17. Pimeän alkusoinnut


Kastepisarat valuivat lehdiltä maahan. Aamu oli valkeni hitaasti sumu verhon lävitse kietoen metsän unenomaisen valkeaan valoon.  Joku olisi voinut luulla sitä lempeän kesäpäivän aamuksi, mutta valo petti katselijansa, sillä ilma oli erityisen kolea sinä aamuna. Punahiuksinen kunoichi hiipi metsässä päästämättä ääntäkään. Korkealla hänen yläpuolellaan puun latvassa seisoi Utakata sinisessä yukatassaan. Mies tähysi eteenpäin, varmistaen että heidän vihollisensa eivät olleet muuttaneet suuntaansa. Tumma jinchuuriki  nyökkäsi ajatuksissaan ja osoitti pienellä käden liikkeellään naista jatkamaan matkaa. Rei hymähti itsekseen ja aloitti juoksunsa. Juuri niin kuin hän oli arvellutkin Kabuton joukot marssivat pohjoiseen suoraan kohti Sadekylää. Äänininjat eivät edes yrittäneet salata hyökkäystään. Ilmeisesti  tuo inha käärme luotti juonensa toimivan täydellisesti.  Rei keskitti chakransa jalkoihinsa ja tuplasi nopeutensa. Hän vain toivoi heidän ehtivän ajoissa.



Kylmä ilma pyyhki pitkin Sadekylän katuja. Ihmiset katsoivat säälien shinobeja jotka seisoivat vartiovuorossa hengitys huuruten,  vetäen omat ikkunansa visusti kiinni. Kylän korkeimmassa tornissa jännitys ja ärtyneisyys oli noussut huippuunsa. Jokainen Akatsukin jäsen oli kutsuttu tehtävältään takaisin jo muutamia päiviä sitten.
”Mitä helvettiä tässä vielä odotellaan!?” Hidan raivosi heittäen jo kolmannen shuriken settinsä ulos avonaiselta parvekkeelta epäonnisen vartijan niskaan. Mies luikki pakoon nurkan taakse juuri ajoissa, välttäen tappavat terät.

Vastaukseksi jashinisti sai pitkän matalan huokauksen.
”Me odotamme, kunnes johtaja antaa käskyn hyökätä”, Kakuzu totesi jo lähes epätoivoisella äänellä. Oli selvää että molempien kärsivällisyys oli lopussa. Kolme päivää saman katon alla jumissa huonon sään vuoksi,  ja lisäksi käsky pysyä Sadenkylän rajojen sisällä. Tämä oli Akatsukien painajainen.

”Niin. Me odotamme. Ja odotamme. Kuinka kauan meidän täytyy odottaa? Että he koputtavat ovellemme? Joka tunti saamme uusia raportteja Äänininjojen lähestymisestä. He ovat kohta ylittäneet rajan!  Hitto vie!” Hidan löi nyrkkinsä kiviseen seinään aiheuttaen jälleen uuden reiän jo useiden vanhojen joukkoon.

Hetken ajan oli hiiren hiljaista. Kakuzu kykeni kuulemaan tuolin narahduksen seinän toiselta puolelta. Palkkametsästäjä otti kaksi askelta taaksepäin hyvin rauhallisesti. Valkoinen valo välähti ja korvia huumaava räjähdys lennätti kiveä ja pölyä Hidanin niskaan. Jo ennestään kovia kokenut seinä oli räjähtänyt palasiksi.

”Hienoa Deidara. Nyt ainut asia mikä estää minua näkemästä sinun ärsyttävää naamaasi on poissa”, Kakuzu totesi kuivasti.

Vaaleahiuksinen mies seisoi entisen seinän päällä silmät palaen kiukusta.

”Minähän sanoin, kerta vielä ja sinusta tulee osa taidettani Hidan”, Deidara ärisi vaarallisella äänellä jashinistille. Hidan kohotti olkapäitään ja virnisti häijysti.

”Oi anteeksi, häiritsinkö minä herkän taiteilijan työtä. Olen niin pahoillani ettei tämä paikka ole aivan täysin Ateljee.”
”Jotkut sentään tekevät jotain hyödyllistä eivät vain valita päivästä toiseen. Vai mitä danna? ”

Punahiuksinen hahmo toisen huoneen nurkassa ei kiinnittänyt mitään huomiota kahteen mekastajaan. Hän oli keskittynyt teroittamaan nukkensa aseita lähes pelottavalla tyyneydellä.

”Hyödyllistä? Niin kuin saviveistoksia”, jashinisti ilkkui selvästi haastaen riitaa räjähde-expertin kanssa.

Kylmä viha leimahti vaaleatukan silmissä.

”Uskallatko sinä pilkata taidettani? Sinä, joka et osaa mitään muuta kuin litkiä vastustajiesi verta. Ja silti joka taistelussa onnistut leikkauttamaan pääsi irti. Kuinka monta kertaa Danna on joutunutkaan kursimaan sinut kokoon”,  Deidara naurahti pilkallisesti.

Hidanin hampaat puristuivat yhteen ja käsi kohosi viikatteen kahvalle.

”Pian nähdään onko tuo ruumiskin täytetty savella..”

”Riittää”, kylmä ääni leikkasi ilmaa. Kaksi hahmoa oli ilmestynyt avonaiselle parvekkeelle. Riitapukarit hiljenivät, mutta silmäilivät yhä toisiaan murhaavasti.

”Hauskaa että lapset tulevat keskenään toimeen”, Kisamen totesi pitkällä värisevällä äänellään. Pilkallinen hain hymy pyyhkäisi huoneen ympäri ja kireä tunnelma heltisi hieman. Jopa Sasori keskeytti työnsä ja kohotti katseensa tulijoihin.

”Uutisia?” Kakuzu kysyi.

Itachi asteli sisään kylmästä ilmasta, Kisamen jäädessä seisomaan parvekkeelle. Mies piti todella piti kosteasta ilmasta.

”Johtaja ei ole antanut hyökkäyskäskyä. Meillä on vakavampia ongelmia”, Itachi sanoi vakaalla äänellään. Hidan heilautti viikatettaan ilmassa ja kirosi.

”No, mitäpä jos voisit hiukan valaista meitä, sinä mahtava Uchiha? Mitä vakavampia ongelmia meillä voi olla, kuin Äänikylän täysimittainen hyökkäys Akatsukia vastaan? ” mies tivasi kärsimättömänä. Muut pysyivät hiljaa, mutta loivat toisiinsa kysyviä katseita.

”Lopullinen tehtävämme. Se johon olemme kaikki uhranneet vuosia elämästämme”, Itachi sanoi haudan vakavalla äänellä, antaen katseensa kiertää huoneessa : ”jinchuurikit.”

Loppua Uchihan ei olisi edes tarvinut toistaa. Tyrmistynyt hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

”Valitettavasti Itachi on oikeassa. Zetsu on kerännyt erittäin huolestuttavia tietoja. On todennäköistä että Kabutolla on hallussaan kuusihäntä”, Kisame virkkoi hänelle epätavallisen vakavaan sävyyn.

”Miten paljon hän tietää?” Sasori oli noussut nurkastaan ja käveli hitain askelin kohti muuta joukkoa. Nukkemaiset kasvot eivät paljastaneet yhtäkään tunnetta, mutta silmissä asui älykkyys. Epäilemättä punapäällä oli ollut jo jonkin aikaa aavistus siitä mitä todella oli meneillään. Kisame kohotti olkiaan ja vilkaisi kumppaniaan.

”Johtajalla on syytä epäillä, että hänellä on tietoja lopullisesta suunnitelmastamme. Miksi muuten Kabuto ryhtyisi näin avoimeen hyökkäykseen?” Hai kysyi. Itachi pysytteli hiljaa, tummat silmät tuntuivat aina katsovan kiinteästi jonnekkin mitä muut eivät nähneet.

”Kabuto ei ole typerys. Jos jinchuuriki on hänen hallussaan, hän aikoo käyttää sitä meitä vastaan”, Sasori totesi ja pysähtyi Deidaran vierelle.
”Mitä me siis teemme?” Vaaleatukka kysyi katsellen villisti vuorollaan jokaista Akatsukilaista.

”Odotamme”, Kakuzu totesi painostavan hiljaisuuden jälkeen.
”HELVETTI!” Hidan kirosi, vieden epäilemättä sanat jokaisen Akatsukin jäsenen suusta.



Kunoichi pyyhkäisi karanneen hiuskiekuran pois väsyneiltä silmiltään. Yö oli laskeutunut metsään ja ilmassa tuoksui sade. He olivat seuranneet Äänininjojen kannoilla koko päivän. Kunoichi oli alkanut pelätä ettei hyökkäys pysähtyisi lainkaan,  kunnes viimein Kabuton joukot olivat leiriintyneet lähelle Äänikylän rajaa.

Rei sulki silmänsä ja nojasi päätään puun karheaan runkoon. Hänellä vain lyhyt hetki aikaa levätä ennen kuin Utakata palaisi varmistettuaan Kabuton sijainnin. Nainen kertasi suunnitelman päässään ja huokaisi. Se oli uhkarohkea, typerä ja täynnä aukkoja. Mutta heidän oli yritettävä. Punapää ei halunnut pysähtyä ajattelemaan miksi tämä oli niin tärkeää. Tämä oli vain jotain mitä hänen täytyi tehdä, huolimatta siitä mihin se johtaisi. Hän ei myöskään halunnut ajatella, mihin hän oli päätynyt viimeksi kun jokin asia oli tuntunut elämää tärkeämmältä.

Kutsumatta muistot nousivat pintaan hänen mielensä pimeimmistä syövereistä. Nuori tyttö tuskin viidentoista, tekemässä kuolemaa yksin, murskaantuneena valtavan puun alle. Hän näki oman vääristyneen rankansa korppien kylmien silmien heijastuksesta. Kuinka ne odottivatkaan nälkäisenä hänen kuolemaansa.

Rei karkotti kuvat väkisin mielestään. Se kuului toiseen aikaan, toiseen elämään. Se ei ollut hän.

Kunoichi kuuli kankaan kahinaa tuulessa ja avasi silmänsä. Tutut meripihkan väriset silmät tuijottivat hänen omiinsa pimeydestä. Horjumaton päättäväisyys loisti niiden tyynestä pinnata, aivan kuten Jinillä. Ja Rei tiesi ettei hän voinut kääntää selkäänsä tuolle katseelle.

”Oletko valmis?” Utakata kysyi. Kunoichi nyökkäsi ja ojensi huolellisesti rullalle kieritetyn paperin. Mies otti sen käteensä ja työnsi sen puiseen puhallusputkeen. Kului muutama sekuntti ja kirje lensi sidottuna neulan ympärille huimaa vauhtia yhteen Äänikylän teltoista. Rei ja Utakata loikkasivat vauhtiin kadoten huimaa vauhtia syvemmälle metsään.  

”Mitä oikein kirjoitit viestiin?” Utakata kysyi hetken päästä uteliaana. Naisen kasvot vääntyivät vienoon hymyyn.

”Kabuto, olet typerys”, kunoichi aloitti.

”Hurmaava aloitus”, Utakata hymähti.

”Luulin että olisit oppinut tarkkanäköisyyttä Orochimarun silmäteränä. Mutta olet yhä sekä ylpeä että sokea. Katso tarkemmin kuusihäntääsi. Santo petti sinut. Jinchuuriki on minulla, ja ennen aamua se on Akatsukin käsissä. Annan kuitenkin sinulle vielä mahdollisuuden, sillä huomaan että olen aliarvioinut voimasi. Akatsukista on tullut minulle vaarallinen liittolainen.Voimme hyötyä toisistamme.Tarjoan vaihtokauppaa. Tuo vale jinchuuriki hiljaiselle sillalle tasan tunnin kuluttua”, Rei saneli kirjeen muistaen tarkkaan mietityt sanat vaikka unissaan. Allekirjoitukseksi hän oli maalannut verellään kaikki kolme kirotunsinettinsä vaihetta. Kukaan muu kuin hän itse ei voinut tietää niitä, lisäksi Kabuto osasi tunnistaa hänen verensä.

”Vaikuttavaa. Mutta silti, luuletko että hän tulee?” Utakata kysyi huolissaan.

”Voi usko minua. Kyllä hän tulee.”

Lääkintäninja tiesi, ettei Rei olisi onnistunut pakenemaan vankilasta ilman apua. Mies epäilisi vartijoitaan samalla hetkellä, kun näkisi merkit viestissä. Hänen olisi pakko tulla. Se käärme ei osannut odottaa muilta mitään muuta, kuin samaa petosta mitä oli itse täynnä.

Punapää vilkaisi miestä vierellään paljon puhuvasti. Utakata tuijotti takaisin hämmentyneenä.

”Eikö mielestäsi olisi jo aika? Meitä voidaan jo varjostaa”,  kunoichi totesi vilkaisten ympärilleen hieman hermostuneena. Utakata rypisti kulmiaan hämmentyneenä, kunnes näytti muistavan jotain. Rei oli hetken ymmällään. Miten näin tärkeä osa suunnitelmaa oli voinut unohtua mieheltä tyystin?

”Aivan! Kage bunshin no jutsu!” Utakata huudahti ja äkisti klooni ilmestyi heidän vierelleen. Jinchuurikin voima oli järkytti Reitä, sillä jo yksistään miehen kloonilla oli moninkertaisesti chakraa häneen verrattuna. Suunnitelma voisi todella onnistua. Utakata hänen vierellään vaihtoi nopeasti suuntaa, kiitäen heistä erilleen.

Rei hymyili itsekseen. Hänen täytyi myöntää, tämä juoni oli ovelin mitä hän oli koskaan punonut. Se oli suorastaan mestarillinen, eikä kunoichi uskonut koskaan pystyvänsä enää vastaavaan.

Hän uskottelisi Kabutolle haluavansa vaihtaa oikean jinchuurikin väärennökseen, pelastaakseen oman nahkansa Akatsukin kynsistä. Miten olisi mahdollista että Kabuton jinchuuriki oli väärennös?

Santo olisi ollut juonessa mukana tietysti koko ajan. Oikea jinchuuriki ei ollut koskaan lähtenytkään sellistä. Pakeneminen oli pelkkä harhautus, jolla saatiin Kabuto luulemaan Utakatan kaksoisveljeä kuusihännäksi. Ja kun vale jinchuuriki oli lähtenyt Rein matkaan, todellinen jäi Santon käsiin, turvallisesti odottamaan Rein paluuta samaan selliin missä se oli viettänyt jo viikkoja. Ja Kabuto oli niellyt syötin.

Vaikka mies ei uskoisikaan tarinaa, hän ei voisi kieltää Utakatan läsnäoloa. Jinchuurikin bunshin-klooni huokui puhdasta chakraa. Se jos mikä olisi riittävä todiste. Hänen entinen mestarinsakin olisi ollut tyytyväinen suunnitelman kieroudesta. Rei toivoi sen riittävän hämäämään Kabutoa.

”Sinä nouse ylös!”  Kova ääni sai pitkän miehen irvistämään. Miksi Äänininjojen piti olla niin kirotun kovaäänisiä? Hitaasti laahaten painavia kahleitaan, Jin nousi ylös kovalta maalta. Hänen oli suljettu väliaikaisesti kiveen louhittuun luolaan. Epäilemättä joku maaelementin käyttäjä oli saanut hyvän tekosyyn esitellä taitojaan uudelle johtajalleen.
Kaksi vartijaa siirtyi nopeasti hänen molemmille puolilleen. Jiniä huvitti miesten valppaus, hän ei olisi enää jaksanut noustaa edes kättään yhtäkään vihollista vastaan. Mies ei muistanut milloin olisi nukkunut tai syönyt. Matkan hän oli viettänyt juosten täyden vartion keskellä, kädet sidottuna vahvoilla chakrakahleilla. Tietenkin jos hän olisi ollut oikea jinchuuriki, moinen ei olisi hidastanut häntä vähääkään. Mutta tavallisen shinobin chakravarasto ei ollut loputon.

”Minun olisi pitänyt arvata”, tuttu ääni kuiskasi oviaukolta. Jinin ei tarvinut kohottaa katsettaan tietääkseen mitä häntä odotti. Kylmät silmät arvioimassa häntä kuin käärme saalistaan. Kabuton ruumiin ääriviivat piirtyivät oviaukon valoa vasten. Jin pani yllättyneenä merkille tunteet, jotka näkyivät kerrankin miehen normaalisti niin ilmeettömillä kasvoilla tämä astellessa eteenpäin. Tyytymättömyys ja epäusko risteilivät pyöreiden silmälasien takana. Kas, lääkintäninjan suunnitelmat eivät sittenkään menneet aivan tanssin mukaisesti. Kabuto otti askeleen edemmäs ja kohotti kätensä.

”Olet kuoleman väsynyt. Tarkalleen ottaen”, miehen sormet koskettivat hänen rintalastaansa ja Jin näki kuinka ne äkisti paloivat sinistä valoa, polttaen kuin happo. ”Chakrasi on lähes lopussa”, valkotukka totesi.

Jin tunsi kuinka lääkintäninjan oma chakra tunkeutui hänen kehoonsa väkisin, etsien ja tunnustellen. Se tuntui kuvottavalta. Vaikka ei ollut enää mitään mitä löytää, chakravirtaus raastoi hänen kehonsa lävitse yhä uudestaan ja uudestaan. Kun Kabuto viimein irroitti otteensa, Jin lyyhistyi polvilleen haukkoen henkeään. Tuntui kuin aikaa olisi kulunut tunteja, vaikka todellisuudessa kosketus oli kestänyt vain muutamia sekunteja. Mies tunsi yhä valkotukan matelijan tuijotuksen niskassaan. Hän värisi katseen alla.

”Ei mitään. Ei jälkeäkään bijuu- pedon chakrasta. Silti, en voi olla varma. Se voi olla hyvin piilotettu”, Kabuto mutisi ja kääntyi kannoillaan. ”Ottakaa hänet mukaan! Me lähdemme heti!”

Vartijat tarttuivat ketjuihin ja raahasivat yhä pahoinvoivan miehen ulos kammiosta. Jin yritti epätoivoisesti seurata tapahtumien kulkua mutta kaikki tapahtui liian nopeasti. Jotain oli tekeillä ja hän aavisti pahaa.