Elämänhalu. Mitä se pohjimmiltaan on? Onko sitä oikeastaan edes olemassa, kuvittelevatko ihmiset sen vain?

Haku istuu pienen, melkein romahtamispisteessä olevan hökkelin kuistin portailla ja katsoo kuinka lumi sataa hiljalleen maahan. Yksi lumihiutale, toinen, kolmas...  Haku huokaisee syvään ja sulkee silmänsä. Ei, se ei auta. Ei se maailman pahuus sillä katoa, ja Haku tietää sen. Hän huokaisee uudestaan ja nousee ylös. Kävelee kohti metsän laitaa. Aurinko laskee pilvettömällä talvitaivaalla.

Lumi narskuu Hakun jalkojen alla kun hän kävelee kohti pientä lähdettä, jonka olemassaoloa kukaan muu tuskin tietää, korkeintaan jotkin eläimet. Kesällä lähteen vesi on kristallinkirkasta ja se peilaa kauniisti sinistä taivasta. Haku polvistuu ja pyyhkäisee lunta pois jään päältä. Voi kuinka hän toivookaan että olisi kesä. Mutta sitten ei olisi enää lunta. Tuota kaunista valetta, kaiken peittävää pumpulia.

”Miksi kaikki vaikenevat kaikesta pahasta?” Haku kuiskaa lähteen jäälle, mutta jää ilman vastausta. Yksi suolainen pisara tipahtaa jään päälle. Haku painaa silmänsä tiukasti kiinni. Hänhän ei itke, ei täällä, ei nyt. Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa kasvonsa ylöspäin, katseensa taivaisiin.

”Voisinpa lentää luoksesi, Zabuza... Tulla sanomaan, että olen pahoillani. Pahoillani siitä etten ollut paikalla kun eniten minua olisit tarvinnut...” Haku sanoo hiljaa taivalle. Mutta sieltäkään ei tule vastausta. Haku on jäänyt yksin. Poika vetää syvään henkeä ja lähtee kävelemään takaisin kotiinsa.

Portaat narahtavat. Haku ei välitä siitä, vaan avaa melkein irti olevan oven ja menee sisälle. Talossa on yksi ainoa huone. Huoneessa on yksi seinäkaappi, iso pöytä, kaksi pitkää penkkiä, vaatekaappi ja sänky. Haku istuu pöydän ääreen ja sytyttää kynttilän. Hän katsoo ikkunasta ulos. Lumisade on lakannut. Pieni hymy käy pojan surullisilla kasvoilla.

Haku nousee ylös ja kävelee vaatekaapin luokse. Hän avaa sen ylälaatikon ja ottaa kunain esille. Sitten poika kävelee ovelle, työntää sen auki ja kävelee takaisin lähteelle. Aurinko on jo laskenut, yö on tullut.

Haku katsoo surullinen hymy huulillaan lähteen jäätä. En sitten ehtiny nähdä sitä enää sulana... poika ajattelee. Sitten hän heilauttaa kättään, ja lähteen jäälle lentää veripisaroita. Lennän luoksesi, Zabuza... on pojan viimeinen ajatus.

Mökissä yksinäinen kynttilä sammuu, jättäen talon ikuiseen kylmyyteen ja pimeyteen, kuten Hakun.