Salaisuus


Kauanko tätä oli jo jatkunut? Asuma ei tiennyt, ei välttämättä halunnutkaan tietää.
Milloin hänen katseensa oli alkanut viipyä Shikamarussa niin kauan, eikä pelkästään ylpeänä, vaan pehmeänä, liian hellänä?
Milloin heidän käsiensä sattumanvaraisista kosketuksista oli tullut nikotiininveroista huumetta, jotakin, mitä Asuma huomasi kaipaavansa aivan liian usein?
Milloin pelkkä Shikamarun näkeminen oli alkanut sytyttää levottoman, kuohuttavan lämmön hänen sisuksiinsa?

Asuma mietti myös, oliko nuori Nara huomannut tämän kaiken. Oliko Shikamaru huomannut, kuinka pörröttävä käsi viipyi hiuksissa aavistuksen liian kauan ja miten Asuma muutenkin harhautui silittämään suojattinsa hiuksia yhä useammin ilman sen suurempaa syytä?

Shikamaru oli kuitenkin nero, joten oli mahdollista, että poika oli huomannut, tajunnut jonkin muuttuneen. Asuma olisi halunnut uskoa, että salaisuus oli yksin hänen, ja että hän veisi sen mukanaan hautaan.
Välillä Shikamarun tummanvihreissä silmissä saattoi kuitenkin erottaa tietäväisen pilkahduksen ja silloin nuori Nara nojautui kosketukseen, melkein kuin olisi halunnut enemmän.

Tällaisina hetkinä Asuma antoi itselleen luvan hyväillä toisen rannetta tai hiuksia jälleen aavistuksen kauemmin, silittää kamppailussa rypistyneet housunpolvet sileiksi.
Vain tiettyyn rajaan saakka, Asuma ajatteli aina jälkeenpäin, kunnes Shikamaru taas hymyili, hymyili kuin salaliittolainen. Eikä Asuma voinut olla hymyilemättä takaisin.

Jokainen hymy tuntui lupaukselta, joita molemmat antoivat ja saivat, ja jokainen niistä täytettiin.
Sanoja ei koskaan tarvittu näissä lupauksissa.


******************************************
Palaute ilahduttaisi kovasti, kuin myös pisteetkin^^