Tunsin oloni niin kovin helpottuneeksi. Aluksi olin taistellut... Niin, ketä vastaan? Minulla ei ollut mitään muistikuvaa vastustajastani. Seuraavaksi tunsin rintakehässäni valtavan kivun. Sen jälkeen pimeys... Ja tämä helpotuksen tunne.

Tuntui kuin olisin leijunut ylöspäin ja nähnyt taistelukentän allani... Hetkinen, nähnyt? Kyllä. Leijun tässä taistelukentän yllä. Maassa makaa minun lisäkseni toinen Akatsuki. Toinen kävelee luokseni, ilmeisesti antaakseen viimeisen iskunsa. Eli olen elossa. Mutta mitä sitten teen täällä...?

Äsh, rasittavaa. Sama kait se on jatkaa eteenpäin kun kerran en ehdi takaisin ruumiiseeni ja puolustamaan itseäni. Joten, tervemenoa kaunis maailma. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä olin ajatellut... No, sille en nyt voi enää mitään.

Käänsin selkäni näkymälle lähtien ylös- ja eteenpäin. Kuulin korvissani lähestyjän askeleet, tämän huohotuksen. Hiljaisen hengitykseni. Hitaat sydämenlyöntini. Alkoi tuulla. Äkkiä askeleet pysähtyivät. Kuului ähkäisy ja tumpsahdus. En välittänyt siitä. Jatkoin vain eteenpäin.

En enää kuullut hengitykseni ääntä tai sydämeni lyöntejä. En tuntenut tuulta kasvoillani, mikä oli hetki sitten ilmaantunut taistelupaikalle. Näin vain taivaan.

Tältäkö kuoleminen tuntui? Se ei sattunut ollenkaan. Olo oli kevyt, ei ollut huolia enää mistään. Kirkas valo kajasti edessäni. Sinnekö olin matkalla? Kyllä, sinne. Se veti minua puoleensa. Sieltä huokui rauhaa, turvallisuutta. Vielä vähän...

Hetkinen, mikä se oli? Tuuli? Mutta eihän minun pitäisi tuntea enää mitään...

Pysähdyin. Käännyin hitaasti ympäri. Tuuli tuntui onnelta. Sai minut muistamaan, kuinka onnellista elämä voikaan olla. Voisinko yhä kääntyä takaisin? No, yrittänyttä ei laiteta.

Hitaasti palasin tuulen viitoittamaa tietä pitkin. Välillä tuli lämpimämpiä henkäyksiä. Tuuli tuntui jotenkin leikkisältä ja... rakastettavalta. Tuntui siltä, että tuo tuuli oli vain minua varten.

No niin, takaisin taistelukentällä. Molemmat Akatsukit makasivat maassa, ilmeisesti hengettöminä. Ruumiini luona oli polvillaan joku blondi, jolla oli iso viuhka mukanaan... Ai niin, Temari. Korviini alkoi kantautua sydämeni vaivalloinen tykytys, melkein olematon hengitykseni sekä tytön ääni, joka huusi epätoivoisesti nimeäni.

Mitä lähemmäs ruumistani pääsin, sitä vahvemmiksi sydämeni lyönnit tulivat sekä sitä vakaammaksi hengitykseni muuttui. Lopulta olin vain kosketusetäisyyden päässä ruumiistani.

”Shikamaru! Shikamaru, herää! Et saa kuolla!” Temari huusi kyynelten valuessa hänen kasvoillaan. Hän kokeili pulssiani, lempein käsin. Hänen silmiinsä syttyi toivonkipinä.
”Shikamaru, et saa luovuttaa... Minun takiani. Minä pyydän... Minä rakastan sinua.” hän kuiskasi lopulta hiljaa.

Sisälleni syttyi lämpö. Ehkä ei tosiaankaan ollut liian myöhäsitä. Ojensin käteni, kosketin ruumistani ja...

Pimeys. Kipua. Sydämenlyönnit. Hengitys. Avasin hitaasti silmäni. Hänen kasvonsa olivat vain pienen matkan päässä omistani.

”Temari...” ähkäisin vaivalloisesti. Hän hymyili.
”Sinä palasit... Luulin menettäneeni sinut...” Kohotin käteni ja sivelin kyyneleet pois hänen poskiltaa. Raastava kipu valtasi kehoni, mutten välittänyt siitä.

”Palasin... Sinun vuoksesi... Sinun ansiosta... Rakas Temari” sanoin ja laskin käteni alas. Silmissäni alkoi sumentua. Temaru kumartui, ja painoi huulensa huulilleni.
”Kiitos, Shikamaru. Olen ikuisesti sinun.”
”Minäkin... Sinun...”

Pimeys valtasi mieleni. Mutta tällä kertaa tiesin, etten kuollut. Olin elossa. Jäin eloon, kiitos Temarin. Oman tuuleni.