A/N:
Kisaan ~
Songficit eivät ainakaan olleet kiellettyjä, ja jos ovat, niin voin poistaa nuo laulunsanat.
"Kadonneet lapset" on yksi suosikkikappaleistani, ja muutenkin rakastan Hectoria <3 Noh, tässähän tämä, eli juonenmuutos on, että Gaara sai Narskan ja Sakun teurastettua.

Hui kamala, kun tosta tuli pitkä O.O
Näytti muistiossa paljon lyhyemmältä xD
----------------------------------------
----------------------------------------
----------------------------------------


Kadonnut lapsi


Niin tyhjänä vuoteen nään, piiloitan tyynyyn pään
Ja jään miettimään, miksi täällä mä oon?


Avasin silmäni. Kirkas valo osui niihin, ja sai ne kirveltämään. Silti näin kaiken harmaana. Harmaana kuin sielunmaisemani. Näin kaiken, mutten siltikään yhtään mitään.

Missä olin? Miksi olin? Kuka minut oli tuonut tänne? Miten? Ja miksi?

Painoin pääni tyynyyni. Päässäni hakkasi raekuuro. En tajunnut mistään mitään, olo oli kuin kahlaisi sumussa. Miten ihmeessä olin päätynyt tänne, mikä tämä paikka oli, tahdoin pois...

Vetäisin pääni pois tyynyn suojelevasta lämmöstä. Käännyin ympäri, ja annoin usvaisen katseeni kiertää huoneessa. Toinen sänky, kokovartalopeili, ja avonainen ovi. Molempien sänkyjen vieressä oli pieni yöpöytä. Minun pöydälläni oli muovimukillinen vettä. Miksi muovimuki? Miksei vain lasi? Mitä ne pelkäsivät?
"Ne"? Mitkä ihmeen "ne"? Keitä täällä muka oli?

Katseeni vaelteli viereiseen sänkyyn. Tyhjä. Viimeksi siinä oli maannut mustahiuksinen poika. Niin, melkein yhtä hullu tyyppi kuin minä. Raukan päässä oli kilahtanut lopullisesti minua vastaan taistellessa. Niin, sen jälkeen, kun olin tappanut sen blondin. Ah, se oli ollut hauskaa. Veri oli roiskunut, ja sinisistä silmistä oli haihtunut se rasittava pilke. Mikä oikeus sillä mokomalla oli ollut olla elossa, kun minä en ollut saanut koskaan elää? Mehän olimme samanlaisia, nytkin hänen pitäisi maata täällä ja vain kuvitella olevansa elossa.
Se mustahiuksinen oltiin viety pois. Ai niin, nyt muistin. Sehän oli hakannut yhden hoitajan pään tohjoksi. Sitten se vietiin pois. Mutistiin vain lääkkeistä. Niin, meille annettiin rauhoittavia joko liikaa tai ihan liikaa. Mustatukalle ilmeisesti annettiin ihan liikaa.

"Rauhoittavia"? "Hoitajia"?
Siis missä minä olin?

Otin muovimukin käteeni. Käteni tärisi, aiheuttaen mukissa myrskyn. Pienet aallot hakkasivat mukin reunoja vasten. Luin tekstin sen kyljessä. Katseeni eksyi aina välillä muualle, se harhaili, ja kirjaimet menivät sekaisin. Sanoja oli vain pari, mutta niistä oli tolkuttoman vaikeaa ottaa selvää. "Tolkuttoman". Hah, mikä sananvalinta.
"Sunan mielisairaala, potilas 51".

Ai niin, täällähän minä olinkin Uchiha Sasuken, potilas 47:n kanssa. Sunassa oli nykyään parempi psykiatrinen hoito kuin Konohassa.


Teen sätkän ja hoitajan mä nään ovelta katsovan,
se kai luulee mun kuuluvan kalustoon...


Kaivoin tyynyni alta tupakka-askin. Nyt muistin kaiken. Täällähän olin oppinut polttamaankin. Sytytin tupakan ja vein sen huulilleni. Kun en vielä ollut voinut satuttaa itseäni mitenkään, tämä oli ollut suoranainen armahdus, saada tuhota keuhkonsa sisältä käsin. Sitten Shukakukin oli lakannut kapinoimasta, eikä jaksanut enää suojella minua hiekalla. Yksihäntäinen demoni oli tippunut samaan kuoppaan kuin isäntänsä. Ainoa tyyppi, joka olisi voinut riuhtoa minut ylös, ulos ja riehumaan.

Otin tumpin suustani, ja sammutin sen käteeni. Aloin maalaamaan maidonvaalealle iholleni kuvioita kytevällä sätkällä. Iho paloi ja savusi mustanpuhuvaa höyryä. Shukaku oli aivan hiljaa, niin kuin oli ollut ne kaikki viimevuodet. Ei se enää jaksanut puuttua siihen, mitä tämä masentunut ja lääkkeitä täyteen pumpattu Gaara teki keholleen. Niin kuin en itsekään välittänyt. Pääni oli niin täynnä höyryjä, ettei sinne enää mahtunut itsesuojeluvaistoa.

Vilkaisin ovelle. Sieltä minua tuijotteli hoitaja. Ei tehnyt elettäkään, jotta lopettaisin ihoni polttamisen. Kaikki oli tallella, sängyt, yöpöydät, potilas 51 ja peili. Kaikki kalusteet olivat oikeilla paikoillaan, eikä muulla niin väliäkään.



Mä itseäin kotona löytänyt en,
Enkä juuri muitakaan...
Mä yksin jäin lopulta hakeutuen
vain joukkoon sieltä muuttavaan.


Suljin silmäni. Miten minä olinkaan tänne päätynyt..?

En pienenä oikein tajunnut, kuka olin. Kuka oikein oli Gaara? Kazekagen poika? Kazekagen vaimon murhaaja? Pieni lapsi? Shukakun jinchuriki? Yashamarun siskonpoika? Vai oliko hän Shukaku, Hiekankylän demoni?
Sen tiesin, että olin aivan yksin. Aivan pienenä yritin tehdä sille jotain, mutta myöhemmin en vain jaksanut. Aloin olla sitä, mitä muuta olettivat minun olevan. Ollaan sitten murhaajia, jos niin haluatte!

Aloin tappamaan kaikkea, mikä uhkasi minua. Sittemmin aloin tappamaan kaikkea, mikä ärsytti minua. Kohta aloin tappamaan melkeinpä kaikkea, mikä liikkui. Ei siinä sen enempää, sellainen minusta tuli. Viattomasta, punahapsisesta pojasta tuli laskelmoiva, kylmäverinen murhaaja.
Täytyy myöntää, että nautin siitä, että minua pelättiin. Ylipäätään nautin satuttamisesta. Siinä oli jotain ylimaallisen kaunista.


Niinkuin hautajaissaattona lähdettiin
Ja kaikki juuremme katkottiin.
Nykyaikainen on tämä tie evakon,
Se johtaa kylästä kaupunkiin.


Niin. Sitten tuli chunin-kokeiden aika. Minä ja sisarukseni tiesimme, että ne eivät tulisi olemaan tavalliset kokeet. Niissä tulisi roiskumaan verta jokaiseen ilmansuuntaan. Olin valmis siihen, ei, oikeastaan odotin sitä innolla. Kävelymatkamme Konohaan oli hautajaissaatto, vaikkei moni sitä vielä tiennyt.

Hiekan ja Äänen piilotetuilla kylillä oli yhteinen salaliitto. Sota Konohaa vastaan. Tiesin olevani yksi sen sodan valttikorteista. Tiesin sen jo tappaessani ne sateenkylän ninjat. Tiesin sen jo aiheuttaessani raajarikon sille polkkatukkaiselle taijutsukalle. Tiesin sen asettuessani Uchihan ihmelasta vastaan viimeisessä osiossa. Tiesin vallan hyvin, mitä minun pitäisi tehdä. En vain tehnyt sitä. Minulla napsahti päässä, kuten tavallista.

Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Loppujen lopuksi sain Uchihan hetkessä sairaalakuntoon. Blondin ja pinkkitukan saapuessa pelastamaan kaikki oli oikeastaan jo valmiiksi lopussa. Ensin tapoin tytön. Se oli varsin helppoa, ei kun puuta vasten vain ja kaularanka katki. Blondi oli ärhäkämpi tapaus, mutta hänen keskittymiskykynsä herpaantui jostain kumman syystä pinkkitukkatytön kuoltua. Sen jälkeen Uchiha ja blondi menivät kätevästi. Sen Uchihan viimeinen vesa yritti vielä jotain, mutta oli jo silloin sellaisessa pöpiläkunnossa, ettei siitä ollut vastusta. Kabuto-sama tuli korjaamaan hänet pois.
Sitten menin auttamaan varsinaiselle taistelurintamalle. Voitto oli hetkessä meidän.
Minusta tuli hetkeksi sankari, olinhan sentään hoidellut yhdeksänhännän jinchuurikin pois päiviltä. Hetken oli Sunan kuuluisin henkilö.


Me lähdettiin, ja itkettiin,
Kun tajuttiin: me eksyttiin.


Ja sitten Äänenkylä teki Sunasta vain yhden valloitusalueistaan. Minut suljettiin tänne Uchihan kanssa, koska tyypistä ei ollut enää Orochimaru-saman uudeksi kehoksi. Olisivat sanoneet erikseen, millaiseen kuntoon sen saa hakata. Noh, en olisi kyllä sittenkään totellut.

Mutta että mielisairaalaan. Ensimmäiset päivät minä jostain syystä vain itkin. En edes tiedä, miksi. Minä olin vain niin vihainen, ja minulla oli äitiä ikävä ja Shukakuksi muuttuminen väsytti, mutta enhän minä nukkua voinut. Kaikki oli niin päin helvettiä, ettei siinä oikein voinut muuta kuin itkeä.


Olen numeroon nyt eksynyt,
Mä jostakin kai pitäisin kii...
(Kun eksyttiin...)
Koulutuksen saimme, töitä haimme,
Mutta aina meille kerrottiin: "Ei tänään, ei tänään."
Odotin huomispäivää: "Ei vieläkään tänään."
Ei näy huomispäivää...
Mä tulin kaupunkiin
Ja koitin löytää suhteen uusiin ihmisiin.
Ja jokin särkyi, jota varjeltiin me niin...



Äänenkylä juhli voittoaan, Konoha romahti, isäni oli kuollut ja yhdeksänhäntä sinetöitiin johonkin Matsuri-nimiseen tyttöön. Mikään noista jutuista ei koskettanut minua tippaakaan. Minä olin täällä kiviseinien sisällä numerona 51, ja elämänhaluni rippeet haihtuivat kuin tuhka tuuleen.
Sitten luovutti Shukaku. Siihen asti se oli jaksanut kannustaa minua hoitajien kimppuun ja kostamaan Orochimarulle, mutten ollut jaksanut millään tehdä mitään. Mieleni tila oli laskenut agressiivisesta apaattiseen. En jaksanut kiinnostua enää mistään, edes punaisena haavoista tihkuva veri ei näyttänyt silmissäni miltään.
Lopulta hiekka ei enää jaksanut suojella minua, ja hoitaja sai pistettyä suoneeni rauhoittavaa ensimmäistä kertaa. Olostani tuli turta, ja harmaus täytti mieleni mustan sijasta. Se ei tuntunut pahalta, se tuntui armahdukselta. Annoin niiden turruttaa minut, pumpata suoneeni aina uusia tököttejä, en välittänyt, ihan sama!


Me eksyttiin, me itkettiin, me seottiin...
Niin jouduin näihin laitoksiin,
Maan uumeniin me kadottiin...


Minuuden palaseni tippuivat yksi kerrallaan. Ensin kadotin ajan ja paikan tajuni. Hourailin lääkkeitä vastaanottaessani äidistäni. Kankuroun tullessa vierailemaan, aloin puhumaan hänelle samaa keskustelua kuin silloin sateenkylänninjojen teurastamisen jälkeen. Isoveljeni joutui halaamaan minua tiukasti, ennen kuin tajusin lopettaa. Tajusin silloin, ettei ollut se päivä. Silloin Kankurou ei olisi uskaltanut halata minua. Silloin pääni oli vielä jotenkuten selvä.
Seuraavaksi menetin arvokkuuteni, itkin öisin ja tyynyni oli joka aamu litimärkä. Itkusta tuli minulle unen korvike. Itkin aina kuin väsytti, niin kuin pikkulapset.
Sitten meni järki lopullisesti. Yritin itsemurhaa yhteensä kymmenen kertaa. Koitin aivan ensimmäisenä hirttäytymistä ikkunan lasiverhoihin. Minut vaihdettiin ikkunattomaan huoneeseen. Sitten koitin jättää pääni kaapin oven väliin. Kaappi poistettiin. Yritin samaa huoneeni oven kanssa. Se laitettiin lukkoon. Nyt muistan jo, miksi minulla on muovimuki lasin sijasta. Minähän rikoin lasini ja yritin viiltää valtimoni auki. Noh, sitten minulle tulikin muovimuki.


Juuret jäi minustakin kauaksi niin -
Lapsi liian varhain vieroitettiin.
Nyt hetkittäin ajaudun maisemiin,
Joista minut irti revittiin...


Tässä hetkessä taas. Avasin silmäni. Minä olin nyt kadonnut. Kukaan ei enää kaivannut minua. Ei Kankurou, ei Temari. Siinä olivatkin ainoat ihmiset, jotka olivat ikinä minusta välittäneet.
Äitiä minulla ei ollut ikinä ollut, ja isäni heitti minut Yashamarun hoiviin. Hän yritti rakastaa minua, mutta ei pystynyt. Sitten minusta tulikin murhaaja. En saanut silloinkaan jäädä. Minut revittiin irti siitäkin roolista, ja sitten päädyinkin tänne.
Elämäni oli aina ollut yhtä hylkäämistä ja jättämistä. Aina vain sitä samaa Helvettiä.


Niinkuin vieras mies minuun peilistä kurkottuu.
On sillä suu, joka selittää,
Kenen syytä on kohtalo evakon.
Se edustaa tätä järjestelmää.



Nousin ylös ja vilkaisin ovelle. Hoitaja oli kaikonnut. Mikäs minussa oikein olisikaan niin kiinnostavaa, että kannattaisi jäädä toljottamaan.

Kävelin kokovartalopeilin eteen, ja katsoin kuvajaistani. Tuo ei ollut minä. Kosketin peilin pintaa. Se oli kylmä, mutta sen kylmyydenkin tunsin kuin jostain kaukaa. Se ei koskettanut minua.

"Miksi olen täällä?" kuiskasin kysymykseni peililleni, "Kenen syytä tämä on?"

"Ei se ole ainakaan sinun syytäsi", heijastus vastasi äänelläni, "Se on kaikkien muiden syytä. Äitisi, isäsi, Yashamarun, Temarin, Kankuroun, Sarutobin, Leen, Sasuken, Sakuran, Naruton, Orochimarun, Kabuton... Sinä et ole tehnyt mitään väärää, et koskaan. Olet vain ottanut takaisin ne asiat, jotka kuuluvat sinulle. Kaikki on jonkun toisen syytä. Sinä olet täysin viaton. Viaton kuin kyyhkysenpoikanen neitsytlennollaan."

Ääni oli selittelevä. Se valehteli. Kyllä minä tiesin, ettei tästä voinut syyttää ketään muuta kuin minua ja Shukakua. Viaton. Minussa ei ollut mitään viatonta. Ei riekalettakaan viattomuudesta. Kaikki oli tahrautunut jo aikoja sitten.


Kun se tajuttiin, me itkettiin.
Me näin seottiin, me eksyttiin...


Vilkaisin ovelle. Hoitaja oli tullut takaisin. Hänen kädessään oli ruisku. Rauhoittavaa.

Käänsin selkäni valehtelevalle peilikuvalleni, ja kävelin rauhallisesti sänkyyni makaamaan.

Suljin silmäni ja tarjosin käsivarttani hoitajalle.


Piikin pyydän vain,
Se on minun huomistain.
Hoitaja pimentää muun puolestain...