.

"Mistä sinä tuon liljan sait?" Karura kysyi hämmästellen.

Temari katsoi kukkaa, muttei hämmästyneenä niin kuin äitinsä. Hän tiesi, keneltä kukka oli peräisin.

Temari hymyili. Hän ei koskaan kadottaisi enkeliään.

Sitä kesää Temari ei unohtanut koskaan , ja lilja kulki siitä lähtien aina hänen mukanaan, pienen kultaisen korun sisällä. Hän näki usein unia pinkkihiuksisesta tytöstä, tämän naurusta ja hymystä. Ja aina kun kirsikkapuu kukki, saattoi Temari kuulla Sakuran heleän naurun tuulessa, joka leikki hänen hiuksillaan, muistuttaen lämpimästä Pariisista, jonka aurinkoisessa puistossa Temari kohtasi enkelin.