Sade jatkui koko yön.
Mä valvoin ties kuinka myöhään kuunnellen pisaroiden kumeaa ropinaa mökin huopakattoa vasten. Sasuke nukkui mun vieressä parvelle levitetyillä retkipatjoilla, mutta siitä huolimatta tunsin itseni todella yksinäiseksi.
Vitsi mulla oli ikävä Saita. Mä en ollu kuullu siitä mitään moneen kuukauteen, ja jo pelkkä sen hymyilevien kasvojen ajatteleminenkin sai palan nousemaan kurkkuun. Perhanan perhana.. Mä jouduin puristamaan peitonreunaa rystyset valkoisina, että sain hillittyä kyyneliä nousemasta silmiin ja estettyä itseäni vollottamasta ääneen pahaa oloa. Miks kaikki hyvä aina katoaa? Miks mikään ei ollu koskaan pysyvää?

Ei helvetti, nyt oli pakko ajatella jotain muuta tai uni ei tulis koko yönä.. Mä hikkasin hiljaa, ja käännyin huokaisten kyljelleni katsomaan Sasuken nukkuvia kasvoja. Ne näytti niin levollisilta, kauniilta suorastaan. Korpinmustat hiukset laskeutui tyynylle ja tummat ripset oli niin pitkät, että ne olisi voinu kuulua tytölle.

Mä en itsekkään tienny, mitä tunteita Sasuke herätti mussa. Se poika oli ku kattolamppu, niin itsestäänselvä asia, mutta jonka olemassaolon huomasi vasta sitte ku se puuttui. Ei menis pahasti metsään jos sanoisin, että mä en uskaltanu päästää sitä lähelle. Turvaväli meinaan. Mun kaaliin ei mahtunu, miksi se oli mulle aina niin kiva ja se kammotti mua. Ellei sitten..
Pienen punatukkaisen äkäpussin naama ilmestyi mun mieleen, ja se sai mut hymyilemään. Ehkä se tunsi mua kohtaan vähän samalla lailla ku mä tunsin silloin Gaaraa kohtaan, eräänlaista suojelun tarvetta. Sasuke oli ilmestyny mun elämään kunnolla vähän ennen ku Sai lähti, ja kaiken aikaa se oli koittanu piristää mua ja olla siinä aina ku mä tarvitsin. Varsinainen kanaemo. Mutta kai ei siinä, tämä kananpoika seurasi mielellään tuota pyrstöä vaikka kalliolta alas. Pyrstöä, joka oli muuten aika kivannäkönen..
Mä en voinu tajuta miten se oli vielä sinkku. Voi sitä onnentyttöä joka sais Sasuken, siinä olis hemmottelupäivät edessä!

Näihin ajatuksiin mä viimein nukahdin nähden unta pikimustista kanoista, jotka paimensi valtavaa parvea menninkäisennäköisiä pikkulapsia, ja kaiken yllä leijui suurisiipinen enkeli jonka naama hohti niin kirkkaasti että sen kasvoja ei näkyny.

--

”KALA!!” mä kiljuin ja kiskoin siimaa lyhyemmäksi. ”Hirveä vonkale!”
”Ompa taas valtava”, Sasuke nauroi, kun mä yritin irrottaa noin viisisenttistä pikkusinttiä koukusta. ”Mun matokin on isompi ku tuo!”
Aurinko paistaa helotti lähes kirkkaalta taivaalta meidän istuessa laiturinnokassa kaloja narraamassa. Järven pinta kimalteli pienessä aallokossa lempeän etelätuulen puhaltaessa metsän läpi, ja jopa mun oli pakko myöntää, että näky oli kaunis. Jotenki rauhoittava.
”Parempi tämäkin kuin ei mitään”, virnistin heittäessäni kalan takaisin veteen. Sasuke vain hymähti, ja mä vilkaisin ämpärissä lilluvia fisuja olkani yli. Mua häiritsi, ku se ei päästäny niitä surkeimpia sinttejä takasi, eihän me niitä kuitenkaan voitais syödä. Menisivät kasvamaan ja tulisivat parin vuoden päästä uudestaan maistelemaan matoa.. Mutta sitä kun mä en ääneen voinu sanoa, se nauraisi mulle päin naamaa.

Iruka, Kakashi ja Yamato oli jääny mökille laittamaan ruokaa. Kakashi oli kaivanu jostaki melko muinaisen pallogrillin, johon se oli ruutannu puoli pulloa sytytysnestettä kenenkään huomaamatta. Voi luoja sitä meteliä ku Iruka oli sitte menny sytyttää niitä hiiliä, koko grilli oli roihahtanu ku juhannuskokko! Me oltiin siinä vaiheessa otettu onkivavat olalle, ja livahdettu kaikessa hiljaisuudessa järvelle johtavalle pikkupolulle jättäen vanhukset juoksemaan rinkiä keskenään.

”Kumpi johtaa?”
”Mä oon saanu kuus.”
”Mut mulla on isompia.”
”Ne on silti vaan yks!”
”Ite päästit osan karkuun.”
”Mutta ne piti ensin saada kiinni, älä yhtään yritä.”

Me kykittiin siinä vielä hetki, ennen ku molemmat huokaisi syvään. Kalat oli vissiin päättäny lähteä päiväunille, joten me kerättiin saaliimme ja lähdettiin vaitonaisina takaisin.

--

Tikanheittokilpailun, sen kolmen uusintaerän ja riehakkaan uintireissun jälkeen me istuttiin rätisevän nuotion äärellä ja paistettiin kaikkea mitä kaapista löytyi: makkaraa, maissia, vaahtokarkkeja, kaloja, ja jopa leipää ja sipulirenkaita. Mulla ei ollu ollenkaan nälkä, joten jyrsin jo vähän jäähtynyttä maissiani niin hitaasti kuin osasin vältellen Irukan tuomitsevia katseita. Täällä se ei voinu nakittaa mun syömisiä, ei julkisesti. Ja jos se olis sen tehny, mä olisin survonu mun maissin kavereineen kokonaisena sen kurkusta alas.

Sasuke istui mun vieressä tuijottaen tuleen. Sen tukka oli kylvyn jäljiltä vielä vähän kostea, ja mun teki hirveästi mieli painaa nokkani sen päähän ja nuuskia raikasta tuoksua, joka nyt vaan hennosti kutitteli mun hajukäämiä savun katkun lomasta. Mä olin ollu edellisessä elämässä varmasti koira, niin paljon mä tykkäsin elää hajujen kautta. Vanhat kirjat, kosteat hiukset ja lämmin leipä oli mun suosikkikolmikko.

Kakashi käveli mökiltä roikottaen muovipussia kädessään.
”En usko, että saan ängettyä itseeni enää yhtään makkaraa tai vaahtokarkkia”, Yamato huokaisi kohentaen hiilloksia. ”Vai mitä sä nyt löysit, joulukinkun jämätkö?”
Hissanmaikka virnisti aavistuksen, kunnes tunki kätensä pussiin ja kaivoi esiin suurimman pullon sakea, mitä olin eläissäni nähnyt.
”Vau”, Yamato vislasi Irukan tuijottaessa putelia kauhunsekaisin ilmein. ”Se siitä sivistyneestä illanvietosta.”
”Kuulitko Iruka-rakas!” Kakashi riemastui, ja mä ihmettelin jälleen kerran tätä jo ihan vakioitunutta jälkiliitettä. ”Yama sen sanoi, en minä. Ajattelin että me vähän maisteltaisiin ja..”
”No ei pelkkään maisteluun tarvita valikoiman valtavinta pulloa, älykääpiö”, ponnaripää sanoi hampaitaan kiristellen.

Oli ihana nähdä, että vaihteeksi joku muukin sai Irukan verenpaineen kohoamaan, ja mun piti haukata iso pala maissia piilottaakseni tyytyväinen hymyni.
”Älähän nyt, tästä riittää pojillekkin”, Kakashi hymyili asetellessaan kuppeja riviin. ”Maistuuko?”
”Vain kuolleen ruumiini yli”, Iruka sanoi hyytävästi, ennen kuin kumpikaan meistä kerkesi vastata.
”Ei ole reilua, meinaatko että me vaan katsellaan kiltisti ku te kännäätte menemään?” mä manguin. Perhana, kerranki joku antaisi luvalla maistella nii ei!
”Ei me kännätä, me nautiskellaan”, Iruka ojensi suunnaten sanansa mun lisäksi myös Kakashille.
”Jaaha, heti ku täyttää kolkyt nii kännäily muuttuukin yhtäkkiä nautiskeluksi.” Mä nakkasin maissinkannikan pettyneenä nuotioon. ”Oottepa ovelia.”

Yamato nauroi anteeksipyytävästi, ja Sasuke tökkäsi mua vaivihkaa käsivarteen. Mä katsoin sitä kysyvästi kulmat koholla.
”Mulla on yks ylläri, lähdetäänkö käymään kävelyllä?” se sanoi nuotion valon leikkiessä sen silmissä, ja mun uteliaisuus heräsi.
”Okei”, nyökkäsin ja nousin puistellen takamustani männynneulasista. ”Me ei jäädä kuuntelemaan vanhojen ukkojen känniörinöitä, kiitos vaan.”
”Mihin te menette?” Iruka huusi meidän perään.
”Leikkimään piilosta menninkäisten kanssa.. No ei täällä ole kovin montaa paikkaa minne mennä vai onko?” mä huusin takaisin, ja näin kuinka se pyöräytti silmiään. Sasuke käski mun odottaa kuistilla sillä aikaa kun se kävi sisällä. Ainoa mitä se näytti hakeneen, oli hupparit meille molemmille ja mä en pystyny ku ihmettelemään mikä se ylläri mahtoi olla. Ja mihin se oli sen piilottanu?

Me käveltiin tuttua järvipolkua pitkin kesäillan ollessa kauneimmillaan. Aurinko oli laskemassa ja kaikki tuntui olevan vaaleansinistä ja hiljaista, tuulenvirekkään ei liikuttanut puiden lehtiä. Mä näin järven peilityynen pinnan Sasuken selän takaa, ku se yhtäkkiä kääntyikin sivulle. Kyselemättä mä seurasin perässä, se olis voinu johdattaa mut vaikka naapurimaahan asti jos olis halunnu.
Suuri siirtolohkare ilmestyi näköpiiriin vähän matkan päähän, ja mä kiskaisin Sasukea paidasta.
”Voikohan tuonne päälle kiivetä?” mä innostuin. Mötykkä näytti tosi maagiselta ja samalla eksyneeltä, se ei kuulunu ollenkaan mäkiseen metsämaisemaan. Mä melkein kuulin kuinka se haastoi meidät kokeilemaan vuorenvalloitusta, pääsisikö joku muka kiipeämään ylös sen sammaleista pintaa pitkin.

”Kokeillaan”, Sasuke sanoi, eikä aikaakaan ku me ähkittiin kilpaa ympäri lohkaretta, pompittiin, kiivettiin ja sitten taas tiputtiin varvikkoon toisen nauraessa vahingoniloisena. Lopulta, kun me puuskutettiin polvet paskaisina ja kädet naarmuilla katsoen vaitonaisina yhä valloittamatonta kivenmurikkaa, me lyötiin viisaat päämme yhteen. Sasuke nosti mut ensin ylemmäs ja mä autoin sitä kiipeämään perässä. Teamworkkiä parhammillaan, meinaan.

”No, mikä se sun ylläri oli?” mä kysyin malttamattomana hengityksen tasaannuttua. Sasuken huulille ilmestyi vino hymy, ja se kaivoi povaristaan.. pullon.
Mun naama levisi tyytyväiseen virneeseen.
”Suhun se voi aina luottaa”, mä naurahdin ja nappasin putelin sen kädestä. Kirsikkalikööriä. Varmaan aika makeaa, mutta sai kelvata paremman puutteessa.
”Tehtiin boolia Kiban bileisiin ja tuo jäi yli. Eikä sitä nyt hukkaankaan haluaisi heittää”, se sanoi viattomasti.
”Hyvin ajateltu. Kippis sille!” Mä vetäisin korkin auki ja annoin väkevän nesteen solahtaa kurkkuuni. Sen polttava maku sai naamani kippuralle ja ojensin pulloa Sasukelle.
”Ihan hyvää” totesin.
”Helvetin makeaa”, Sasukekin tuomitsi huuliaan maiskutellen. Siinä me oltiin, kaksi kapinallista, kaksi siirtolohkareen kuningasta litkimässä väkeviä salassa maailmalta. Aika kului, aurinko laski mailleen mutta pimeä pysyi poissa. Me naurettiin suloisessa nousuhumalassa äänien kaikuessa metsässä ja mä tunsin olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Se saattoi olla se likööri, tyhmä päähänpisto tai muuten vain kesäillan taikaa, mutta mä laskin lohkareelta alas ja lähdin juoksemaan metsään minkä kintuista pääsin.
”Mihin sä meet?” kuulin Sasuken huutavan perääni, jolloin vilkaisin sitä olkani yli hymyillen ovelasti.
”Tuu nii mää näytän”, vastasin ja kiihdytin tahtia.
Voi kuinka mä juoksin! Mä pingoin ku villikissa puiden viuhuessa viivoina ohi. Metsän makea tuoksu ja kuusenoksat hakkasi vasten kasvoja, mutta ne ei saanu pyyhittyä sitä typerää onnensekaista virnettä mun huulilta, vaikka kuinka halusivat. Me kuuluttiin yhteen, minä ja metsä sekä korvissa suhiseva tuuli. Kukaan ei sais mua kiinni, ellen mä itse antaisi! Mäki vietti alaspäin, ja mä vilkaisin taakseni nähdäkseni missä herra thaikkuboksaaja oli tulossa, mutta silloin..

Tunks.

”AIEE!”
Jalka tusahti vasten katalaa kannonkalikkaa, jolloin mä kirjaimellisesti lensin elämäni ilmalennon. Mä pyörin, kierin, mukkelis makkelis pitkin mättäitä ja varvikkoa, ja just ku tuntu siltä että saattaisin jopa pysähtyä, joku iskeyty muhun takaapäin.
”Naru- UAK!”
Näin vain epämääräisen tummansinisen hahmon, joka suttasi pitkin kanervikkoa hetken ennen ku katosi mättäiden taakse. Hiljaisuus laskeutui, hurja takaa-ajo oli ohitse.
”Sasuke..?” mä kysyin epäuskoisena ja haroin hengästyneenä otsahiuksia pois silmiltä. ”Jumalauta, ooksä elossa?”
”Kysy kohta uudestaan, mä yritän selvittää sen ensin itse”, kuului vastaus. Mä pyörähdin makaamaan selälleni ja naurahdin epämääräisesti. Kahdesti. Okei, mä en voinu pidätellä enää naurua, joten päästin hillittömän hekotuskohtauksen ilmoille niin että metsä raikui!

Sasuke nosti päänsä mättään takaa ku just heränny murmeli. Sillä oli aluskasvillisuutta ja oksanpätkiä hiukset täynnä, ja siitäkös mun naurunremakka sai uutta vettä myllyyn. Mä en ollu nauranu niin aikoihin! Ihan vatsaan sattui! Koko juttu ei ollu oikeesti edes kovin hauska, mutta mä ulvoin vedet silmissä sille kaikelle ku vähäjärkinen. Sasuke katto mua hetken pokerinaamalla, kunnes ei voinu estää itseään nauramasta kämmensyrjäänsä.

Mä kampesin itseni istumaan lähimmälle suurelle kivelle ja pyyhin silmiäni naurunkyynelistä. Päässä surisi. Sasuke istahti ihan mun eteen paksulle kannolle, ja mä koitin rauhottaa itseni.
”Mitä sun naamalle sattu?” mä säikähdin huomatessani sen silmäkulman vuotavan verta. Sasuke pyyhkäisi kummissaan haavaa ja katsoi punaista läikkää sormellaan.
”Äh, pikku naarmu vain..” se sano olkiaan kohauttaen, ja nuolaisi sormensa puhtaaksi. Mä tuijotin hartaana reikää, joka alko pumppaamaan uutta veripisaraa pintaan, ja pyyhkäisin hupparinhihalla sitä puhtaammaksi. Valuva veri ei nyt vaan kuulunu niihin asiohin, joita halusin sillä hetkellä katella. Ei nyt, kun kaikki oli niin kaunista ja vihreää. Mä nyppäisin muutaman neulasen Sasuken hiuksista ja huomasin sen tuijottavan mua kulmiensa alta tarkkaavaisesti.
”Tiesitkö, että sun huulet on raollaan aina ku sä teet jotain tosi keskittyneesti?” se sitte sano. Salamannopeasti mä puristin suuni kiinni ja koitin estää korviani punehtumasta.
”Ai.. En tienny”, mä häkellyin. Mitä tuohon nyt olis pitäny vastata?

Sitten ilman minkäänlaista varoitusta, Sasuke nojautu lähemmäs ja suuteli mua.
Mä lamaannuin täysin. En osannu edes silmiäni sulkea.
”Mitä sä teet?!” sähähdin ja pukkasin sen kauemmas. Sasuke näytti varmasti yhtä hämmentyneeltä ku mä sen kattoessa mua sotkuisen otsatukkansa alta. Jossain kukkui käki.
”Ai”, se sano. ”Sori, mä luulin..”
Mä tunsin yhä sen huulien kosketuksen omillani, ja pudistelin päätäni epätoivoisena. Joku painoi viimeisen palasen paikalleen päänisisäisessä palapelissä, jolloin koko juttu räjähti takaisin tuhanneksi pieneksi osaseksi.
”Ei.. Älä tee sitä. Älä tee sitä! ÄLÄ TEE SITÄ!” mä huusin yhtäkkiä itkun partaalla ja hautasin pään polviani vasten. Ei hemmetti, et sä saa rakastaa mua! Mä en halua että sä rakastat mua! Ei tässä näin pitäny käydä.
”Rauhotu! Mikä suhun meni?” kuulin Sasuken kysyvän lievää hätää äänessään. ”Sori kauheesti! Mutta Naruto, mun on pitäny sanoa jo kauan.. Mä taidan..”
”Ole hiljaa!” mä kiljaisin ja painoin kädet korvilleni. Mä en halunnu kuulla, se pilaisi kaiken. ”Sä et saa..”

Se hiljeni, ja hetkeen ei tapahtunu mitään. Mä huomasin täriseväni. Tää ei saanu olla todellista. Mä halusin kadota, haihtua savuna ilmaan ja hajota pieniksi hippusiksi. Puff. Sitte mua ei vaan olis.
”Miksi en saa?”
Kysymys oli surullinen, vähän samantapainen ku se minkä Iruka esitti sillon sairaalassa. Mutta tällä kertaa mulla oli vastaus.
”Kaikki mulle tärkeä katoaa aina.. Ihan aina. Enkä mä voi tehdä sille mitään”, kuiskasin polviani vasten. Se sattui. Mä en halunnu tuntea enää sitä menettämisen tunnetta, joka oli istunu mun olkapäällä turhan monesti yhdelle ihmisiälle. Yksinäisyys.. Yksin niin suuressa kokonaisuudessa. Heti kun tuntui saavansa vähän tukea jalalleen, matto vetäistiin alta.
”Sä et oikeasti voi haluta mua. Mä en ole hyvä, mä oon vaan.. minä.”
Mä halusin pitää Sasuken luonani aina, ja se onnistui vaan jos mä pysyin tarpeeksi kaukana siitä. Mä välitin siitä liikaa. Ihan liikaa.

Muutama itsepintainen kyynel poltteli poskella, ja mä pyyhkäisin ne pois nostaen pääni. Oli ihan tyhjä olo. Äsken mä nauroin kuollakseni, nyt itkin ku pikkuvauva. Vihaiskohan Sasuke mua? Mä en uskaltanu kattoa sitä silmiin, mutta huomasin sen kohottavan kätensä mua kohti.
”Älä koske muhun”, sanoin voimattomasti.

Eikä se koskenu. Sasuke pysäytti kätensä meidän väliin ja katto mua silmiin jotenki niin rauhallisesti, että ihan häkellyin. Metsä tuoksui sammaleelle, eikä mistään kuulunut ääntäkään. Vain meidän sydämenlyönnit mun niiskuttavan hengityksen taustalla. Mä tuijotin kättä edessäni, kunnes tunsin vapinan lakkaavan ja nostin oman käteni hitaasti sitä kohti.
”Muhun ei voi koskea, mua ei ole olemassa”, mä kuiskasin pysäyttäen käteni sentin päähän Sasuken kädestä. Mä tunsin sen, vaikka ihomme eivät koskettaneetkaan toisiaan. Tunsin lämmön ja jonkin yliluonnollisen energian kihelmöivän kämmenelläni, ja lähdin kuljettamaan sitä ylöspäin. Sasuke teki samoin, kuin peilikuva.

Se kurotti toisen kätensä, ja kerkesin jo värähtää sormien tullessa kohti kasvojani, mutta ei. Ne pysähtyivät ihan lähelle poskeani. Mä suljin silmäni ja kuuntelin. Poskella kohti korvaa.. Leukapielessä.. Huulien yli..

Aika tuntui pysähtyvän. Me ei oltu enää siinä maailmassa.
Kumpikaan ei sanonu mitään, me vain leikittiin sillä hetkellä, olemassaolon sietämättömällä hauraudella. Me ei koskettu, ei vahingossakaan, mutta en ollu ikinä tuntenut olevani niin lähellä ketään. Mä piirsin sormellani sen korvan kaaren, laskin kaulaa pitkin alas ja kävin läpi jokaisen mustelman sen käsivarressa.
”Naruto.. Sä olet täydellinen.”
Meidän kädet oli huomaamatta palanneet samaan pisteeseen kuin leikin alkaessa, ja mä tuijotin niitä vaitonaisena. Mun teki kamalasti mieli rikkoa kupla ja sanoa jotain, mutta mä en vaan pystyny siihen.
”Mutta sä olet kuin haamu.. Mä haluaisin tehdä susta taas näkyvän”, kuulin Sasuken kuiskaavan. Sen käsi tuli millin kerrallaan, ja mä vetäisin nopeasti henkeä. Kämmenet koskettivat toisiaan, ja sormet kiertyivät varovasti toistensa lomaan.
Se ei tuntunu pahalta.

Mä nostin katseeni Sasuken silmiin ja onnistuin hymyilemään hiukan.
”Voithan sä aina yrittää”, lupasin, vaikka mua pelotti. Jos se kerran oikeasti halusi, ei kai mulla ollu muuta vaihtoehtoa kuin antaa sille mahdollisuus. Miina on asennettu, nyt tanssikaamme sen päällä päivät ja yöt, kunnes räjähtäisimme.


***************

Huhhuh! Tää pätkä oli alunperin taas paljo pitempi ja jouduin tylysti pyyhkimään muutaman turhanpäiväisen keskustelunpätkän ja pohdiskelun pois. :'D Toivottavasti se ei tehny tästä kauheen sekavaa.. :/

Vitsi mää tykkään pistää tuon vanhusosaston sekoilemaan. x)

Ja nonii, nyt kaikki huokaisee pettyneenä että just just ylläri pylläri SasuNarua. :DD Deal with it!

Silmäluomesi tuntuvat raskailta.. Sormesi liikkuvat näppäimistölle.. Sinun tekee mieli kirjoittaa kommenttia.. Huuu.. <3