Author: -SasukeUchiha-

Rating: K-13

Disclaimer: En omista hahmoja (valitettavasti), mutta oma hahmoni on minun.


Warnings: Eipä itse asiassa mitään. Pari kirosanaa kyllä löytyy, mutta siihen se sitten jääkin.

Parnings: Eips. Hahha. Chinami ei todellakaan lämpiä Deidaralle.

A/N: Huoh. On todella raskasta kirjoittaa välillä, mutta kyllä tätä tekstiä vielä riittää. Ensiksi pyydän anteeksi, että tämän kanssa kesti kauan. Välillä ei ollut juuri mitään inspiraatiota.
Mutta, mutta. Tässä tämä on. Vihdoin. Olen vihainen itselleni hitaudestani.
Chinami haluaa tietää Akatsukista lisää, sillä koko järjestö on alkanut kiinnostaa tyttöä. Katsotaan mitä Deidara kertoo.

Huomio kaikki, jotka lukevat!
Tämä luku on Chinamin näkökulmasta. On ihanaa kirjoittaa vastakkaisen puolen aivoituksista, mutta minulle tekee vaikeaa kirjoittaa Deidarasta mitään pahaa.
No, varmaan itsekin ajattelisin aluksi Deidarasta noin, kun minut siepattaisiin.










Mies oli kyllä ärsyttävin, joka oli koskaan tullut tielleni. Virnisteli koko ajan ja oli kärkäs kieleltään. Ihan kuin minä. Ulkonäkö hämmästytti minua. Osa pitkistä, blondeista hiuksista oli pään päällä ponnarilla. Hänen yllään oli musta kaapu, johon oli ommeltu punavalkoisia pilviä.

Hätkähdin huomatessani, että miehellä oli samanlainen otsasuojus kuin... en saanut ajatella sanaa. Mies, Deidara vaikutti sen luokan ihmiseltä, ettei hänelle aivan heti kerrottu, miksi yhtäkkiä lysähtäisin kasaan haukkomaan henkeä. Oliko mies samasta kylästä kuin minä? Olin todella säikähtänyt, kun olin nähnyt kielen pistävän esiin kämmenestä.

Blondi tuntui olevan perillä taustatiedoistani, vaikkei selvästikään tiennyt, minkälainen verirajoitteeni oli. Silloin hän olisi ollut varovaisempi. Jos Deidaran kertoma Akatsuki oli totta, en tiennyt mitä ajatella siitä. Mies vaikutti kuitenkin olevan tosissaan.

Ninjajärjestö? Miksi minä sellaiseen olisin liittynyt? Olisin aivan hyvin voinut tässä ja nyt karata. Nyt, kun olin selvästi lähempänä ninjakyliä. Mutta olisiko minut hyväksytty asumaan paikkoihin, missä saattaisin aiheuttaa verirajoitteeni takia tuhoa, vaikka olisin tietysti ollut myös hyöty sodissa?

Niin, sota. Se, mitä oli tapahtunut, kun minä olin murhannut, oli saanut minut ajattelemaan. Kaikki täydellinen tuho, jonka olin aiheuttanut... en halunnut sitä enää. En ollut halunnut sen takia lähteä mihinkään ninjakylään, missä tulisi vain uusia sotia.

Mutta minä olin matkalla ääliön kanssa Sademaahan, missä minun täytyisi liittyä ninjajärjestöön. En halunnut liittyä, ennen kuin tietäisin siitä kaiken. Halusin tietää koko järjestön tarkoituksen. Oliko se sotaa? Jos oli, siinä tapauksessa en liittyisi.

Pelkän verirajoitteen takia he selvästi halusivat minut. Mitä minä olisin tehnyt järjestössä? Minun oli pakko saada tietää lisää, mutta Deidara oli tällä hetkellä ainoa, joka pystyi minulle sen kertomaan. Puuskahdin. Kai minun täytyi sitten kysyä.

Käännyin menosuuntaan päin ja sain kasvoilleni kylmän viiman. Kohensin takkia ylläni. Mies oli kaiken lisäksi mennyt tonkimaan vaatekaappiani, vaikka olikin ottanut vain takin. Miehillä ei ollut hajuakaan naisten vaatteista. Yläilmoissa oli pirun kylmä. Blondilla oli kaapunsa, mutta minulla ei ollut juuri mitään.

”Kerro tarkemmin siitä Akatsukista”, pyysin. En olisi missään tapauksessa tahtonut sanoa sitä nöyrästi ja ystävällisesti, mutta Deidaran tapauksessa minun oli selvästi puhuttava kauniimmin, jos halusin saada tietää yhtään mitään.

Blondi vilkaisi minua. Pidin kasvoillani tyynen ja tavallisen ilmeen. Mies katsoi minua tutkivasti. Yrittikö hän löytää kasvoiltani sillä hetkellä piilossa olevia tunteita? Olin harjoitellut tällaistakin. Ninja ei koskaan, missään tilanteessa, saanut näyttää tunteitaan.

Värähdin kuitenkin, kun viileä tuuli puhalsi kasvoilleni.
”Totut vielä tuohon tuuleen. Oikeasti se tuntuu mukavalta, kun on vähän aikaa yläilmoissa, un”, Deidara sanoi. Hänen kasvoillaan oli hieman vino hymy.

Kiedoin kädet ympärilleni, vaikka se ei paljoa auttanut. Selittäisi vain siitä järjestöstä, niin ehkä kylmä ilma unohtuisi hetkeksi.
”Kerro nyt vain”, tuhahdin. Deidara katsoi minua uudestaan tutkivasti, mutta kun ei löytänyt mitään kasvoiltani, hän alkoi kertoa tasaisella äänellä Akatsukista.
”Akatsuki on... rikollisjärjestö, johon kuuluu kymmenen henkilöä. Jokaisella on jokin erityistaito, tai verirajoite, jonka vuoksi hänestä on hyötyä. Kaikki meistä ovat s-luokan rikollisia, joista on luvattu palkkio. Akatsukiin liittyminen ei ole mikään leikin asia. Jos järjestöön liittyy, siitä ei erota, ei ainakaan elävänä. Vaikka koko homma saattaa kuulostaa hieman pelottavalta, Akatsukilla on hyvä päämäärä: tuoda maailmaan rauha.”

Hän piti pienen tauon, jonka aikana minä kokosin hieman ajatuksiani. Rauha maailmaan? Ei kuulostanut yhtään hassummalta. Mutta... rikollisjärjestö? Miksi joku rikollisjoukko halusi rauhan maailmaan? Juttu ei kuulostanut mitenkään todennäköiseltä. Ehkä blondi oli keksinyt päästään Akatsukin päämäärän.

Oli minun vuoroni tutkia miehen kasvoja. Hätkähdin lievästi nähdessäni Deidaran kasvoilla rehellisyyden, eikä sitä voinut epäillä. Käänsin katseeni poispäin. Mies puhui selvästikin totta.

En siltikään tahtonut uskoa tämän sanoihin. Rikolliset ja rauha eivät omasta mielestäni sointuneet yhteen. Silti jokin Deidaran sanoissa oli saanut minut vakuuttumaan siitä, että järjestö tosiaan yritti tuoda maailmaan rauhan. Pieni toivo oli yhtäkkiä syttynyt sisälleni, mitä en ollut koskaan tuntenut. Ehkä tuo järjestö oli minua varten, sillä halusin edistää sotien päättymistä.

”Sanoit jotain voimista tai verirajoitteista... Onko usealla Akatsukin jäsenellä jokin outo kyky tai verirajoite?” kysyin hiljaa, enkä vieläkään kehdannut katsoa blondia silmiin.
”On”, Deidara vastasi. Tunsin hieman närkästystä. Mies vain osasi virnuilla, eikä vastannut kunnolla. Akatsukiin liittyminen ei ollut houkutteleva vaihtoehto, jos joutuisin sietämään miestä.

”Olen siis matkalla idiootin kanssa Sademaahan, missä minut pakotetaan liittymään johonkin perhanan Akatsukiin, joka on täynnä friikkejä, lyhyesti sanottuna”, ärähdin ja mulkaisin blondia.

Nyt ehdin nähdä Deidaran liikkeen ja väistin vain täpärästi kädet, jotka uhkasivat lukita ranteeni. Kurtistin kulmiani. En pitänyt siitä, että joku oli yhtä nopea kuin minä. Jos ninjat olivat kaikki tällaisia, minulla oli vielä opittavaa.

”Vai kaikki friikkejä? Sittenhän sovit loistavasti sakkiin, un”, mies tuhahti ja risti kädet rinnalleen. Säpsähdin, vaikka tiesin, että Deidara oli tietoinen verirajoitteestani. Olisinko kuulunut hyvin heidän järjestöönsä, eikä minun olisi tarvinut alinomaa pelätä sitä, että joku saisi tietää verirajoitteestani ja joutuisin pakenemaan.

Vetäisin polvet koukkuun ja kiersin käteni jalkojen ympärille. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä olisin voinut tehdä. Ratkaisun, siis oikean ratkaisun löytäminen, tuntui vaikealta. Rikollisjärjestö kuulosti mahdottomalta rauhantavoittelijalta. Toisaalta taas olin oppinut jo pienenä löytämään kasvoilta totuuden. Se kuului ninjan perustaitoihin. Deidara oli ollut tosissaan, vaikka hän olikin tuonut tahallaan totuuden esille luettavaksi.

Riipuin kahden vaiheilla. Halusin tietää enemmän Akatsukista. Tahdoin myös kuitenkin nähdä ninjakyliä ja saada tietää, vihattiinko tai hyväksyttiinkö verirajoitteeni.

”Sano pätevä syy sille, että liittyisin Akatsukiin. En tiedä ninjakylistä mitään, enkä ole varma haluaisinko päästä yhteen niistä”, sanoin blondille ja jäin odottamaan vastausta. Osa aivoistani nauroi ilkeästi; luulin osittain, että mies ei keksisi yhtään mitään.

Deidara katsoi minuun. Taas. Alkoi jo pikkuhiljaa rasittaa tuollainen vilkuilu. Vedin jalat tiukemmin ylävartalooni kiinni. Minulle tuli liian alaston olo miehen seurassa. Hän tuntui katsovan lävitseni, vaikkei pystynyt löytämään mitään. Ja vaikka ylläni oli paita ja kaksi takkia, en saanut inhottavaa tunnetta katoamaan.

Vähitellen blondin kasvoille nousi teeskennellyn kysyvä ilme ja virnistys sen mukana.
”Pätevä syy? Etkö itse keksi, un? Olen aina tiennyt, että naiset ovat henkisesti jälkeenjääneitä, mutta en odottanut, että sinä, joka on valittu Akatsukiin, olisi noin hidas, un” hän irvaili.

Tällä kertaa oli blondin vuoro väistää jälleen kerran minun nyrkkiäni. Deidara nappasi ranteestani kiinni ja piti sitä tiukassa otteessa. En viitsinyt edes yrittää riuhtaista kättäni irti. En tiennyt, oliko mies lähi- vai etätaistelutyyppiä, vaikka lyhyen ajan sisällä olin nopeasti päätellyt hänen olevan (savihökötyksestä päätellen) etätaistelutyyppiä. En kuitenkaan halunnut taistella tätä vastaan jos arvioni osuisi vääräksi.

”Pätevä syy liittyä Akatsukiin”, Deidara aloitti hiljaa ja minä puhalsin kasvoilleni valahtaneet hiukset pois. Blondi piti edelleen ranteestani kiinni, ”on se, ettei tarvitse ajatella sitä että on erilainen tai outo. Kukaan ei järjestössä halveksu ominaisuuttasi, sillä siitä on hyötyä. Saat käyttää verirajoitettasi vapaasti ja vaikka sinusta loppujen lopuksi tulee rikollinen, mitä väliä sillä on?

Verirajoitteesi on käytössä ja jos ei muuten, niin ainakin autat maailman rauhan saapumista. Silloin kukaan ei enää halveksu tai vihaa sinua ja verirajoitettasi. Se on sinun ja sinun täytyy elää sen kanssa. Et voi sulkea sitä tai unohtaa, koska se on osa sinua, un.” Hetken katsoin jähmettyneenä miestä aivan liian lähellä silmiin ja näin ajattomuuteen ja rauhaan sinisen silmän taakse.

Vain sekunti ja blondi irrotti katseensa ja päästi ranteeni vapaaksi. Annoin sen valahtaa velttona sivulle. Deidara oli oikeassa; en voinut luottaa siihen, että verirajoitteeni olisi tervetullut mihinkään ninjakylään. Aloin luottaa miehen sanaan, koska hän oli itsekin outo ylimääräisten suiden ja kielien kanssa.

Ehkä minutkin tosiaan hyväksyttäisiin yhtenä Akatsukin jäsenenä. Huomasin ajattelevani Akatsukiin liittymistä tilaisuutena, joka johti pois tavallisen kylän tavallisen harmaasta arjesta.
Ehkä voisin liittyä. Ehkä en.

Tuntui kuitenkin liian äkkipikaiselta sanoa kyllä. Deidaran sanat olivat kuitenkin herättäneet mielenkiintoni. Halusin tietää lisää Akatsukista, sillä sen päämäärä herätti minussa sellaisen kannatuksen, että olisin mielihyvin liittynytkin siihen.

Joitain haittapuolia tietysti olisi liittymisessä. En edes harkitsisi sitä, ellen saisi peseytyä ja vaihtaa vaatteita. Värähdin ja kiedoin uudestaan kädet jalkojeni ympärille. Otin perusangstisen ilmeen kasvoilleni. Mistä ihmeestä saisin tekaistua itselleni edes hieman asiallisemmat vaatteet?
Kiitin kuitenkin onneani, ettei Deidara ollut ruvennut etsimään minulle vaatekaapistani asustetta. Pelkkä ajatuskin sai inhon väreet kulkemaan selässäni.

”Joudunko istumaan kauankin? Olisi kiva saada edes jotain liikuntaa”, äyskäisin. Kylmä tuuli sivalteli kasvoilleni koko ajan, enkä voinut olla huomaamatta sitä, että kaipasin lämmintä suihkua.
”Hei, un, vajaat kaksi päivää ja pääsen nukkumaan majataloon. Jos et siihen asti jaksa odottaa, niin voinhan tietysti opettaa sinulle lentämisen jalon taidon”, Deidara sanoi ja virnisti.

Mulkaisin häntä ja käperryin pienempään kasaan. Annoin hiusten valua peittämään miehen näkyvistäni. Olisin halunnut puhua Akatsukista, mutta minun täytyi edetä varovaisemmin. En tiennyt miksi, mutta jostain kumman syystä en halunnut kuulla vielä kaikkia yksityiskohtia.

Aivoni tekivät työtä. Jokin tuon miehen sanoissa oli saanut minut toteamaan, että vihdoin voisin jättää pienen ja tylsän kylän taakseni ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Halusin paikkaan, missä voisin olla... oma itseni.

Ei. Deidara oli ollut liian, ehkä jopa täydellisen oikeassa. Hän oli tiennyt, arvannut mitä toivoin. Blondin sanat olivat tuoneet esille Akatsukin tavan: joku, kuka tahansa joka pystyy auttamaan rauhan saavuttamisessa, pyydetään järjestöön. Joko hän suostuu tai kuolee. En ollut koskaan saanut olla oma itseni, vaan olin se tyttö, joka joutui piileskelemään muiden katseilta ja pitää kykynsä salassa.

Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ilmiselvästi ollut paljon. Deidaran selityksen mukaan minun olisi liityttävä, halusin tai en. Ensimmäinen ajatukseni oli karata. Jonkinmoinen ilo oli syttynyt, kun luulin pääseväni pois ja aloittaa ninjakylässä alusta. Mies oli kuitenkin tehnyt selväksi, etten pystyisi karkaamaan. Akatsukin nimen kuuleminen oli herättänyt jo mielenkiintoni.

Minua kihelmöi päästä kuulemaan kaikki järjestöstä, josta Deidara oli kertonut. Vaikka se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta, en voinut olla ihmettelemättä, miksi koko järjestö koostui vain rikollisista. Miksi heidät oli julistettu s- luokan rikollisiksi, jos he vain halusivat rauhan?

Vai oliko blondin kertoma sittenkään totta? Jos hän yritti huijata minut liittymään järjestöön? Mietin asiaa monelta kantilta, mutten todellakaan uskonut miehen valehtelevan. Vilkaisin hiusverhoni takaa Deidaraa, mutta käänsin katseeni heti pois. Jotenkin miehen ääliömäinen käytös ja virnistys eivät todellakaan peitelleet valhetta. Myönsin itselleni hyvin vastahakoisesti, että olisin aivan varmasti kuullut miehen äänestä huijauksen.

Jokin vannotti minut Deidaran rehellisyydestä. Hänen itsevarma käyttäytymisensä kun hän puhui Akatsukista. Se, mitä blondi oli kertonut Akatsukiin liittymisen hyvistä puolista, oli ollut myös liian vakuuttavaa. Minä aloin luottaa Deidaran sanaan, vaikka se tuntuikin ärsyttävältä.

Aloin tarkistella liittymisen hyviä puolia itseni kannalta. Voisin olla oma itseni, saisin liikkua ninjojen parissa, voisin käyttää verirajoitettani ja hyvään tarkoitukseen. Olin jo pienenä vihannut sotia, joista olin pienenä kuullut. Vihasin sotaa. Vihasin tappamista. Vihasin sitä, mikä minussa halusi murhata. Pidin sen ehkä kurissa, mutta silti se tahtoi olla käytössä.

En voinut käyttää sitä tavallisessa kylässä. Harjoittelu oli ollut eri asia, mutta kun mietin verirajoitettani ja itseäni yhdessä, halusin pitää sitä yllä vapaammin, koko ajan, mutta minä ohjaisin sitä. Auttaisin rajoitteeni avulla rauhan edistämistä.

Ei. Minä en päättänyt vielä. Haittapuoliakin löytyi Akatsukista. Yksi: joutuisin - yllätys, yllätys- kulkemaan Deidaran kanssa pitkin maita ja mantuja. Kaksi: en kestäisi noin... luonnoltaan (ja puheiltaan) samanlaista kuin minä. Tappaisin, ainakin yrittäisin tosissani, miehen ja hän suunnitteli varmasti myös jotakin sen suuntaista minulle. Heti kun, ei vaan jos, lähtisimme ensimmäiselle tehtävälle, saattaisi käydä köpelösti.

Deidara oli tosiaan hyvin, hyvin, hyvin ja hyvin ärsyttävä. Jo nyt oli vittu, kun jokaisen typerän letkautuksen aikana piti virnistellä. Ja ulkonäkökin oli hieman outo. Blondin hiukset olivat pitkät ja kiinni. Miksei hän leikannut niitä? Eikö ninjalla ollut haitaksi pitkät hiukset? No, jaa, omapahan oli päänsä. Näyttäköön idiootilta jos itse sitä toivoi.

Punamustavalkoinen kaapu oli varmasti järjestön eräänlainen tunnus. Punavalkoisia pilviä mustalla pohjalla. Olisin halunnut sellaisen päälleni heti. Se näytti lämpimältä ja oli myös hieno. Pitäisinköhän tuollaista ylläni?

Painoin pääni polviin. Vaikka matkaseurani oli hemmetin raivostuttavaa, voisin kuitenkin miettiä pitkälti Akatsukiin liittymistä.

Koko ajan mieleni sopukoissa kihelmöi päästä kuulemaan lisää Akatsukista.
Vaikka toinen osa aivoistani huusi varoituksen sanaa ja muistin äkkiä lyhyet ja hiljaiset sanat:
”Tapahtui mitä tahansa, muista aina kuunnella itseäsi.”

En todellakaan tiennyt mikä olisi oikein.



A/N2: Saanhan kommenttia? Rakastan pitkää postausta^^