Aina sunnuntai



Kaksi viikkoa.
Naruto tuijottelee pieniä mustia pisteitä katossa sohvan yläpuolella. Niitä on paljon, enemmän kuin hän muistikaan. Vai onko hän koskaan ennen laskenutkaan niitä? Naruto ei ole varma. Se tosin on varmaa, että hänellä on nälkä, muttei ruokahalua.

Eilen pisteitä oli alle kymmenen, ja raamenkulhossa nuudeleita yli kolmetoista. Naruto oli syönyt kaikki. Ulkona on harmaata ja kylmää, ainakin oli eilen. Tänään taivas on yhä pahemmin lohduttomassa pilvessä ja rännin jääpuikot tiputtelevat reikiä lumikerroksiin.
Naruto haluaisi olla jääpuikko, sillä tavoin hän voisi tietynlaisissa olosuhteissa vain lakata olemasta, muuttua vedeksi, jota koirat juovat lätäköistä.
Kevät on vielä kaukana.

Narutolla on kylmä ja samaan aikaan niin kuuma, ettei sulaminen edes tunnu mahdottomalta ajatukselta. Puhelin on edelleen mykkä, on ollut Narutolle melkein kaksi viikkoa, mutta silti hän vääntäytyy vilkaisemaan sitä. Ei mitään. Neljä viestiä Sakuralta. Ei mitään.
Sunnuntai. Aina sunnuntai.

Miksi sen pitää olla aina sunnuntai? Kaikkina muina viikonpäivinä Naruto tuntee itsensä paremmaksi, edes hiukan elävämmäksi, mutta lopulta tulee aina sunnuntai.
Tulee sunnuntai, ja tulee Sai, joka puhaltaa elämänhalun kipinään Naruton sisällä, pitää sen hengissä.
Tai ainakin on pitänyt tähän saakka.
Ajatus sattuu, mutta kipukin on tylppää ja yksitoikkoista, sillä elämä on pysynyt poissa jo kaksi sunnuntaita. Naruto tietää, että Sai on täysipäiväinen ninja, joten tietenkään toinen ei aina voi ennättää kaikkialle. Naruto ei kuulu Sain lukuisiin velvollisuuksiin, ja silti hänestä tuntuu, että hänet on hylätty. Yhdentekevää.

Naruto nousee sohvalta ja häntä huimaa hiukan. Poika pudistaa päätään ja suuntaa askelensa keittiön suuntaan, sillä tunkkaisesta olosta huolimatta murina kertoo sangen selvästi hänen vatsansa mielipiteen. Jotain ruokaa, onhan kello jo yli kolme.
Naruto pääsee keittiösaarekkeelle, vaikka jalat tuntuvatkin omituisen heikoilta.

Seuraavaksi lähtee ruumiin elämänhalu, kun sielu on jo lakannut hymyilemästä.

Omituiset ajatukset aivoissaan risteillen Naruto valmistaa itselleen muutaman esteettisesti katastrofaalisen riisipallon ja lysähtää lattialle syömään, sillä sohva on niin kaukana, pöydästä puhumattakaan.
Mitä pahaa siinä on, jos syö lattialla?
Kova puu on kylmää käsien alla ja riisi maistuu kuivalta, merilevä tarttuu kitalakeen. Naruto rykäisee, mutta mikään ei parane. Silmiin sattuu ja hän sulkee ne. Aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin, mutta keittiön himmeä lamppukin on liian kirkas.
Naruto painaa poskensa kämmentä vasten lattialle ja hengittää ulos. Jos hän vain makaa tässä hetken, kaikki muuttuu varmasti paremmaksi.
Sininen pupilli erottaa liikettä eteisestä, ennättää rekisteröidä jotain kalpean nilkan tapaista, ennen kuin Naruton aivot vaipuvat virransäästötilaan.

Viileä lattia tuntuu mukavalta kuumaa poskea vasten.


***

Sai kiirehtii, jalat liukastelevat loskan jäisellä pinnalla ja jokainen lätäkkö tuntuu esteeltä, joka on varta vasten asetettu häntä varten.
Kaksi viikkoa, eikä häneltä kysytty. Sai on tottunut siihen, ettei häneltä kysytä, mutta ensimmäistä kertaa se herättää hänessä jotain muuta kuin sanat ”hyvä on.”
Naruto ei ole oma itsensä, ei ole ollut pitkään aikaan. Saista tuntuu pahalta, koko ajan pahemmalta, kun hän lähestyy Naruton kotia. Huoli, huoli on se tunne, joka hänen sisuksiaan kalvaa. Oivallus ei kuitenkaan tuota minkäänlaista iloa.
Sai riisuu kenkänsä eteisessä, pudottaa takkinsa lattialle.
”Naruto?”

Sohvalla ei näy ketään, ja hetken Sai ajattelee, ettei Naruto ole kotona. Huulilta pakenee jokin huokauksentapainen ja Sai kääntyy lähteäkseen. Jokin kuitenkin käskee häntä vielä vilkaisemaan keittiöön.

Lattialle on levinnyt keltainen viuhka, Naruton hiukset ympäröivät tämän nukkuvia kasvoja sädekehän lailla, ja melkein ajatusta nopeammin Sai on polvillaan toisen vierellä.
Vaaleatukkaisen posket ovat kuumat ja otsa vielä kuumempi. Sai hivelee kasvoja kädellään, joka tärisee tuskin havaittavasti.
Hän nostaa Naruton kasvoja, kunnes otsat ovat vastakkain. Kuumaa, melkein kuin Naruton kasvot olisivat olleet lattian sijaan vasten tulista rautaa. Kuumetta, vahvistavat punaiset raidat, jotka Sai näkee, kun Naruton silmänvalkuainen pilkahtaa luomen alta.

Sai pudottaa piirustuskääröt ja katanat selästään ja ne vierivät pitkin lattiaa, kun hän nostaa tiedottoman Naruton varovasti syliinsä ja kantaa tämän vuoteeseen. Koko ajan Sain mielessä jokin kuiskii anteeksipyyntöjä Naruton hiuksiin, anteeksipyyntöjä, koska Sai on ollut niin kauan poissa ilmoittamatta.

Naruto on kalpea, ja kuitenkin vaaleahiuksisen posket hehkuvat punaisina. Näyssä on jotain aavemaista, luonnotonta. Sai silittää poskea kämmenselällään toivoen, että se viilentäisi Naruton kasvoja edes hiukan.
Hän levittää huovan Naruton päälle, eikä haluaisi poistua toisen luota, mutta pakottaa kuitenkin itsensä kylpyhuoneeseen, jotta voi täyttää jonkin astian vedellä ja tehdä jostakin kylmän kääreen Naruton palavalle otsalle.

Kun Sai palaa kääreen kanssa, on Naruto kietoutunut peittoon ja tärisee tuskin havaittavasti. Sai vetää tuolin vuoteen vierelle mahdollisimman äänettömästi ja kuljettaa sormiaan Naruton otsahiusten läpi ennen kuin pyyhkäisee hellästi toisen otsaa kostealla pyyhkeellä.
Sai tietää, ettei ole hyvä puhumaan, mutta toisaalta hän ei ole edes varma siitä, mitä oikeastaan haluaisi sanoa.
Toisinaan hiljaisuus on kultaa, mutta Sai muistaa Naruton kertoneen, että vaaleatukkaisen se saa tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Niinpä Sai kostuttaa huuliaan ja alkaa puhua.

Sai puhuu samaan aikaan kaikesta ja ei mistään, kukista ja auringosta, seuraavassa hetkessä lumesta ja siitä, miten syömäpuikoista joskus irtoaa säleitä, kun ne erotetaan toisistaan. Sai kertoo, millaista on istua Naruton vieressä sohvalla, katsoa merkityksettömiä toimintaelokuvia tai pelata playstationilla, vain kuunnella Naruton ääntä.
Samaan aikaan hiilenharmaat silmät seuraavat Naruton kohoilevaa rintakehää ja Saista tuntuu omituisesti siltä, kuin valtava taakka haihtuisi hänen harteiltaan pala palalta, sana sanalta.
Naruto on kipeä, mutta kunnossa, ja Sai on taas täällä, vaaleatukkaisen vierellä. Sai on kotona. Lämmön tunne tulvahtaa rintaan ja Sain ääni hiipuu kuulumattomiin kesken Naruton naurusta kertomisen.

”Älä lopeta”, Naruton tukkoinen ääni havahduttaa Sain ja sumeat, kuumeiset, siniset silmät etsivät toisen katseen. Sai nielaisee, katsoo poispäin ennen kuin kohtaa Naruton katseen kunnolla.
”Missä sinä olit?” Naruto ei kuulosta yhtään kiukkuiselta tai syyttävältä, ainoastaan surulliselta, jotenkin luovuttaneelta. Sai avaa suunsa vastatakseen, mutta Naruto keskeyttää hänet ennen kuin Sai ennättää edes aloittaa.
”Siis eihän sinun ole tietenkään pakko tulla tänne joka sunnuntai. Sinä saat mennä minne haluat, ei sinun tarvitse…” Naruto takeltelee sanoissaan ja painaa silmänsä kiinni itseensä turhautuneena. Sai on hiljaa, katselee vain ja Narutoa alkaa kaduttaa, että hän edes meni avaamaan suunsa.
”En halua”, Sai rikkoo painavaksi muuttuneen hiljaisuuden ja Naruton väsynyt katse räpsähtää Sain kasvoille, vaikka silmiin sattuu pitää niitä niin auki.
”Mitä?” Naruto kysyy ja nyt sattuu silmien lisäksi kurkkuunkin. Nieleminen tekee kipeää ja tuntuu kuin teräviä sirpaleita tipahtelisi nieluun. Naruto melkein odottaa maistavansa veren.

”En halua mennä minnekään muualle”, Sai sanoo katsoen koko ajan Narutoa tiiviisti silmiin. Sai näyttää kamalan vakavalta. Tavallisesti Sain vakavuus johtuu vain muiden ilmeiden puutteesta, mutta tällä kertaa se on erilaista.
Naruto ei jaksaisi pitää silmiään auki, mutta pitää kuitenkin. Hän ei halua, että kaikki tuntuu liiaksi unelta.
”Minä haluan tulla tänne”, Sai sanoo painokkaasti, ääni vailla minkäänlaista epävarmuutta. Heidän katseensa kohtaavat ja Naruto tietää, että Sai tarkoittaa mitä sanoo. Pieni, väsynyt hymy valtaa Naruton kasvot ja samaan aikaan hän tuntee kuumeisten silmiensä kostuvan.
”Niin minäkin”, Naruto sanoo, ”haluan, että sinä tulet”, hänen äänensä vaimenee kuiskaukseksi eikä Naruto ole aivan varma haluaako Sain kuulevan.

Mutta Sai kuuli, ja Naruto tietää sen hellästä kosketuksesta, kun Sai pyyhkäisee taas hänen otsaansa, ensin suudelmalla ja sitten kostealla pyyhkeellä.
Naruto tarttuu Sain ranteeseen, kun tämä on aikeissa laittaa pyyhkeen takaisin veteen. Sain katse on kysyvä ja Naruto tietää seuraavien sanojensa kuulostavan heikoilta ja anelevilta, ja todennäköisesti katuvansa niitä myöhemmin, mutta hän sanoo ne silti.
”Ethän lähde pois?” Naruton sormet tärisevät ja hän tuntee hienoista pahoinvointia jostakin tuntemattomasta syystä, sillä kuumeesta se ei johdu. Sai katsoo häntä pitkään lukematon ilme kasvoillaan ja kumartuu sitten painamaan huulensa blondin poskelle, molemmille vuorotellen. Naruto tuntee, miten Sain huulet hymyilevät hänen poskiaan vasten.
”En lähde”, Sai sanoo ja ajattelee, ettei varmaan pystyisi lähtemään, vaikka haluaisikin.

Naruto nukahtaa tuntien Sain huulet otsallaan, poskillaan, hiuksissaan, jopa ranteidensa sisäpinnoilla. Ja hän tietää, ettei Sai lähde. Naruto tietää, että hän haluaa pitää toisen luonaan mahdollisimman ikuisesti.


*******************************
Palaute tekisi minut hyvin onnelliseksi.