Elän kommenteista.
****************


Säälistä ja julmuudesta


Punatukkainen tyttö istui telttavuoteessaan tuijotellen tylsistyneenä ympärilleen. Teltassa ei ollut mitään sen kummempaa nähtävää, sillä hänelle ei oltu jätetty mitään, mitä voisi mahdollisesti käyttää aseena.
Typerykset, ajatteli Karin, sillä ninjan aseet olivat viime kädessä hänen omassa ruumiissaan. Paljonpa Karin siitä olisi kostunut, vaikka huoneeseen olisikin jätetty nyt vaikka muovinen vesipullo. Olisi se ollut mahtava ase, Karin muljautteli silmiään.

Kaipa hän voisi vuodevaatteillaan yrittää kuristaa jonkun, jos tarve vaatisi. Paitsi että niin typeriä ja hyväuskoisia kuin konohalaiset olivatkin, olivat ne hyväkkäät kuitenkin laittaneet hänelle chakraa hylkivät käsiraudat.
Karinia otti ankaraakin ankarammin päähän varsinkin se, ettei hänen annettu edes hoitaa perusasioita ilman käsirautoja, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että hän tarvitsi aina jonkun avukseen tai valvomaan, kun halusi syödä tai käydä tarpeillaan. Oliko hän vanki vai potilas, sen kun tietäisikin.

Useimmiten hänen apunaan oli suunnilleen samanikäinen tyttö, jolla oli vaaleanpunaiset hiukset ja ärsyttävän lempeät vihreät silmät. Karin oli kuullut, että tyttö oli kuulunut Sasuken tiimiin ennen kuin poika oli haistattanut kylälle pitkät ja hakeutunut Orochimarun helmoihin.
Sakura, sehän tytön nimi oli. Sakura käyttäytyi hänen lähettyvillään yleensä hyvin varoen, mutta tytön liikkeistä oli silti luettavissa, ettei tämä suoranaisesti pitänyt hänestä. Karinia ärsytti sellainen tekopyhyys. Jos hän ei pitänyt jostakusta, hän kyllä kertoi sen mahdollisimman suureen ääneen. Sakuralla ei olisi pitänyt olla mitään syytä teeskennellä.

Ei sillä, että se olisi Karinia sen kummemmin liikuttanut pitikö Sakura hänestä vai ei. Mutta hiljaisuus saattoi tarkoittaa sääliä, ja se oli vielä pahempaa kuin suoranainen vihamielisyys. Vihreäsilmäinen näytti juuri sellaiselta sääliin taipuvaiselta tyypiltä, joka itkeä pillitti maailman vääryyttä liljojen keskellä ja tykkäsi halailla niitä, joiden kanssa oli mielestään samassa veneessä.

Ajatus puistatti Karinia, sillä hän oli juuri tajunnut, että Sakuran mielestä he todennäköisesti olivat samassa veneessä, koska Sasuke… Karinia ei huvittanut ajatella asiaa.
Tänään, kun Sakura tulisi valvomaan häntä, hän aukoisi päätään ja olisi niin häijy, että kaikki pinkkitukkaisen mahdolliset myötätunnon ja säälin tunteet katoaisivat kuin chakra kuolleen ruumiista.
Suunnitelma sai Karinin tyytyväiseksi ja hän alkoi melkein odottaa vakiovalvojansa saapumista, vaikka se ei siihen mennessä ollut koskaan ollut mitenkään hänen päivänsä huippukohta.


Lopulta Sakura saapuikin, mutta tänään tytön silmissä oli jotain erilaista. Lempeä vihreä oli tummunut uhkaavan näköiseksi ja yleensä huoleton suu oli puristunut tiukaksi viivaksi. Nämä muutokset eivät kuitenkaan saaneet Karinia muuttamaan suunnitelmiaan, vaikka se olisikin saattanut olla kannattavaa.
”Miksi sinä käyt täällä joka päivä, vaikket edes pidä minusta?” Karin tivasi, mutta sai pettymyksekseen vain välinpitämättömän vastauksen.
”Koska se on minun työtäni”, Sakura sanoi, eikä edes katsonut Kariniin, kun kiristi pulssimittaria toisen käsivarren ympärillä.
”Hengitä syvään ja rentoudu”, Sakuran ääni oli monotoninen ja riiteli silmien kanssa, jotka hehkuivat kiukkuisina. Karinia ei huvittanut rentoutua, saati tietää pulssiaan, joka olisi kuitenkin täsmälleen sama kuin eilen ja toissapäivänä.

”Sattuuko mihinkään?” Sakura kysyi mitattuaan pulssin, joka oli Karinin vastusteluista johtuen hiukan korkeampi kuin yleensä. Karin kihisi kiukusta, tähän mennessä hänen provosointiyrityksensä olivat menneet täysin hukkaan.

”Mitä se sinulle kuuluu? Olet varmaan elänyt niin pumpulissa, ettet tunnistaisi kipua, vaikka se iskisi sinua suoraan silmien väliin”, Karin oli kyllästynyt, niin kyllästynyt tähän jo pian viikon kestäneeseen hiljaisuuteen. Siihen, ettei kukaan reagoinut mihinkään mitä hän sanoi tai kysyi. Hän saisi Sakuran suuttumaan, huutamaan takaisin, hänen olisi pakko onnistua.

”Minä tarkistan sitten itse”, Sakuran äänessä oli terästä ja hän väänsi Karinin käsivarret tämän pään yläpuolelle ja painoi punatukkaisen patjaan. Karin oli aikeissa älähtää vastalauseeksi, mutta Sakura painoi kätensä hänen suulleen.
”Tätähän sinä halusit, vai mitä?” vihreissä silmissä oli uhkaava katse ja Karin nielaisi vasten tahtoaan. Hän ei ollut oikeasti uskonut, että toinen kävisi hänen kimppuunsa tällä tavoin. Sakura kahlitsi hänen kätensä maahan jollakin esineellä, jota Karin ei kyennyt näkemään, mutta oli tässä hiukan suurempiakin huolenaiheita.

Karin tiesi, että jos hän kävisi Sakuran kimppuun, toinen voisi huutaa paikalle apujoukkoja, jotka saapuisivat reilussa viidessä sekunnissa. Se tietäisi muutenkin todennäköisesti Karinille siirtoa vielä tarkemmin vartioituun ja kestävämpään vankilaan, ja sellaiseen hän ei halunnut mistään hinnasta. Oli siis vain purtava hammasta ja kestettävä se, mitä ikinä Sakura hänelle aikoikin tehdä.
”Sattuuko?” Sakura kuljetti sormiaan pienesti painaen Karinin ranteilta kainaloihin saakka. Karin pudisti päätään, muttei sanonut mitään. Niin paljon kuin tilanne inhottikin häntä, sairaalla, kieroutuneella tavalla se sai hänet myös levottomaksi. Väärällä tavalla levottomaksi.

Sakura antoi käsiensä kulkea pitkin Karinin kylkiä painaen kevyesti koko ajan aina rintakehän sivuilta polviin saakka. Karin ei tuntenut vieläkään kipua, sillä heräilevää sisäistä poltetta tuskin luettiin kivuksi.
Seuraavaksi Sakura painoi kätensä hänen kaulalleen, suoraan solisluiden yläpuolelle. Karin tunsi kynsien pureutuvan hartiaansa ja hänen huuliltaan karkasi tukahtunut henkäisy.

”Sattuuko?” Sakuran kuiskauksessa kuului vivahde, jolle Karin ei osannut sanoa muuta nimeä kuin sadistinen hymy. Hän pakottautui itsekin hymyilemään, vaikka olisi huomattavasti mieluummin läimäyttänyt toista kasvoihin. Osasi hänkin tätä peliä pelata.

”Sitähän sinä toivot”, Karin naurahti ja Sakuran kädet hänen kaulallaan muuttuivat raskaammiksi. Hengittämisestä tuli vaikeampaa, mutta Karin ei aikonut antaa toiselle sitä tyydytystä, että reagoisi mitenkään.
Pian Sakuran ote kuitenkin höltyi, mikä olikin hyvä, sillä Karin tunsi jo hienoista huimausta hapenpuutteesta. Sakuran käsi liukui hitaasti alaspäin avaten koko ajan Karinin sairaalakaapua muistuttavan paidan etumusta enemmän ja enemmän.

Karin yritti estää hengitystään kiihtymästä, mutta se osoittautui nopeasti mahdottomaksi. Tuntui melkein liian hyvältä, että joku oikeasti kosketti häntä tällä tavalla. Niin kauan Sasuken kanssa matkattuaan Karin oli toivonut, että Sasuke koskettaisi häntä, edes vähän, ajatuksissaan jotain muuta kuin ainainen kosto tai hengenvaara.
Joka yö Karin oli käynyt nukkumaan sama ajatus mielessään, kunpa Sasuke oikeasti ymmärtäisi hänen olevan olemassa.

Sakuran käsi oli hänen paitansa sisällä, hänen rinnallaan painamassa aivan liian kovaa. Karin tunsi kivun, tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin, mutta suljettujen silmäluomiensa sisäpinnalla hän näki Sasuken vinon hymyn ja se sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi.

Karin huoahti, kun Sakura kuljetti kynsiään toisen rinnan ylitse jättäen tuskin huomattavia punaisia viiruja jälkeensä. Se sattui, mutta tuntui samaan aikaan sairaalla tavalla hyvältä. Jossain alitajunnassaan Karin oli varma, että Sasuke olisi koskettanut häntä aivan yhtä julmalla ja kylmällä tavalla, jonkinlaista peliä pelaten, aivan niin kuin Sakurakin. Ajatus yritti kovasti saada hänet tuntemaan surua, mutta Karin ei antanut ainoallekaan kyynelelle lupaa muodostua.

Vasten tahtoaan Karin tunsi ruumiinsa taipuvan jäykästi kaarelle, kun Sakura raapi kynsillään ja kaivoi sormenpäillään polkua alaspäin hänen rintojensa välistä ja vatsaa pitkin.
”Joko sattuu?” Sakuran ääni oli edellisiin myrkyllisiin kuiskauksiin verrattuna tukahtunut, ja kun Karin avasi silmänsä katsoakseen toista, hän näki hädin tuskin erottuvat kyynelvanat vihreäsilmäisen poskilla. Sakura näytti olevan heistä se, johon sattui huomattavasti enemmän.
”Ei tarpeeksi”, Karin kuiskasi lievästi käheytyneellä äänellä. Sakura oli onnistunut yllättämään hänet, eikä Karin ollut varma, miten tilanne tästä jatkuisi. Hän oli aikeissa avata suunsa sanoakseen jotakin, mutta Sakura keskeytti hänet painamalla sormen Karinin avonaisille huulille.

”Hiljaa”, sana oli hellä aivan niin kuin kosketuskin, ja vihreiden silmien terävä pinta näytti pehmenneen takaisin lempeäksi, sääliväksi.
Karin tunsi palan kurkussaan ja yritti niellä sen. Hän ei halunnut sääliä, kipukin oli parempaa kuin helvetin hyödytön sääli, joka vain teki ihmisen heikoksi.

Sakura silitti sormillaan tiensä Karinin reidelle, silitti pehmeästi ja hellästi kuin kynsiä ja kaivavia sormia ei olisi koskaan ollutkaan. Karin vihasi sitä, hän halusi huutaa toista lopettamaan, käskeä Sakuraa mieluummin satuttamaan, sillä fyysinen kipu oli niin paljon helpompaa kestää kuin henkinen, joka tuli hellyyden mukana.

Sasuke ei olisi koskaan ollut hellä häntä kohtaan, ei millään tavalla, ellei olisi itse hyötynyt siitä jotenkin, ellei se olisi hyödyttänyt hänen kostoaan jotenkin.

Tuntiessaan Sakuran sormet jalkojensa välissä, uppoamassa syvemmälle häneen, Karin alkoi toivoa tajuttomuutta. Sasuke ei olisi koskaan ollut näin hellä hänelle, ei olisi koskaan –

Mielihyvän inahdus karkasi ilmoille ja katkaisi ajatuksen, mutta sai myös Karinin tahdonvoiman murtumaan. Kun yksi lukko halkeili rikki, alkoi laastinkappaleita ja tiiliä putoilla punatukkaisen sisäisistä muureista kiihtyvällä tahdilla, kunnes kyyneleet kirjoivat liljanvaaleille poskille runsaat raitansa.

”Sasuke”, Karin kuiskasi ääni särkyen ja kuuli yllätyksekseen saman nimen purkautuvan myös Sakuran huulilta, aivan yhtä rikkinäisenä ja toivottomana.

Sasuke oli tehnyt tämän heille, johdattanut heidät molemmat tähän tilanteeseen, saanut heidät molemmat yhtä lailla rikki.
Ensimmäistä kertaa Karin antoi itsensä hyväksyä sen, että he olivat Sakuran kanssa samassa veneessä, ja että hänellä oli aivan yhtä suuri syy sääliä Sakuraa, kuin Sakuralla oli sääliä häntä.