Esinäytös

”Shikamaru viipyy myöhään tänään”, Yoshino yritti olla kuulostamatta huolestuneelta, mutta Shikaku kuuli silti huolen vaimonsa näennäisen kepeässä toteamuksessa. Ulkona alkoi olla pimeää ja kello lähenteli uhkaavasti yhtätoista.
”Turhaan huolehdit, satun tietämään, että poikamme on Asuman luona”, Shikaku tyynnytteli ja Shikamarun äiti rentoutui silminnähden.
”Sittenhän syytä huoleen ei ole”, nainen huokasi helpottuneena ja Shikaku nyökkäsi.

”Voimme luottaa siihen, ettei Shikamarulle tapahdu mitään Asuman seurassa”, Shikaku epäröi hetken ennen kuin lisäsi: ”Vaikka meidän pitäisi kyllä alkaa hiljalleen kohdella poikaamme aikuisen tavoin, hän ei ole enää mikään lapsi.”
”Niinhän meidän kai pitäisi”, Yoshinon huokaus oli puolittain tuhahdus, ”mutta en silti ole mitenkään innoissani, kun hän viipyy mitään ilmoittamatta ulkona näin myöhään. Shikamaruhan melkein asuu opettajansa luona.”
Shikaku tyytyi kohauttamaan hartioitaan, sillä hän tiesi, ettei vastaan kannattanut väittää. Yoshino voittaisi kuitenkin.
”Mutta nythän meillä on sitä laatuaikaa kahdestaan, jonka puuttumisesta olet viime aikoina valittanut”, Shikaku hymyili ovelasti ja veti Yoshinon pois ikkunan luota päivystämästä kuiskaillen vaimonsa korvaan asioita, jotka saivat naisen hihittämään.

***

Eikä kukaan saa tietää


Shikamaru kaatoi lämmitettyä sakea pieneen kuppiin, joka lepäsi tarjottimella sushilajitelman kanssa. Asuma oli jumittunut miettimään seuraavaa siirtoaan ja Shikamaru oli (murisevan vatsansa pakottamana) käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja tilannut ruokaa senseinsä laskuun.

He olivat istuneet melkein koko päivän Asuman kämpän kuistilla ja keskustelleet taistelustrategioista sun muusta shoogin pelaamisen lomassa ja vain yksinkertaisesti nauttineet viileästä syksyisestä tuulenviristä. Väsyttyään pelaamiseen (taisi olla seitsemäs voitto tulossa) Shikamaru oli heittäytynyt selälleen ja ryhtynyt katselemaan ohi lipuvia pilviä, jotka sekoittuivat satunnaisesti Asuman tupakasta kohoaviin savuhahtuviin.

Jossain vaiheessa Asuma oli mennyt sisälle etsimään itselleen luettavaa ja takaisin tullessaan heittänyt Shikamarulle yhden paksuista pitkähihaisistaan tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.
”Ettet joudu syysflunssan uhriksi”, Asuma oli hymähtänyt. Shikamaru oli kääntänyt katseensa hetkeksi taivaalta opettajaansa ja hymyillyt huvittuneesti. Puettuaan sensein paidan päälleen hän oli hilannut itsensä laiskasti lähemmäs Asumaa ja laskenut päänsä seinsein reidelle käyttäen tämän syliä eräänlaisena tyynynä.
Asuman aavistuksen yllättyneeseen katseeseen Shikamaru oli vastannut laiskasti:
”Ettei niskani menisi jumiin.”

Asuma oli lukenut kaikessa rauhassa ja jossain vaiheessa Shikamaru oli nukahtanut, sillä hän muisti heränneensä yskien, yllättäen Asuman juuri sytyttämän tupakan katkuun.
”Anteeksi”, Asuman virnistys oli kuitenkin tehnyt nuoremmalle sangen selväksi, ettei sensei ollut tippaakaan pahoillaan.
”Joopa joo”, Shikamaru oli tuhahtanut pyyhkien vuotavia silmiään.
Auringon laskiessa ilma oli viilennyt nopeasti ja heidän oli pitänyt siirtyä sisätiloihin.

Shikamaru ei muistanut, milloin kaikesta oli tullut sellaista, milloin hän oli alkanut olla Asuman kämpässä kuin kotonaan. Keittiö ei onneksi ollut kaukana olo/makuuhuoneesta ja Shikamaru sai sushitarjottimen kunnialla perille kompastumatta mihinkään. Ihme kyllä edes sakea ei läikkynyt yli.
Asuma ei todellakaan ollut ninjoista siistein ja sensein koti oli muutenkin poikamieskämpän perikuva. Ehkä juuri siksi Shikamaru viihtyikin siellä niin hyvin.

”Haa!” Asuman voitonriemuiselta kuulostava huudahdus rikkoi hiljaisuuden ja Shikamaru köhäisi nielaistuaan yllätyksissään melkein sushipalleron kokonaisena.
”Mitä ’haa’?” Shikamaru loi epäileväisen katseen opettajaansa. Asuma ei millään ollut voinut keksiä miten voittaisi hänet. Se ei ollut mahdollista.
”Näet sitten”, Asuma hymyili ovelasti ja nappasi hänkin sushipalasen.
Jostain syystä Shikamaru aavisti pahaa ja päättikin siksi vaihtaa puheenaihetta.

”Sakea?” hän töykkäsi hieman pientä kuppia ja sai Asuman nauramaan. Heidän katseensa kohtasivat samaan aikaan kun Asuma kulautti hiukan jäähtyneen juoman kurkustaan alas.
”Et kai yritä juottaa minua voittosi varmistamiseksi, Shikamaru?” Asuma nuolaisi huuliaan.
”Ei minun tarvitse”, Shikamaru mutisi kääntäen katseensa lattiaan tuntien olonsa hiukan hämilliseksi. Asuman virnistelyllä oli jostain syystä toisinaan sellainen vaikutus häneen. Shikamarun yllätykseksi sensei nousi ylös tehtyään siirtonsa ja suuntasi keittiöön.
”Mitä sinä aiot?” Shikamaru ei jaksanut juuri nyt keskittyä peliin vaan kurkottautui katsomaan, mitä Asuma oli mennyt tekemään. Hetken päästä mies palasi mukanaan avattu sakepullo ja toisessa kädessään pieni kuppi.
Asuma kaatoi kupin piripintaan ja ojensi Shikamarulle, joka aukoi suutaan, kun ei ollut aivan varma miten tarjoukseen tulisi suhtautua. Hän oli alaikäinen, mutta –
”Minä annan luvan, tämän kerran”, Asuma iski silmää ja Shikamaru joi, kun ei keksinyt mitään nerokasta sanottavaakaan. Sake lämmitti mukavasti, vaikka maku ei ollutkaan mikään taivaallinen.
”Kukahan tässä yrittää juottaa ja ketä”, Shikamaru hymyili raukeasti tehden samalla seuraavan siirtonsa.

Hänen kiinnostuksensa peliin tuntui hiipuvan hetki hetkeltä enemmän, mutta toisaalta, olihan meneillään jo kahdeksas peli yhden päivän sisään. Nerotkin jaksoivat keskittyä yhteen asiaan vain tiettyyn rajaan asti.
”Älä viitsi miettiä niin kauan, jooko? Minua alkaa nukuttaa”, Shikamaru haukotteli leveästi, kun Asuma selvästi rääkkäsi sakehuuruisia aivojaan häntä vastapäätä. Sensei ei vastannut, tönäisi ainoastaan yhtä nappuloistaan eteenpäin.
Shikamaru torjui yritetyn hyökkäyksen naurettavan helposti ja kaatoi itselleen toisen kupillisen sakea. Ei tässä muutakaan tekemistä ollut…

Muutamaa siirtoa ja kupillista myöhemmin Shikamaru nousi ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Asuma oli taas uppoutunut miettimään seuraavaa siirtoaan ja ilme sensein kasvoilla oli niin keskittynyt, ettei Shikamaru hennonnut sanoa, ettei olisi jaksanut enää pelata.
Kuivatessaan kasvojaan Asumalta tuoksuvaan pyyhkeeseen – täysin turha havainto, mutta sitä oli mahdotonta olla huomaamatta – Shikamaru kuitenkin keksi oivan keinon lopettaa peli loukkaamatta opettajansa tunteita. Hänhän oli tosiaan nauttinut ainakin neljä kupillista sakea suhteellisen lyhyen ajan sisällä…
Shikamaru palasi olohuoneeseen kävellen tahallaan hiukan vinosti ja yrittäen kovasti pitää huvittuneen hymyn poissa kasvoiltaan. Päästyään Asuman eteen hän astui tahallaan hiukan liian pitkälle ja…

Shikamaru kompastui shoogipöytään ja nappulat lentelivät pitkin lattiaa, kun nuori Nara rysähti suoraan senseinsä syliin.
”Hups”, Shikamaru sanoi nauraen. Lievästi juopuneen esittäminen oli jopa helpompaa kuin hän oli luullut. Asuma oli hiljaa, mies ei edes liikahtanut. Shikamaru joutui vääntämään niskansa kenoon nähdäkseen senseinsä kasvot. Asuman sylissä oli lämmin.
”Ei enempää sakea sinulle”, Asuma sanoi näyttäen lähinnä huvittuneelta, kun heidän katseensa kohtasivat. Shikamaru nauroi, vaikka huomasi myös, että Asuman silmät olivat (todennäköisesi alkoholista johtuen) hiukan kirkkaammat kuin yleensä.
”Minusta tulee niin rasittava”, Shikamaru sanoi hetken mielijohteesta ja hieraisi poskeaan Asuman kaulaa vasten. Hetken molemmat vain hengittivät ja Shikamaru mietti, oliko hänen esityksensä ampunut yli. Häntä ei kuitenkaan huvittanut missään nimessä lopettaa vielä. juopuneen leikkiminen oli osoittautunut yllättävän hauskaksi. Ja loistavaksi tekosyyksi.
”Niin tulee”, Asuma sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, muttei vieläkään liikahtanut tai millään lailla yrittänyt työntää Shikamarua pois päältään.

”Mitähän sille asialle voitaisiin tehdä?” Shikamaru sanoi keskustelusävyyn ja hänen kätensä nousi nykimään Asuman leukapartaa. Parta sopi Asumalle.
Shikamaru mietti, että sen täytyi olla jokin Sarutobin suvun ominaisuus.
”Sinut pitäisi laittaa nukkumaan”, Asuma kuulosti aavistuksen mietteliäältä tarttuessaan Shikamarun hiuslenkkiin ja nykäistessään sen pois. Shikamaru oli samaa mieltä.
”Mutta minä en voi mennä tässä kunnossa kotiin”, nuorempi totesi itsestään selvän asian ja lisäsi vielä perään hiukan kulmiaan rypistäen: ”Enkä minä ole mikään lapsi.”
Asuma nauroi, mutta nyökkäsi sitten.
”Olet oikeassa, et olekaan.” Mies alkoi nousta seisomaan, mutta muuttikin kesken kaiken mielensä.
”Mutta lievässä humalassa kyllä olet, joten…” voimakkaat käsivarret kiertyivät Shikamarun ympärille ja ennen kuin hän ennätti protestoida, oli Asuma nostanut hänet käsivarsilleen kuin minkäkin morsiamen. Shikamaru ei tiennyt olisiko nauranut vai pyristellyt alas.
”Niin olet sinäkin”, varjoninja huomautti mulkoillen senseitään hiukan alaviistosta. Asuma nauroi.
”Voi olla.”


Laskettuaan Shikamarun futonilleen Asuma suoristi selkänsä ja rapsutti niskaansa.
”Saat nukkua sängyssä, ettei niskasi vaan mene jumiin”, Asuman silmät tuikkivat ja Shikamaru tunsi punan kohoavan poskilleen, kun sensei sillä lailla kuittaillen siteerasi hänen aiempia sanojaan.
”Missä sinä sitten nukut?” Shikamaru nosti kättään, muttei ylettänyt koskettamaan Asuman kasvoja. Hän ei ollut varma, miksi teki niin, eikä ryhtynyt raukeudessaan sitä edes miettimään sen syvällisemmin. Ehkä niin oli loppupeleissä parempikin. Jos älykkyysosamäärä ylitti kevyesti kahdensadan, saattoi itselleen valehdella harmillisen vähän aikaa samasta asiasta.
”Sohvalla”, Asuma kohautti olkiaan ja Shikamaru venytti kaulaansa nähdäkseen sohvan, joka oli aivan liian lyhyt, jotta siinä olisi saattanut nukkua mukavasti. Nuoremman kulmat rypistyivät.
”Ja huomenna syytät minua, kun niskaasi särkee.”
”Todennäköisesti.”
Shikamaru pudisti päätään. ”Onpa rasittavaa.”

Asuma kohotti kulmiaan ja pieni virnistys leikitteli miehen kasvoilla. Shikamaru vilkaisi senseitään alta kulmain ja heidän silmänsä lukkiutuivat toisiinsa, tummanvihreät kullanruskeisiin. Tuntui melkein kuin meneillään olisi ollut kamppailu siitä, kumpi ensimmäisenä sanoisi sen, mitä molemmat ajattelivat. Kumpi ottaisi vastuun pienestä, mutta silti niin ratkaisevasta askeleesta?
Shikamaru nielaisi ja taivutti sormiaan kutsuna Asumalle, joka kumartui lievästi uteliaana lähemmäs. Niin rasittavaa kuin se olikin, Shikamarusta tuntui, että hänen oli pakko tehdä aloite, tai mitään ei varmasti tapahtuisi.

”En minä oikeasti ole humalassa”, Shikamaru sanoi matalasti, vakavalla ja selkeällä äänellä. Hänen yllätyksekseen Asuma ei vaikuttanut hämmästyvän tiedosta tippaakaan, päinvastoin.
”Tiedän. Sake oli laimennettua”, Asuma ei hymyillyt enää, eikä myöskään näyttänyt olevan sen pahemmin humalassa kuin Shikamarukaan.
”Sittenhän mitään ei pitäisi tapahtua, sen ei pitäisi olla mikään ongelma, vaikka…” Shikamaru järkeili, muttei silti lausunut viimeisiä sanoja ääneen. Hän ei halunnut päästää tilaisuutta käsistään siksi, että sattuisi puhumaan liikaa. Jokin pieni ääni neron aivojen perukoilla ihmetteli, milloin tällaisesta tilanteesta oli ylipäätään tullut ”tilaisuus”. Valehtelija, valehtelija.
Asuma nyökkäsi hiukan melkein kuin sanoakseen ”niin kai.” Lähempänä totuutta oli kuitenkin matalasti mutistu
”en menisi vannomaan”, jota Shikamaru ei kuullut.
”Hyvä, kenenkään ei tarvitse nukkua sohvalla, eikä kenenkään niska vaadi käsittelyä aamulla”, Shikamaru hymyili hiukan asetellessaan tyynyään ihan vain jotta saisi käsilleen jotain tekemistä.


Hiljaisuus laskeutui, kun he makasivat rinnakkain Asuman keskileveällä futonilla, Shikamaru verkkopaidassa ja housuissaan, Asuma pelkissä shortseissa. Peittoja oli vain yksi, mutta toistaiseksi seikka ei tuottanut ongelmia, sillä huoneessa oli melko lämmin.
Shikamaru kuunteli oman sydämensä sykettä maatessaan hiljaisuudessa, mutta tällä kertaa se ei rauhoittanut häntä niin kuin tavallisesti. Hän saattoi melkein tuntea Asumasta hohkaavan lämmön, vaikka heidän välissään oli yli kymmenen senttiä tyhjää tilaa.
Shikamaru tunsi tuon lämmön ja peitto, josta osa oli kasaantunut heidän väliinsä, tuntui yksinomaan turhalta. Mokoma kangasmytty esti todellista lämpöä pääsemästä iholle saakka ja Shikamaru kiemurteli hankkiutuakseen täkistä eroon mahdollisimman vaivihkaa.

Jokohan Asuma oli nukahtanut? Shikamaru kääntyi kyljelleen ja kohtasi pimeässä himmeästi hehkuvat kullanruskeat silmät. Sydän sykähti niin voimakkaasti, että tuntui melkeinpä nykäisevän verisuonia. Shikamaru nielaisi ja vastasi tutkivaan katseeseen parhaansa mukaan.
Se oli yllättävän vaikeaa, ja mitä kauemmin katsekontakti säilyi, sitä suurempaa tarvetta Shikamaru tunsi liikkua. Eteenpäin vai taakse, hän ei edes tiennyt. Niin varmaan.
Lopulta Asuma käänsi katseensa ja huokasi. Shikamaru tunsi lämpimän ilmavirran kasvoillaan ja huomasi samalla, että ilmeisesti hän oli sittenkin liikkunut eteenpäin, eikä vain ajatellut sitä. Rasittavaa.
Sydän suoritti toisen väkivaltaista lähentelevän nytkähdyksen.
Heidän rintakehänsä olivat enää pienen matkan päässä toisistaan ja Shikamaru melkein kuuli oman sykkeensä rinnalla toisen, joka oli raskaampi ja tummempi, mutta aivan yhtä nopea. Hän tiesi taiteilevansa rajalla, jonka ylittäminen olisi aivan yhtä kiellettyä kuin helppoakin.
Se, että sattui olemaan nero, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että aina tekisi kaikessa ne oikeat, parhaat ratkaisut.

Shikamaru sulki silmänsä ja siirtyi sitten viimeiset erottavat sentit niin, että hänen kalpea ihonsa painui Asuman ruskettunutta vasten.
Nuoremman huulilta karkasi raskas henkäys, jota hän ei ollut edes huomannut pidätelleensä. Nyt vasta Shikamaru pani merkille senkin, että paidan jättäminen päälle oli ollut varsin huono ajatus. Asuma tuntui olevan samaa mieltä, sillä tämän sormet olivat jossain vaiheessa livahtaneet paidan helman tuntumaan ja nykivät verkkaisesti, mutta selvästi sangen tyytymättöminä verkkokangasta.

Kukaan ei saa tietää, Shikamaru ajatteli nostaessaan käsiään, jotta turhasta vaatekappaleesta oli helpompi hankkiutua eroon. Asuman lämpö tuntui melkein enemmän poltteelta nyt, kun heidän välissään ei ollut enää olemattomintakaan kangasta.
Hitaasti, mutta silti vailla epävarmuuden häivääkään Asuman käsivarret kietoutuivat Shikamarun ympärille, sormet haromaan tummia suortuvia, ja heidän katseensa kohtasivat jälleen. Asuman silmät olivat muuttuneet vakaviksi ja sensei avasi suunsa arvatenkin sanoakseen jotain siitä, miten kiellettyä tämä oli, mutta Shikamaru ei juuri nyt jaksanut eikä halunnut miettiä sitä. Miten yllättävää.
”Kukaan ei saa tietää”, Asuma toisti Shikamarun aiemman ajatuksen ääneen saaden nuoremman tuhahtamaan melkeinpä turhautuneena. Mies yritti selvästi vakuuttaa itseään enemmän kuin häntä.

”Voisitko nyt vain olla hiljaa Asuma-sensei”, Shikamaru sanoi korostaen senseinsä etunimeä, ennen kuin hylkäsi järkensä ja antoi periksi, painoi huulensa miehen kuumaa, avointa suuta vasten. Asuma suuteli takaisin yrittäen selvästi kuitenkin hillitä itseään, pidätellä.
Shikamaru raotti omia huuliaan, päästi kielensä eteenpäin, sillä hän ei jaksanut enää tätä teeskentelyä ja pakotettua varovaisuutta. Valehtelua.
Mitä järkeä oli teeskennellä nyt, kun paikalla ei ollut muita, eikä kukaan varmasti häiritsisi? He molemmat kyllä tiesivät mitä halusivat. Shikamaru tiesi mihin oli ryhtymässä ja hän oli varma, että Asuma tiesi vähintään yhtä hyvin.

Shikamarun kädet vaeltelivat Asuman rinnalla, alaselässä, kaikkialla, minne niillä oli varmasti lupa mennä. Jarrupalkkeja, lisää valehtelua. Turhia rajoja.
Suuteleminen oli hengästyttävää, polttavaa, ja pian peitto oli potkittu kokonaan lattialle. Se ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä kummankaan mielessä.
Shikamaru alkoi nopeasti tuntea ruumiinsa reagoivan Asuman läheisyyteen muutenkin kuin hapen loppumisen suhteen ja hän painautui tiiviimmin toista vasten. Lantioiden painuessa yhteen Asuma hengähti ja antoi vihdoin kielensä kietoutua Shikamarun oman ympärille melkein kuin miehen itsehillintää hallitsevat näkymättömät langat olisivat katkenneet.
Shikamaru halusi lähemmäs ja hänestä tuntui, että kaikki järkevät ajatukset olivat kadonneet sillä samalla hetkellä, jolla Asuman olemus oli vallannut kaikki viisi aistia, ehkä jopa kuudennenkin. Vaistonvaraisesti Shikamaru puski lantiotaan eteenpäin, puristi sormensa Asuman karheisiin niskahiuksiin.

Hän halusi tätä. Hän halusi tätä ehkä jopa enemmän kuin mitään. Oivallus iski Shikamarun huuruiseen tajuntaan ja samaan aikaan Asuman käsi livahti heidän väliinsä hyväillen Shikamarua tämän housujen läpi. Asuma voihkaisi matalasti ja melkein heti sen jälkeen vetäytyi kauemmas. Shikamaru oli liiaksi edellisen tuntemuksen pauloissa, jotta olisi heti tajunnut mitä tapahtui. Ensin oli pehmeä, voimakas hankaus ja lämpö, kuumuus, sitten äkkiä ei kumpaakaan, ei mitään. Vain käsi rintaa vasten, käsi, joka työnsi häntä kauemmas Asumasta.

”Ei.” Sana vaati selvästi kaiken miehen itsehillinnän ja tämä perääntyi varmuuden vuoksi hiukan lisää. Shikamaru tarttui vaistonvaraisesti Asuman käteen, jonka tämä oli aikeissa ottaa pois. Shikamaru tuijotti, sensei olisi yhtä hyvin voinut puhua täysin vierasta kieltä.
”Mitä?” Shikamaru halusi varmistaa, että oli kuullut väärin. Asuma nykäisi kättään, mutta Shikamaru ei laskenut irti.
”Shikamaru…” Asuma yritti ottaa kasvoilleen varoittavan ilmeen, mutta Shikamarua se ei hämännyt. Asuman silmistä loisti, miten sensei ei todellakaan tarkoittanut mitä sanoi, ei ainakaan halunnut tarkoittaa. Tuo sana oli vain jälleen yksi valhe lisää.
Shikamaru ei aikonut ryhtyä kyselemään tai tivaamaan, hänellä ei ollut mitään aikomusta joutua alakynteen. Naiset olivat niitä, jotka vaativat selitystä, Shikamaru oli hiljaa, ainoastaan tarkasteli ja odotti.
Lopulta Asuma puuskahtaisi alistuneena, huokaisi ja sanoisi…

Shikamarun ajatus keskeytyi, kun Asuma väänsi ranteensa irti hänen otteestaan näppärällä liikkeellä.
He tuijottivat toisiaan silmiin pitkän hetken ja Shikamaru muisti jälleen, millaista oli joutua sensein auktoriteetin kohteeksi. Se ei ollut mitenkään nautinnollista, ei ainakaan juuri nyt ja tässä yhteydessä.
”Shikamaru…” Asuma sanoi nyt aavistuksen pehmeämmällä äänellä, mutta ilme sensein kasvoilla ja katse tämän silmissä kertoivat omalla karulla kielellään, ettei Asuma ollut muuttamassa mieltään, ei ainakaan kokonaan.
Shikamaru tunsi voimakkaan käden olkapäällään ja Asuma suuteli hänen otsaansa perääntyen kuitenkin ennen kuin Shikamaru ennätti reagoida millään lailla.
”Ei nyt. Ei vielä”, Asuma sanoi vakavasti katsoen Shikamarua silmiin. Nuori Nara näki sen siellä, näki halun, joka heidän välillään kipinöi, halun, jota Asuma tunsi häntä kohtaan, mutta Shikamaru tiesi myös, että tällä hetkellä kaikenlainen taivuttelu olisi turhaa. Hän olisi halunnut kysyä ”Koska? Miksi?”, mutta tiesi, ettei olisi saanut tyydyttävää vastausta kumpaankaan kysymykseen.

Shikamaru huomasi kaiken hävinneen järjen palanneen päähänsä, mutta se ei ilahduttanut häntä tällaisella hetkellä sitten yhtään. Olisi ollut niin paljon mukavampaa ja vähemmän rasittavaa vain…
”Nukutaan”, Asuma sanoi katsomatta Shikamaruun ja käänsi nuoremmalle selkänsä. Sängyn keskelle jäi tyhjä tila, jonka nuori Nara tulkitsi jonkinlaiseksi turvaväliksi. Asuma oli selvästi häntä vielä pahempi valehtelija.
Shikamaru heittäytyi makuulle ja yritti parhaansa mukaan unohtaa kiihkon, jonka hän yhä tunsi kaikesta huolimatta kuplivan sisällään.
Hän inhosi turhautumista, se oli niin… turhauttavaa. Niin oli myös halu, joka oli jättänyt telttamaisen muistomerkin hänen housuihinsa. Shikamaru ei ollut hyvä tukahduttamaan tarpeitaan, yleensä oli helpompaa vain hoitaa ne pois alta silloin, kun oli pakko.

”Rasittavaa”, Shikamaru puuskahti hetkeä myöhemmin ja pakottautui nousemaan ylös. Niin vaivalloista kuin se olikin, hän ei millään pystyisi nukahtamaan siinä tilassa, joten oli pakko raahautua kylpyhuoneeseen.
”Minne menet?” Asuman kysyvä ääni seurasi Shikamarua, kun tämä kompasteli kylpyhuoneeseen hankkiutumaan eroon ongelmastaan.
Shikamaru vastasi tuhahtamalla ennen kuin sulki oven perässään. Vetämään käteen. Ja ketä on siitä kiittäminen?
Pienellä järkeilyllä syy oli täysin hänen omansa, mutta Shikamarua ei juuri sillä hetkellä tippaakaan haluttanut käyttää tervettä järkeä.

Ei, sillä hetkellä kaiken huomion vaati hänen tykyttävä ongelmansa ja oikea käsi, joka oli saanut kunniatehtävän hankkiutua siitä eroon. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos Asuma olisi tehnyt sen… Shikamaru huokasi, puristi silmänsä kiinni ja antautui kuvittelemaan, että käsi oli Asuman, eikä hänen omansa.

Kun Shikamaru vihdoin palasi kylpyhuoneesta, oli sensei selvästi nukahtanut ja nuori Nara kömpi mahdollisimman äänettömästi sänkyyn ja jaetun peiton alle. Hän sai Asuman turvavälin tuhoamisesta hienoisesti tyydytystä voidessaan hävittää hetkellisesti edes yhden valheen, yhden säälittävän, huojuvan kulissin.
Ehkä parempikin näin, oli yksi viimeisiä unenpöpperöisiä ajatuksia ennen kuin Shikamaru nukahti käsi Asuman paljasta selkää vasten ja kasvot mahdollisimman lähellä sensein niskaa.
Tarkoittihan ”ei nyt”, kuitenkin tässä tapauksessa samaa kuin ”joskus vielä.”


***

Jälkinäytös

”Missä sitä onkaan luuhattu?” Yoshino tervehti, kun Shikamaru aamulla palasi kotiin.
Shikamaru loi isäänsä pyytävän katseen, mutta Shikaku vain kohautti olkiaan. Yoshinoa ei hevillä pysäytetty, kun tämä oli päässyt nalkuttamisen makuun.
”Ei missään”, Shikamaru sanoi välinpitämätöntä äänensävyä tavoitellen ja suuntasi portaisiin kohti omaa huonettaan.

”Pitäisikö minun puhua Asuman kanssa ja pyytää, että saat muuttaa sinne, kun kerran tunnut viihtyvän siellä paremmin kuin kotonasi?” Yoshino alkoi puhua tiheämmin ja Shikaku laski rauhoittavan käden vaimonsa olkapäälle.
”Mitä me puhuimmekaan eilen, rakas?”
Shikamaru ei jäänyt odottamaan äitinsä vastausta vaan kiirehti harhautuksesta kiitollisena portaita ylös, etteivät vanhemmat vain näkisi räikeää punaa, joka oli vallannut hänen poskensa. Shikamaru oli ehkä hyvä toisinaan valehtelemaan itselleen, mutta äiti näki aina hänen lävitseen vaikka vain kertavilkaisulla.

”Hän on vasta seitsemäntoista!” Yoshinon ääni kantautui alakerrasta jopa suljetun oven läpi ja Shikamarun teki melkein mieli jossain määrin yhtyä tuohon mielipiteeseen.
Vasta seitsemäntoista. Ikä, jolloin ei vielä saanut kunnioitusta kotonaan, mutta velvollisuuksia kyllä senkin edestä. Seitsemäntoista, Asuma sanoi ”ei”, ja hänen oli pakko totella.
Mutta ei enää kauaa. Shikamaru kosketti huuliaan ja hänen kasvonsa valtasi ovela hymy.




************************
A/N: Tätä ficciä on jyystetty enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Tätä kirjoittaessa olen joutunut käymään parvekkeella jäähyllä, joutunut elvyttämään inspiraatiota koulun kolkattua sen. Sanamäärän suhteen olen myös joutunut toteamaan, että itse toiminta mahtuu pienempään sanamäärään kuin sen vältteleminen (mikä oli sinänsä aika yllättävä havainto :D).
Pyydän palautetta ja pisteitä, ne tekisivät iloiseksi^^