Tora juoksi metsän halki puuskuttaen. Hän tiesi, että jokin seurasi häntä, ja se joka seurasi, halusi tappaa. Hän oli jo pahasti hengästynyt eikä jaksaisi enää pitkään. Hänen mustat hiuksensa olivat sekaisin ja hänen yksi ainoa silmänsä oli kyyneleistä sumea. Silloin hän kompastui johonkin. Kun hän nousi, hän näki että oli kompastunut ruumiiseen. Ruumis oli raadeltu ja se vain lisäsi Toran pakokauhua. Nyt hänen henkensä rahisi ja pihisi. Hän saattoi jo kuulla, miten tasainen kahiseva ääni lähestyi häntä. Ja silloin hän kuuli kuin jokin tai joku olisi kiljunut. Silloin hän muisti sen kamalan päivän jolloin hän oli tuon huudon kuullut. ” Ryū”, Tora kuiskasi ennen kuin hän tunsi jonkun voimakkaan painavan hänet maahan. Ensiksi hän näki punaiset, hohtavat silmät, mutta pian hän erotti linnun tapaiset muodot. ”Korppi?”, Tora ihmetteli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan nimeänsä. ”Kuka minua muka huutaa?”, Tora ajattelin kyyneleiden valuessa vuolaana hänen poskillaan. Juuri kun korppi oli antamassa tappavan iskun, jokin vetäisi hänet pois. Sitten tuli vain pimeys. Pelottava pimeys.

”Tora, herää!” , Konan huusi ja ravisteli tätä koko ajan kovemmin. Vihdoin Toran silmä aukesi ja tämä ponnahti istumaan. Konan pani merkille, että Toran ainoasta silmästä valui kyyneleitten sijasta verta. ”Tora, onko kaikki hyvin?”, Konan kysyi, vaikka tiesi ettei ollut. Toran pää kääntyi hitaasti katsomaan Konania ja Konan hätkähti: silmissä ei ollut mitään muuta kuin punaiset pupillit. ”Aaagh!” Konan parkaisi ja huusi niin, että pian huoneeseen tulivat Hidan, Pain, Deidara ja Itachi. Kaikki muut haukottelivat, paitsi Pain ja Itachi. Kun Konan oli selittänyt mitä oli tapahtunut, Pain päätti vilkaista tämän silmiä. Ne valuivat vieläkin verta. Pain totesi Konanille kylmän rauhallisesti ”Tora ei saa poistua sängystä ennen aamua.” Ensin Konan meinasi kysyä miksi, mutta Painin silmät olivat päättäväisen kylmät, joten Konan päätti pitää suunsa kiinni. Kun muut menivät, Itachi jäi vielä hetkeksi Toran luo.” Voitko sinä jäädä tähän siksi aikaa, että voin käydä juomassa?”, Konan kysyi.” Voin minä…”, Itachi mumisi ja Konanin ilme oli helpottunut. Kun Konan oli mennyt, Itachi kääntyi Toraan päin. Tora ei ollut liikkunut yhtään. Yhtäkkiä Itachi tunsi jotain. Tämä tunne ei ollut hänelle niin tärkeä, mutta nyt se pulpahti pintaan. Se oli myötätunto. Itachi koki myös sääliä tätä tyttöä kohtaan, jolla oli vain yksi silmä, yönmusta tukka ja enkelin tapaiset kasvot. Silloin Konan saapui takaisin. ”Kiitos Itachi…”, Konan mumisi väsyneenä. Pian Torakin painautui tyynylle. Pian Akatsukin piilopaikan ylle levisi unenviitta.


”Herää jo Tora!”, Konan sanoi vaativasti. Tora ei muistanut yöstä mitään, mikä ei ollut Painin mielestä mitenkään omituista. Mutta Tora muisti hyvin elävästi hänen painajaisensa. Välillä hän saattoi kuulla korpin raakunaa, mutta aina missään ei näkynyt korpin tapaista lintua. Pian jaettiin uudet työparit. Pain jakoi uusille ryhmille tehtävät ja passitti sitten matkoihinsa. Hän halusi Konanin pariksi, vaikka tiesi, ettei se ollut mahdollista. Konan toimi Painin parina. ”No niin, seuraava pari: Itachi ja Tora.”, Pain huusi Itachille ja Toralle. Toran sydän hyppäsi kurkkuun ja tämä yritti näyttää viileältä. Nähtävästi hän onnistui, sillä Painin ei sanonut mitään, vaan jakoi heille tehtävän ja niin he pääsivät raittiiseen ilmaan.” Eli tehtävä on Konohassa, vai?” Tora kysyi Itachilta. Itachi katsahti Toraan ja soi pienen hymyn tälle. Voi miten komea hän on, Tora huokaisi. ”Kyllähän se oli siellä”, Itachi sanoi lempeällä äänellä. Taas Tora joutui pidättämään ihastunutta katsetta kasvoillaan. Niin he lähtivät kohti Konohaa. ”Voisitko kertoa miksi sinut otettiin Akatsukiin?” Itachi kysyi yllättäen. Tora jähmettyi hetkeksi, enne kuin lähti taas kulkemaan, tällä kertaa varjo kasvoillaan.” Hyvä on, minä kerron…”, Tora huokaisi ja aloitti.

Toran näkökulma:

Loin taas katseen isään, joka pyöritteli kunaita kädessään. Miksen minä voi edes kosketta tuota asetta, Tora ajatteli synkkänä. Pian isän työkaverit tulivat ja isä painoi suukon otsalleni. ”Käyttäydy sitten!” isä huusi lähtiessään. Ja niin minä jäin TAAS yksin. Äidin kuoltua olin aina yrittänyt välttää yksinäisyyttä, joka yritti tulla sydämeeni koko ajan. Silloin kuulin ehkä maailman parhaimman äänen. ”Joko ne lähtivät?” kysyi paras kaverini Ryū. Me olimme saman ikäisiä ja parhaita kavereita… ainakin siihen asti, kunnes tuli se kaamea päivä.

Se päivä alkoi jo muutenkin oudosti. Isä hoki koko ajan, että nousisi myrsky, vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä. Myös Ryū käyttäytyi omituisesti. Hän ei puhua pukahtanut melkein koko päivänä. Yleensä tämä suorastaan tulvi puhetta. Mutta nyt oli harvinaista jos hän edes sanoi ”joo” tai ”ei”. Sitten tuli ilta ja kaikki tapahtui. Ensin alkoi sataa ihan vähän, mutta pian se muuttui myrskyksi. En muista koska oli pelännyt niin paljon. Lähdin isän huoneeseen ja sain nähdä elämäni kamalimman näyn: isä makasi maassa verta valuen ja kuolleena.
”Eiiih!” parkaisin kyyneleitten valuessa valtoimenaan.  Juoksin isän luo ja heittäydyin tämän kaulaan. ”Eii, isää, herää jo, et saa kuolla” huusin hänelle, vaikka tiesin, ettei hän kuullut. Silloin salama valaisi huoneen ja saatoin nähdä Ryūn seisomassa nurkassa. Ensin meinasin mennä halaamaan häntä, mutta kun näin kunain hänen kädessään, peräännyin. Kunai oli veressä. ”Ei… sano ettet se ollut sinä…” sanoin ääni vapisten. ”En halua valehdella sinulle, kamu” Ryū sanoi kylmän lempeällä äänellä. Sitten tapahtui jotain kamalaa: Ryū lähti luonnottoman nopeasti kohti minua. Koska olin vieläkin shokissa, en ehtinyt väistää häntä kuin vähäsen. Mutta liian myöhään: kunain terä repäisi oikean silmäni riekaleiksi. Huusin kivusta.


Sitten muistan tapahtumat hämärästi. Muistan, että nappasin kunain isän taskusta ja sinkosin sen sokeana päin Ryūta. Sitten kuulin parkaisun ja rajua sadattelua. Kunai oli osunut Ryūta rintaan sellaisella voimalla, että pian hän lysähti kuolleena maahan. Sitten saapuivat ANBU:n joukot. Silloin minä myös pyörryin. Sen jälkeen kun hän heräsi, hän masentui. Hänen paras kaverinsa oli tappanut hänen isän ja hän oli tappanut parhaan kaverinsa. Kun hän pääsi sairaalasta, hän alkoi harjoitella. Hän harjoitteli vuosia, ja kun hän vihdoin oli tyytyväinen taitoihinsa, hän meni ja tappoi kaikki hänen suvustaan. Hän myös tappoi Ryūn suvun. Sen jälkeen hän jätti Kiven maan. Niin, Kiven maan, jota hän oli rakastanut, jonka hän oli häpäissyt. Kun hän oli matkannut neljä vuotta, hän täytti kahdeksantoista. Sinä yönä kaikki muuttui. Hän heräsi siihen että taivas välkkyi hänen yllään. Hän pomppasi pystyyn paetakseen. Silloin yksi valoista, joka oli verenpunainen, tuli hänen eteensä. Ensi se näytti käärmeeltä, mutta se sai siivet ja raajat. "Lohikäärme..." Tora huokaisi ja ei voinut olla koskematta tähän kauniiseen olentoon Kun hänen käsi koski siihen, lohikäärme hätkähti, mutta pian se antoi Toran silittää itseään. "Kumpa minäkin olisin yhtä vapaa..." hän ajatteli haikeasti ja painoi päänsä sen lämpimään rintaan. Silloin lohikäärme alkoi puhua.Saanko tulla sisääsi?, se kysyi lempeällä ja kumealla äänellä. Ennen kuin Tora ehri ajatella hän vastasi: "Kyllä", ja niin lohikäärme sulautui häneen. Ensin hän horjui, mutta pian hän selvisi suuremmasta huimauksesta..Me olemme nyt yhtä, ja annan voimani sinulle…. Ja niin hän nukahti sikeään uneen.

Itachi katsoi vaisuna Toraa jonka kasvot olivat syventyneet. ”Noh, se meni ja nyt ei tarvitse ajatella sitä” Itachi sanoi ja hymyili. Tora vastasi hymyyn ja he jatkoivat matkaa kohti Konohaa.