My happy ending osa 2:


Minä pelkäsin. Danna katsoi minua suoraan silmiin, odottaen että sanoisin jotain.
Dannan silmät olivat kauniin ruskeat. Hän oli hyvin kaunis - tai oikeastaan komea.
Hänen hieman pörrössä olevat punertavat hiukset..
Jäin huomaamattani tuijottamaan häntä.
"Deidara", danna kutsui, ja säpsähdin. Mumisin anteeksipyyntöni ja pakenin hänen ohitsensa keittiöön. Se oli pieni hämärä huone, jossa oli pöytä tuoleineen ja kaappeja.
Huoneessa ei ollut mikään maailman parhain ilma, jota hengittää.

Itachi istui lähellä kaappia, ja tunsin hänen katsahtavan minuun, kun avasin kaapin oven.
Emme kuitenkaan sanoneet toisillemme mitään.
Otin kaapista maidon, toisesta kaapista lasin, ja kävelin Itachia vastapäätä olevalle paikalle.
Itachi kohotti katseensa minuun, mutta keskityin kaatamaan maitoa lasiin.
Pian lasi oli kuitenkin melkein täynnä ja join sen nopeasti, jotta voisin poistua.
Mutta dannan joutuisin kohtaamaan.
Vein lasin nopeasti likaisten astioiden luo, ja poistuin huoneesta.

Olin mahdollisimman hiljaa ja katselin tarkasti eteistä. Sitten rentouduin, danna ei ollut siellä.
Olin juuri asettamassa käteni ulko-oven kahvalle, kun joku tarttui olkapäähäni.
Käännyin ympäri, ja näin Itachin. Hän tuijotti minua mustilla kylmillä silmillään.
"Mikä sinulla on?" hän kysyi hiljaa, äänellä josta ei kuulunut mitään tunnetta.
Pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
"Ei mikään, un", vastasin hetken päästä hiljaa, mutta Itachi ei luovuttanut.
"Olet sairas", hän totesi hetken kuluttua.
Katsoin häntä pelokkaana.Miten hän tiesi? Laskin katseeni maahan.
"Sinä pelkäät", hän jatkoi.
Suutani kuivasi, päätäkin alkoi särkeä. Itachi tiesi. Tunsin hänen irroittavan otteensa olkapäästäni.
"Mutta mitä oikeastaan pelkäät?" hän kysyi ja meni yläkertaan.
Seisoin paikoillani. Mietin, mitä Itachi oli tarkoittanut.
Että mitäkö pelkäsin?
Huomasin käsieni tärisevän.
Pelkäsin niin paljon..Mutta mitä?

"Deidara", joku kutsui. Hätkähdin. Danna seisoi edessäni.
En ollut kuullut hänen tulevan. Laskin katseeni maahan. Kuulin dannan liikahtavan.
Tunsin jälleen käden olkapäälläni, mutta se oli hänen.
"Pidä itsestäsi huolta", hän kuiskasi. Katsoin häntä suoraan kasvoihin.
Niiden ilme ei ollut muuttunut, eikä äänestäkään kuulunut mitään tunnetta.
Nyökkäsin varovasti. Kyllä minä osasin pitää itsestäni huolta.
Danna ei sanonut enää mitään, hän vain katseli minua.
Olin helpottunut siitä, ettei hän kysellyt mitään.

Nousin dannan perässä vanhoja rappusia. Lähes kaikki askelmat narisivat.
Oloni oli parantunut huomattavasti.
Danna avasi huoneemme oven, ja astuimme sisään.
Huoneemme ei ole koskaan ollut kovin siisti. Kävelin varovasti sänkyni luo ja istuin sen laidalle. Danna taas meni nukkejensa luo, jotta voisi taas korjailla niitä. Minä taas syötin käsilleni savea ja tein tällä kertaa kaksi perhosta. Ne lähtivät lentoon, mutta en viitsinyt räjäyttää niitä. Muuten koko huone räjähtäisi ja danna nukkeineen lentäisi pellolle. Virnistin pienesti ajatukselle, ennenkö tungin perhoset savilaukkuihini. Ei kannattanut tuhlata savea.

Huomasin päänsäryn kadonneen kokonaan. Huokaisin helpottuneena. Mitään kovin vakavaa ei ollut käynyt. Tunsin dannan katseen, ja käänsin pääni hänen suuntaan.
"Mitä nyt, un?" kysyin, kun hän oli tuijottanut jo melko kauan.
"Pidä itsestäsi huolta", hän kuiskasi taas, niin etten meinannut melkein kuulla.
Katsoin dannaa hetken, ennenkö virnistin pienesti.
"Totta kai", sanoin huolettomasti.

Mutta oikeasti minua pelotti. Pelotti niin paljon. En voinut sille mitään. Minä pelkäsin kuollakseni. Halusin vain paeta, mutta oveni olivat suljetut. Minua ahdisti. Miksi edes olin täällä? Minua luultiin vahvaksi. Mutta sitä minä en ollut. En enää.
Suljin silmäni.

Näin ne kaikki ihmiset, heidän halveksivat ilmeensä. Kukaan heistä ei tajunnut.
Kukaan heistä ei tajunnut kaunista taidettani. He pitivät minua heikkona.
He vihasivat minua ja minä heitä. Jouduin kestämään sitä vuosia.
Minut pakotettiin Akatsukiin, ja luulin ettei sielläkään olisi ketään joka ymmärtäisi. Olin melkein oikeassa, mutta danna tajusi. Vaikka näkemyksemme olivatkin erilaiset, olimme taiteilijoita. Viimein joku, joka ymmärsi.

Avasin hitaasti taas silmäni. Olin ilmeisesti nukahtanut. Kohotin päätäni.
Danna ei ollut huoneessa. Nousin varovasti ylös ja astuin kylmälle lattialle.
Huomasin, että huoneessa oli muutenkin epätavallisen kylmä.
Tai sitten se vain johtui minusta. Kävelin pois huoneesta hieman horjuen. Oloni oli huonontunut. Laskeuduin portaat varovasti alas ja menin keittiöön.
Itachi istui tapansa mukaan lähellä kaappia, ja hän kohotti katseensa minuun kun astuin huoneeseen.
"Missä danna on, un?" kysyin hieman käheällä äänellä, ja istun Itachia vastapäätä.
Hänen kasvonsa olivat tyynet, kun hän katsoi minua.
"Sasori lähti tehtävälle", hän vastasi hiljaa.
Katsoin häntä hämmentyneenä. Danna ei ollut sanonut mitään.
"Onko hän kauankin siellä?" kysyin, ja pakotin ääneni rennoksi.
Itachi vain hymähti, ja poistui huoneesta.

Ärsyyntyneenä menin ottamaan jotain juomista.
Miksi tuon Uchihan piti aina olla noin ärsyttävä?
Tunsin jonkun kosketuksen olkapäälläni, ja säikähdin niin että lasi tippui lattialle. Se särkyi moniin palasiin. Käännyin nopeasti ympäri. En saanut sanaa suustani.